Joku kutittaa sisuksia
silkkisin ottein.
Hipsuttaa hiiren hiljaa
niskavilloja
ja puhaltaa korvaan.
Joku hiipii viereen istumaan,
vain hiljaiseksi seuraksi,
odottamaan eteenpäin
kuljettavaa junaa.
Siinä istumme vieretysten,
vieraat toisillemme,
silti ikuisuudesta alkunsa saaneet
ystävät.
Ei ole tavanomaista,
ei ihan jokapäiväistä,
ei olan kohautuksella ohimenevää,
tavata vanha sielu,
tuoreessa kuoressa.
Iäisyydestä tuttu.
Semmoisista mieluummin,
pitäisi kiinni,
kuin päästäisi ikinä irti.
Syiden on oltava väkevät.
Mutta joskus on irroitettava
ikuisuus ystävästä,
päästettävä lepoon väsynyt kuori,
annettava sielulle siivet.
Toisinaan ei matka taitu,
kuin maantieltä taloon,
toisin hetkin pimeästä valoon,
mutta vain henkäyksen matkan,
sinne ja takaisin.
Vanhasielu palaa aina takaisi,
virittää tulen ja lämpiää päästä varpaisiin.
Tullen uudeksi jälleen.
Halaa, suukottaa ystäväänsä,
pienen vauvan voimassa.
"Tulin takaisin,
kun en ilman sinua voi olla."
Kun tuon iäisyys ystävän,
tapaa aikuisen silmissä
Voi vain miettiä,
"Miksi nyt? Miksi tässä?"
Onko tarkoitus
syvenpi, nyt ja tässä?
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti