Vanhenpia on kaikenlaisia. Yhtä monia kuin pienokaisiakin. Olen pohtinut millainen äiti itse olisi, isäksi kun en oikein kykene. Luultavasti oisin Kersantti Karoliina, hyytävä mutsi joka pauhaisi lattialle jätetyistä vaatteista ja kaikesta siivottomuudesta, kotiintuloajoista, käyttäytymisestä, pukeutumisesta, tvn ja tietokoneen käyttämisestä, puhelinlaskuista jne, turhaan. Ajatuksissani (painajaisissani) lapseni ovat teiniriiviöitä tai uhmaikäisiä pikku nilkanpurijoita, joilla ei ole alkeellisiakaan käytöstapoja ja minä olen täydellisesti helisemässä heidän kanssaan. Lasten isästä ei ole tietoa, lapsethan on haikaran tuomia kuten hyvin tiedätte. Puolet ajasta olisin raivokohtauksen partaalla ja toisen puolen ajasta koettaisin ymmärtää, mitä tuhannen palavaa ympärilläni tapahtuu. Lasten koulut, kerhot, opetus, on jotain täydellisen käsittämätöntä ja enimmäkseen tuntisin itseni täydellisen kyvyttömäksi lasten kasvattajana. Selvittääkö tämä mielikuva jotakin nykyisen perheeni koosta? Tai sitä että toimin vuosia vapaaehtoisena nuorison kanssa. ; )
On ollut mielenkiintoista nähdä miten ystävät muuttuvat vanhemmuuden myötä. Toiset Tulevat ÄIDEIKSI siis todella äideiksi, jotka elävät vain ja ainoastaan tuota pikku prinsessaa tai prinssiä varten, muuta ei maailmaan kertakaikkisesti mahdu. Surullista kyllä jopa lapsen isä saattaa unohtua täydellisesti. Tai syy saattaa olla siinäkin, ettei isää todellakaan kiinnosta ja näin äidin on "helppo" alkaa elää lapsensa kautta. Muuta ei tarvita. Sitten on niitä isejä jotka todellakin on polvillaan lapsukaisensa edessä. Mitä tahaansa minun kullan nuppuni hyväksi, prinsessalle vain parasta. Leijona emot ja harmaakarhu isit, jotka menevät itse vaikka läpi harmaan kiven suodakseen lapselleen sileimmän mahdollisen tien edetä. Varjelkoon jos lapseton aikuisväestöön kuuluva, koettaa sanoa kyseisistä kasvatustavoista, tai tästä lapsukaisesta, jonkin asiaan kuulumattoman lausahduksen. Hirsipuu on melko nopeasti pystytetty. Ja sitten huithapeli äiskät ja hälläväliä iskät, jotka mielellään jättää kaiken kasvatusvastuun muulle maailmalle, tai vaikka ihan sille lapsukaiselle itselleen, tottahan meidän Milla-Matti osaa ihan mitä vaan.
Ja lapsi sopeutuu vanhenpiensa tapoihin, oppii kieputtamaan suloisesti sormensa ympärille, taipuvat vanhemmat ja miellyttämään vaativia vanhenpiaan, luovimaan huithapelimaassa ja selvitymään kaikesta mitä hänen maailman kuvaansa kuuluukin, niiden vanhenpien kasvatettavina ketkä on vanhemmikseen valinnut.
Lapsen valinta...Minusta se on kaunis ajatus. Lasta kaivataan ja odotetaan mutta pieni sielu itse valitsee vanhenpansa. Biologiaa on tässä oma murto-osansa ja loppu silkkaa magiaa.
Mitä tapahtuu kun se pieni paapero kasvaa piilossaan maailman kaikkeuden suojaisammassa paikassa. Periaatteessa se kaikki on luettavissa lääketieteen julkaisuista. Nähtävissä "hautovasta" emosta, hiljalleen hän vain pyöristyy ja kasvaa ja poksauttaa sitten maailmaan pienen pienen Ryyni Nyypäleen kasvamaan kunnon kansalaiseksi. Siis noin pähkinän kuoressa. Ja isän tehtävä tässä on? Olla pihalla? Onko isät tuossa tilanteessa mukana muutoin kuin katsomassa "kypsymistä"? Ystävieni raskautta ulkopuolisena seuratessa mietin, tuntuuko isästä yhtä vieraalta kuin minusta? Jos joku raskaudessa ei sujukkaan suunnitelmien mukaan itse koin olevani avuton ystäväni hädälle lapsen puolesta. Tai joskus kun äiti kääntyi "kohtunsa puoleen" niin tiiviisti, ettei tämmöinen asiasta mitään tietämätön pystynyt millään käsittämään, miten se "maha" voi olla muka noin tärkeä. No onhan se, mutta miten ulkopuolinen voi käsittää moisen sisäpiiri-illuusion. Isä on aika etäinen tuon hautomoajan, samoin kuin lapsettomat ystävät. Minut tuo illuusio muutamien kohdalla sai jopa etääntymään koko perheestä, koska se oli niin täydellisen läpipääsemätön piiri. Entiselle ystävyydelle ei löytynyt enää mitään sijaa kun äitiys ja isyys astui kuvaan. Ehkä sen vaan heidän kohdallaan kuului mennä niin.
Mutta niin se on kuitenkin aina, että kun tuo pieni prinssi tai prinsessa syntyy, hän todella muuttaa maailman heti ensi parkaisullaan, jo ennen sitäkin. Aina on joku, jonka elämä heilahtaa täydellisesti uusille raiteille tämän uuden paaperon myötä. Joskus tämä pieni heilauttaa tietämättään useita tuhansia ihmisiä, aiheuttaa tsunamin kaltaisen aallon ja jättää ihmiset hämmentyneinä kuulostelemaan tunteitaan. Onko minussakin jokin äidinrakkautta muistuttava tunne? Jossain syvällä piilossa. Vai olinko poissa jonosta kun vanhemmuden tunteita jaettiin?
Hämmästyneenä pohdiskelee W
On ollut mielenkiintoista nähdä miten ystävät muuttuvat vanhemmuuden myötä. Toiset Tulevat ÄIDEIKSI siis todella äideiksi, jotka elävät vain ja ainoastaan tuota pikku prinsessaa tai prinssiä varten, muuta ei maailmaan kertakaikkisesti mahdu. Surullista kyllä jopa lapsen isä saattaa unohtua täydellisesti. Tai syy saattaa olla siinäkin, ettei isää todellakaan kiinnosta ja näin äidin on "helppo" alkaa elää lapsensa kautta. Muuta ei tarvita. Sitten on niitä isejä jotka todellakin on polvillaan lapsukaisensa edessä. Mitä tahaansa minun kullan nuppuni hyväksi, prinsessalle vain parasta. Leijona emot ja harmaakarhu isit, jotka menevät itse vaikka läpi harmaan kiven suodakseen lapselleen sileimmän mahdollisen tien edetä. Varjelkoon jos lapseton aikuisväestöön kuuluva, koettaa sanoa kyseisistä kasvatustavoista, tai tästä lapsukaisesta, jonkin asiaan kuulumattoman lausahduksen. Hirsipuu on melko nopeasti pystytetty. Ja sitten huithapeli äiskät ja hälläväliä iskät, jotka mielellään jättää kaiken kasvatusvastuun muulle maailmalle, tai vaikka ihan sille lapsukaiselle itselleen, tottahan meidän Milla-Matti osaa ihan mitä vaan.
Ja lapsi sopeutuu vanhenpiensa tapoihin, oppii kieputtamaan suloisesti sormensa ympärille, taipuvat vanhemmat ja miellyttämään vaativia vanhenpiaan, luovimaan huithapelimaassa ja selvitymään kaikesta mitä hänen maailman kuvaansa kuuluukin, niiden vanhenpien kasvatettavina ketkä on vanhemmikseen valinnut.
Lapsen valinta...Minusta se on kaunis ajatus. Lasta kaivataan ja odotetaan mutta pieni sielu itse valitsee vanhenpansa. Biologiaa on tässä oma murto-osansa ja loppu silkkaa magiaa.
Mitä tapahtuu kun se pieni paapero kasvaa piilossaan maailman kaikkeuden suojaisammassa paikassa. Periaatteessa se kaikki on luettavissa lääketieteen julkaisuista. Nähtävissä "hautovasta" emosta, hiljalleen hän vain pyöristyy ja kasvaa ja poksauttaa sitten maailmaan pienen pienen Ryyni Nyypäleen kasvamaan kunnon kansalaiseksi. Siis noin pähkinän kuoressa. Ja isän tehtävä tässä on? Olla pihalla? Onko isät tuossa tilanteessa mukana muutoin kuin katsomassa "kypsymistä"? Ystävieni raskautta ulkopuolisena seuratessa mietin, tuntuuko isästä yhtä vieraalta kuin minusta? Jos joku raskaudessa ei sujukkaan suunnitelmien mukaan itse koin olevani avuton ystäväni hädälle lapsen puolesta. Tai joskus kun äiti kääntyi "kohtunsa puoleen" niin tiiviisti, ettei tämmöinen asiasta mitään tietämätön pystynyt millään käsittämään, miten se "maha" voi olla muka noin tärkeä. No onhan se, mutta miten ulkopuolinen voi käsittää moisen sisäpiiri-illuusion. Isä on aika etäinen tuon hautomoajan, samoin kuin lapsettomat ystävät. Minut tuo illuusio muutamien kohdalla sai jopa etääntymään koko perheestä, koska se oli niin täydellisen läpipääsemätön piiri. Entiselle ystävyydelle ei löytynyt enää mitään sijaa kun äitiys ja isyys astui kuvaan. Ehkä sen vaan heidän kohdallaan kuului mennä niin.
Mutta niin se on kuitenkin aina, että kun tuo pieni prinssi tai prinsessa syntyy, hän todella muuttaa maailman heti ensi parkaisullaan, jo ennen sitäkin. Aina on joku, jonka elämä heilahtaa täydellisesti uusille raiteille tämän uuden paaperon myötä. Joskus tämä pieni heilauttaa tietämättään useita tuhansia ihmisiä, aiheuttaa tsunamin kaltaisen aallon ja jättää ihmiset hämmentyneinä kuulostelemaan tunteitaan. Onko minussakin jokin äidinrakkautta muistuttava tunne? Jossain syvällä piilossa. Vai olinko poissa jonosta kun vanhemmuden tunteita jaettiin?
Hämmästyneenä pohdiskelee W
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti