Kesäkuun Postipuilla.

Kuinka moni meistä koskaan odottaa, että elämämme ottaa ja romahtaa? Tai että maailma järkkyy niin, että se yllättäen nostaa sinut seitsemänteen taivaaseen, ennen kuin huomaatkaan, että olet kaihonnut muutosta maailmaasi?

Minä olen kaihonnut muutosta elämääni, jo jonkin aikaa. Tiedostamatta vuosikymmenet ja tiedostaen viimeiset viisi vuotta. Ensimmäinen muutos oli, että näin värien muuttuvan harmaasta kirkkaammiksi. Pieniä muutoksia, päättäväisyyttä sen suhteen, ettei ihan kuka tahaansa enää voinut päättää puolestani asioissa, jotka ei kuulunut muille, kuin minulle.

Kesti kauan kasvaa sen kokoiseksi aikuiseksi, joka ihan itse kykenee määrittelemään itsensä, eikä usko kaikkien muiden kuvitelmaa siitä, mikä on minun parhaaksi ja unohdan kuunnella omaa sydäntäni. 

Koko sen viitisen vuotta, jonka olen alkanut nähdä värejä, olen kuunnellut ystävieni elämäntapahtumia, niin iloissa kuin suruissakin. Heillä näkemykset on perheellisen kantilta ja minun näkemykset sen perheettömän näkökulmasta. Me taistellaan omanlaisten menetysten, saaavutusten ja tavottamattomuuksien iloisenkaaottisessa sekamelskassa. Ja tapahtuu muutosta, vähä vähältä ja kokoajan lisää, isonpia aaltoja tulee ja muuttaa maailmaa, jonka luulin olevan paikalleen jämähtänyttä. Sinun muutoksesi, on minunkin muutoksia.

 Se on melko mielenkiintoista, sillä kaikki on meille opiksi, jos vaan muistamme ottaa asiat opiksemme. Ja kuten varmaan arvaatte toisen surussa on helponpi olla, kuin omassaan, koska sitä ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, vai mitä? Hah. Mitä rakkaanpi ja tärkeänpi ihminen, sen kammottavanpaa on kestää hänen surujaan. On helponpi olla omissa murheissa, kuin ikinä katsella oman rakkaan ihmisen murheita ja menetyksiä. Ja jos siitä ikinä olisi hyötyä, että voisin motata sitä lirupäätä nenään, joka kiusaa minun omiani, menisin ja mottaisin. Mutta kun joitakin ei voi edes motata, kun tietää, että niillä saattaa silti olla omatunto, vaikka niillä toisilla lirupäillä sitä ei vaan ole. Omaatuntoa. Häpeämättömyyttä.

Viimeaikoina on tapahtunut niin ihan hirveän paljon. Ihania ja kamalia asioita. Tämä Vuosi on ollut yhtä isoa Lumipalloefektiä ja jessus mie olen innoissani joistakin asioista, minun sisin ihan rätisee ja ritisee innosta. Mie hingun eteenpäin menoa ja uusia asioita enemmän, kuin oisin ikinä uskonut ja mie todella rynnin omalla polullani. Mie olen se hitaasti löntystävän ulkoiluttajan Sesse, jolla on hitonmoinen kiire seuraavalle postipuulle.Ihan hyvä, ettei "ulkoiluttajallani" ole kiire.

Ystäväni ympärilläni menee hiukan samoissa fiiliksissä omien "Ulkoiluttajiensa ohjaksissa", ei ihan kaikki yhtä suurella innolla, eikä varmasti yhtä riemuissaan omista "postipuistaan", kuin mie omistani.

Mutta voi miten taivaallisen ihanaa on huomata, että kun meitä ja "Postipuitamme" on tehty, on kaikille annettu aina omien "lukutaitojemme" mukaan, kaikkea sitä mitä kukin tarvitsee. Onnea ja iloa, surua ja murhetta ja vihan, sekä rakkauden tunnemyllerrystä ihan kullekin lukumieltymystensä mukaan.

Kaiken sen surun ja murheen keskellä on tässä maailmassa myös se ilo, onni, rakkaus ja kaiken tarkoituksenmukaisuus. Mustavalkoisuus on poissa ja maailma on silkkaa värikylläisyyttä, josta jokainen voi ihan itse valita sen miten suhtautuu saamaansa postiin.
 Tilanne on aika Rock. Tai Blues. Tai jotakin muuta aivan hulppean rytmikästä ja mukanaan vievää.

Pullopostina aalloilla pompahdellen
~W~