Satumainen todellisuus.

Kovasti tahdon, että olisi sanottavaa, jotta voisin edelleen jatkaa tämän blogin pitämistä. Viimekertainen teksti tuntui tulevan kankeasti ja sen oikeaan muotoon saaminenkaan, ei tuntunt järin helpolta teolta, joten viimeinen kirjoittamiskokemus asettaa kirjoittamisen aloitus kynnyksen korkealle. Aihevarasto on ollut tyhjä, runoja ei synny, eikä luonnonkansa juttele, eikä juttele ajatusaallot muutoinkaan. On ollut syvä hiljaisuus kaikella tapaa. Yleensä tässä vaiheessa vuotta pitäisi tehdä jonkinlainen yhteenveto maailman menosta ja kuluneesta vuodesta ja sen sujumisesta, mutta tavallaan en koe siihenkään mitään tarvetta. Synttäriblues soi päässä vanhasta tottumuksesta ja tälläkin kertaa ikääntyminen tuntuu minusta lähinnä siltä, että Pauli Hanhiniemi laulaa korvassani Lautalla biisiään"...päivän kauenpana lapsuutta, päivän matkan kauenpana kotoa, en kaipaa enää, ees juotavaa..." Tykkään laulusta ja solistista, jotta soita soita vaan. 

Mutta toisaalta elämä on suuri seikkailu ja moni kuivan seudun elävä, oisi kiitollinen siitä tilasta, jossa ei oo enää jano. Ja jos joskus pääsee vähän pidemmälle kotoa, kuin kylän toiselle laidalle, niin seikkailuahan se oisi sekin. Ja seikkailua, jos mitä, mie tosiaan olen kaivannut jo pitkään.

Opiskeluhan on seikkailua. Minulle se on ollut seikkailu, jossa olen tajunnut, etten tiedä mitään. Ja vaikka opiskelisin lisääkin, en tajuaisi yhtään enenpää. Ja juu kovasti mie haluaisin jatkaa oppimista, mutta miten hitossa se tuntuu vain tyhmistävän minua? Voi olla, että olen väärässä, mutta siltä se toisinaan tuntuu.

 Onko muilla sama ongelma? Entä jos, niin onko teillä sekin ongelma, että haluaisitte opinnoista vaan kaikki hedelmäpalat, karkit ja kivemmat sattumat, muttette maksalaatikkoa, ettekä kanaviillokkia pahalla kastikkeella ja huonoilla kuivuneilla perunoilla? Meidän koulussa ei edes ole kouluruokailua, mutta jotkut oppiaineet on niin pahaa ruokaa, etten taho, enkä halua. Ja mie oon aina tykänny melkein kaikesta ruuasta, paitsi siitä maksalaatikosta ja kanaviillokista ja parista muusta, ei niin hyvästä jutusta, keltaset kurpitsa kuutiot nyt esimerkiksi. Huh puistatusta. Mutta opettajien mieliksi, pitäisi syyä, vaikka sitten oksentaisi lautaselle, kun kerran koulussa ollaan.

Mutta "pahasta ruuasta" huolimatta, pitäis olla ilossa siitä, että on selvitty jo tänne saakka. Ensimmäinen näyttökin meni sillain kuoppien kautta läpi. Ja seuraava oottaa tuolla kaukana, tulevaisuudessa.(Niin likimmän nurkan takana, että hyytää) Aikaahan tämän kaiken oppimiseen on. (Vajaa neljä kuukautta.Jos sössin,tarpeen vaatiessa, vaikka pari seuraavaa vuotta...) Mie kirun sisäisesti ja olen varma, että tämäkin homma menee ihan yhtä hienosti, kuin kaikki muukin tähän mennessä. Muiden mielestä vallan bueno, mutta sille sisälläni asuvalle Marmatiinallehan ei mikään muu, kuin täydellisyys kelpaa. Vaikka kullalla silattais. 

Saispa sen pistettyä pihalle, sisäisen Smigelin, vai Aarreko tämä lie? Joku Klonkun kaltainen kuitenkin, jolle mikään ei kelpaa. Ei hyvä hiljaiselossa, ei hyvä kenenkään kanssa ja jestas, että se osaa hienosti ja sulavasti valehdella, mieleni silmät ja suun täyteen valheitaan siitä, miten riittämätön mie olen Frodoksi ja Reppuliksi nyt yli päätään. Ja vaikka kaikki maailman Samvais Gamgit, Gandalfit, Konkarit ja kannustavat kanssamatkaaja Ritarit, kuinka koettaisi puhua, kuinka hienosti teit ja urhea olit, niin lopputulema on, että toinen meistä hukkuu laavaan ja toinen kestää vuoden pari lisää, kirjottaa viimeiset sanansa ja purjehtii auringonlaskuun.

No tavallaan mie mieluummin siihen auringonlaskuun, kun mie niin tykkään merestä ja veneistä, vaikken niistä kummastakaan muuta tajua kuin, että ovat kauniita, oli sitten myrskyt, tai tyyneys meneillään mielenmaisemassa. Eikä kirjoittaminenkaan loppupelissä ole konunpaa hommaa, silloin kun sujuu.

Vaan toisinaan pitää olla hiljaa, tai ainakin paikallaan, sen opetti tämän syksyn ärtsynpi flunssatauti. Ei ole huono asia vaijeta hetkeksi. Vaijeta ja levätä, (ja niistää, yskiä ja vuodattaa kyynelnestettä),saada ystäväapua. Semmoisista opetuksista voi olla kiitollinen. Siis siitä, että kun on kipee, niin jopa aikuiselle kipeälle voi, niin äippä, kun ystävätkin, tulla hätäavuksi ja olemaan ihania ja kultaisia tärkeyksiä. Minulla ei sitä kullannuppukuippanaa ole kotioloissa paapomassa ja passaamassa ja vaikka tuo Kattilan väki niin lempeän myötäelävästi jalkoja ja vatsaa lämmittikin, nii ei niistä kokiksi ollut. Eikä oikein kauppaan menijöiksikään.

Ja arvatkaa kahdesti menikö sinne Klonkkukaan? No ei, kunhan jankkasi tyytymättömyyttään, "koulustakin jäit pois, pikku flunssan takia ja nyt jäät luokallesi." Mutta tauti jyräsi silti ja piti persiillään penkissä, tai oikeammin seljällään sohvan sylissä. Mutta ihanat Sormuksen Ritarit, Feeniksin Kiltalaiset, Lohikäärmeratsastajat ja tämänpäivän Arkienkelit, taisteli tiensä tulivuorten ja urughait läpi, poikki ja pinoon ja soitteli tullessaan ovikelloa, kuin tuomiopasuunoita ja toi poloiselle potilaalle hävähdyksen tosielämästä, eli leipää, leikkelettä ja sirkushuvia. Vallan loistavaa ja kiitollisuutta herättävää on se.  

Niinkuin tämä elo noin useimmiten melkein enimmäkseen on, kun vaan muistaa nauttia matkasta.

Ritareistaan, Haltijakummeistaan ja Arkienkeleistään, kiitollisena, kiittelee paljo kiitos.

~W~