Vai annanko sittenkään?On melko rasittavaa olla nihkeissä väleissä jonkun kanssa, kun asuu pienellä paikkakunnalla. Nihkeät välit siis tarkoittaa sitä että, tiedän jonkun loukkaantuneen minulle, mut en tiedä miksi. Mutta luulen, että kaikilla muilla on siitä jonkinlainen teoria/ tieto. Loukkaantunut katsoo vastaantullessaan ohi, yhteiset ystävämme ja tuttavamme alkaa varoa sanojaan. Varon omia sanojani entistä enemmän. Ja on "selviö", ettei joistakin aiheista puhuta. Tukala olo leviää ja "riidan aiheesta", jonka alkuperää kukaan muu, kuin loukkaantunut itse, ei ymmärrä, tulee TABU. Kun asioiden antaa aikansa vaivata, niin loppupelissä käy niinkuin tälle tarinoiden legendaariselle autonkuljettajalle.
"Mieheltä puhkesi yöllä kesken matkaa rengas,
joten hän oli alkamassa korjaamaan sitä, mutta
tunkkia ei ollutkaan mukana. Mies lähti
kävelemään eteen päin siinä
toivossa, että matkalla olisi asutusta. Hetken
käveltyään mies huomasi talon ja oli menossa
sisään, mutta mieleen tuli aate että
"jospa sisällä onkin vihainen koira joka
purasee, tai vihanen ukko joka uhkaa haulikolla, tai akka joka lyö paistinpannulla..." hetken mies siinä mietti ja lopulta otti
kiven käteen ja heitti kiven ikkunasta sisään
ja huusi perään "Pidä tunkkis!!!!!!"
Että sillä lailla. Miettiminen on hyvä asia, mutta joskus ehtii ajatella asioita liiankin perusteellisesti. Kärpäsestä tulee iso Härkäpäinen ja siitäkin vielä Jättimäinen, jos ei ajoissa lopeta atomin pilkkomista. Taannoin ajatteleminen oli minulle tämän hetkistä vaarallisenpaa siinä mielessä, että silloin ajatusteni "ruoka" tuli masentuneen ihmisen aivoista. Nykyään oloni on enimmäkseen onnellinen ja kiitollinen, sillä monien "pohjamutien" tutkimisesta on ollut jopa hyötyä. Kun tietää millaista on rämpiä raivossa ja väärinkohtelun tilassa, ahdistuksessa ja riittämättömyyden tunteessa, tiedän mitä minun pitää välttää tekemästä. "Älä jää päikoillesi. Älä jää yksin, ellet tarvitse rauhaa. Jos tarvitset rauhaa, älä anna kenenkään häiritä. Päästä kivuliaista tunteista irti, sillä ne kasvaa, jos ruokit niitä yksinäisillä ajatuksillasi. Puhu tuntemuksistasi jonkun kanssa. Toisinaan riittää ystävien tuki, mutta toisinaan tarvitaan asiantuntia-apua, jottei tulisi kuormitettua ystäviä liikaa. Ja masennus ei ole koskaan yksiselitteinen juttu, ei ole helppoa ja yksinkertaista hoitoa, eikä myöskään helppoa ja yksinkertaista asiaa, mikä tilan on aiheuttanut. Joten ei väheksyntää masentuneen ihmisen tuntemuksille, edes itseltä itselleni."
Se mikä tehosi minulle, ei ikävä kyllä tehoa automaattisesti kaikille. Ja se, että olen tässä tilassa nyt, on vaatinut minulta paljon itsetutkiskelua ja vaatii sitä edelleen. Täytyy opetella antamaan anteeksi. Silloinkin kun toinen ei pyydä anteeksi.
Pyytää anteeksi, vaikkei tiedä miksi pitäisi pyytää. Opetella olemaan
anteeksi antaja ja anteeksi pyytäjä, jo ennen kuin on kohdannutkaan
tilanteen, jossa on loukattu jotakuta, sillä nihkeät välit on oikeasti
energiasyöppöjä ja vihamieliset ihmiset samoin. Jo hiljaa mielessä pyydetty ja annettu "Anteeksi" on tehokas, kun nokakkain meneminen tuntuu liian vaikealta. Tämä on ihan jokaisen meidän oppi tässä elämässä. Jokaisella meistä on omat taistelutantereensa täällä tahkottavana. Niitä käydään niin kauan kuin taistelun oppi on mennyt perille. Joissakin taisteluissa se oppi vaan tuntuu olevan niin syvälle kätketty, ettei sitä opetusta tahdo löytää, kaikkien niiden "taistelu hienouksien" kätköistä. Minä olen edelleen tavattoman huono lukemaan ajatuksia, vaikka ihmistäytteisen huoneen "jäätävät, tai lämpimät värähtelyt" tunnistanki. Minä pidän etäisyyttä niihin ihmisiin, joiden kanssa oloni tuntuu kiusalliselta. Teen sen selkeästi itsekäistä syistä, sillä miksi kiusaisin ketään hankkiutumalla tilanteisiin joissa en oikein osaa käyttäytyä, minun, tai jonkun muun vuoksi? Minä pidän sosiaalisista tilanteista silloin kun olen siihen riittävän vahva, mutta kyräilytilanteista en selviä, enkä niihin haluaisi joutua. Jos seurani ei jollekulle kelpaa, en minä sitä väkisinkään tuputa, hän saa kaikin mokomin "pitää tunkkinsa", enkä edes viskaa kivellä, kun ei se mitään hyödytä. ;) <3
Ympäristön ilmapiiri voi olla ajoittain suorastaan hyytävä. Jonkun tuttavapiiriin kuuluvan pitkävihaisuus, tai elämän kokemusten kerryttämä katkeruus, sivaltelee milloin kenenkin olemista ja eloa, mitä moninaisimmin tavoin. Ihmiset oppii hiipimään nurkissa ja varomaan ettei, mielensäpahoittaja vain lisää loukkaantuisi. Kari Hotakaisen kirja mielensäpahoittajasta antoi niin loistavaa kuvaa siitä, miten moinen mielensäpahoittaja mielipahaansa ruokkii. Ei kukaan kanssakulkia kykene, missään vaiheessa, sellaiselle ihmiselle, iloa tuottamaan muutoin kuin oman mielensä pahoittamalla. Ja anna siinä sitten anteeksi, kun on lokkaantunut ja surullinen saamastaan kohtelusta. "En tietenkään anna, minä pohdin ja vatvon mielipahaani, kuten kunnon mielensäpahoittajan kuuluukin ja kun tuo riiviöilkimys seuraavan kerran tulee vastaan, minä vaan vihaan, kuten minua vihataan." ( tai oikeammin maailmaahan hän vihaa, mutta satuitpa nyt vaan somasti saamaan syyt maailman puolesta ja oi pojat se tekee kipeää.)
Jos oikein todella mietin, Melkein tulee surku tuota ihmispoloa, hänen mielensä pahoittamisesta, mutta mitekä häntä auttaa? Vanha tai nuori, ihminen on vissisti kovan elämän elänyt. Myötätunto, jota tunnen, ei millään riitä hänen laastarikseen. Surullista ettei häntä auta edes kauniit ajatukset, sillä se paha olo tulee ihan omasta sydämestä. Näitä sisäistä mielipahaansa purkavia ihmisiä on maailma täynnä. On totta että mielipaha on saanut alkunsa jostakin, mutta sen ruokkimista jatketaan loppupelissä sisältä käsin. Pahimman masennukseni aikana vetäydyin omaan sisinpääni ja nuolemaan saamiani haavoja. Ei minun lähelleni kukaan päässyt lisäloukkauksia tekemään, lopun ahdistuksen sain aikaan kyllä omilla ajatuksillani. Sillä mihinkään kelpaamattomuuden tunteella ja pitkävihaisella anteeksi antamattomuudella. Jos maailma "auttoikin" hyvään alkuun tällä masennuksen tiellä, minä itse ravitsin sitä hyvin, pysymällä siinä uskossa, että "elämä on pelkkää kurjuutta." Ja sitähän saa mitä uskomuksillaan tilaa.
No Nyt olen muuttanut mieleni. Elämä EI ole pelkkää kurjuutta. Kukaan ei ansaitse sellaista kurjuutta. Siispä Minäkään en ansaitse kurjuutta. En ansaitse ilkeää kohtelua Heiltä, jotka ei vielä ole ymmärtäneet, ettei elämän tarvitse olla silkkaa kurjuutta, eikä oman, tahi toisten elämän kurjaksi tekemistä. En ansaitse tulla väärin tuomituksi, eikä minun edelleenkään tarvitse tuntea itseäni huonommaksi kuin muut, taloudellisen tilanteeni, työtilanteeni, asemani tai siviilisäätyni vuoksi. Ei kenenkään pitäisi tuntea niin. Tasa-arvoisuus on siinä määrin nykypäivää, että jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Tasa-arvoisuus on mielestäni myös sitä, että ihmisellä on oikeus olla oma itsensä, saada luoda omanlaistaan elämää ja tehdä itselleen tärkeiksi kokemiaan asioita tulematta tuomituksi siitä kenen kanssa, tai ketä ilman niitä tekee.
Tämä tosin tarkoittaa myös sitä että ilkeilevien, selittämättömistä syistä suuttuvien ja kummallisesti käyttäytyvien ihmistenkin tavat on vain opittava sietämään. Hyväksyä ei ole pakko, mutta sopeutuminen on suotavaa. Muuttaa kun voi vain omaa itseään. Siispä annan/pyydän anteeksi kun siihen tarvetta koen.
Rauhaa ja rakkautta toivotellen Wallaton-W
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti