Se tunne, kun olet kehunut kuinka onnellinen olet. Kuinka hyvin hienon upeasti ja loistavan mahtavasti asiat on ja sitten alkaa se alamäki, tai ylämäki, tai ihan vaan, laaksoton ja kukkulaton jakso.
Se elämän vaihe, jossa AAAARG!!!-karjaisu, ei tunnu likimainkaan sopivalta kommentilta, kuvaamaan sitä käppyrän kippuraa, joka on asennettu pään sisälle aivojen tilalle. Mutta se AAAARG!!!-karjaisu on ainoa artikulointi, johon kielesi juuri siinä pirullisessa hetkessä taittuu.
Sie tiedät.
Mie myös ja jep ei naurata, siis ihan just sillä hetkellä, mutta ehkä jo ensi viikon loppupuolella, jos vaan kukaan ei muistuta, että "elä kehtaa hyppiä, saattaa joku viedä maton tassujen alta." "Ennenkin on aina käynyt niin. "
Onko vika siis fysiikan laeissa, vai siinä, että ihminen ei uskalla muuttua? Sehän nyt on aika yleismaailmallista ja niin tiessä, kuin metsänpoluissakin, selkeästi näkyvä fakta, että ylämäen jälkeen useimmiten tulee alamäki, tai pitkä suora. Saattaahan sen ylämäen jälkeen, toki tulla mutkakin ja alamäen jälkeen järvi,tai tie päättyä lossiin, siis mikäli niitä enää nykyään on, sillä, tai täälläkään järvenrannalla. Harmi, mie tykkäsin losseista. Sadasti enemmän ainakin, kuin nuista silloista, jotka vaappuu ja ketkuu sinne ja tänne.
Mutta tähän maailman aaltoliikkeeseen. Jotkut asiat on ihan selkeitä, mutta mikä fysiikanlaki päättää, että onnenkukkuloilta liusutaan aina pää edellä petäjään? Tai kapsahdetaan katajaan. Miksei voisi olla siellä kukkulalla ja nauttia maisemista? Siitä ihanasta olosta, mikä valtavan kapuamisen jälkeen, vallitsee sydämessä. Tuo hymyn huulille ja ällönmairean ilmeen koko olemukseen. "Hyvä minä. Olinpa rohkea ja reipas, sainpas aikaan ja teinpäs upeasti tuonkin homman."
Miten ansaittua, lillua hetki, siinä täydellisessä itsetyytyväisyydessä.
Tässä vaiheessa korvissani kuuluu se sama ääni, kuin mikä kuului vinyylilevyn jumittaessa, tai c-kaseti imeytyessä nauhurin sisään. Melko nuiva ääni ja heti kohta alkaa tulvia ärräpäitä tupa tulvilleen, koska se maailman paras levy/kasetti, saattoi juuri tuhoutua täydellisesti. AAAARG!!!
Eikö olekin niin, että olen purputtanut tästä asiasta ennenkin? Siitä, että aina käy juuri näin, että onnenaurinkoisen saavuttaessa minut, (sinut tai Hentun Liisan,) Se kiskoo perässään aivan infernaalista myrskypilveä, joka tulee kohdalle, juuri kun nassulla on se muikeista muikein ja onnellisista onnellisin the ilme.
Oletko ajatellut, että se pilvi puskee kiinnitysainetta? Fiksatiivin kaltaista ainetta, jota laitetaan hiilipiirroksen päälle, ettei värit leviä.
Ja ne alamäet ja muut "vastukset" on testejä, että kuinka syvällinen se onnen tunne on? Nelosen onnentunteella homma aloitetaan alusta, ja kasin kohdalla vähän jyrkenpää kertausta, ja täydellisyyden kynppi, on siirto seuraavalle luokalle, uusiin aallokoihin?
Turhauttavaa kyllä, mutta jospa kaikessa tässä, on joku, vielä toistaiseksi aukeamatta jäänyt, joulukalenterin luukku? Ja kunhan ollaan siinä 24-luukun kohdalla, sieltä hypää esiin musikantit, tontut, seitsemän kultaista hanhea ja joulupukki, muorinsa ja runsaudensarven kanssa, laulamaan Leevien "ylämäki,alamäki ylämäki,alamäki, yhdessä kulkien"- piisiä. Ja maailma pelastuu.
Sekapäisiä pohdiskellen ~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti