Ihmisen malli

Juu En ole naimisissa, enkä avoliitossa. En ole edes "traakillisesti" eronnut, En seurustele tällä hetkellä, mutta kyllä, tiedän millaisia miehet ovat. He ovat ihmisiä ihmisten joukossa, joillain kasvaa parta ja toisilla ei. Jotkut osaa käyttäytyä ja toiset ei. Osa juo, osa ei, jotkut käy hermoille, toiset ei, osa käy vieraissa, toiset ei. Toiset ei ymmärrä naisia, toiset taas ymmärtää ja huhuu näissä kaikissa, jopa parran kasvussa, samat lait pätee naisiin. Minäkään en aina ymmärrä naisia, en tosin kyllä miehiäkään, mutta eikö tuokin lie aivan normaalia?

Ei minä en ole äiti, sanan virallisessa muodossa, en äitipuoli, lapseni on tähtipölynä taivaalla. Osaan silti vaihtaa vauvalle vaipan, antaa ruokaa, jos hän on nälkäinen, lohduttaa surussa ja ilahduttaa ilolla. Lapset on yksilöitä ja heidän tarpeita pitää kuunnella. Luulenpa, että vauvalla olisi jopa seurassani turvallista olla. Isonpien Pikkulapsien ja nuortenkin kanssakin osaan olla. Heihin liittyy samat asiat, kuin aikuisiinkin . Ruokaa, Rakkautta, Lepoa, Työtä/leikkiä, tasapainoisissa määrin, oli kyse mistä tahaansa elollisesta olennosta.

Vaikken ole äiti, enkä puoliso, minua on silti siunattu maalaisjärjellä. Minä pidän kyllä ihmisistä, mutten kaikista, en kaikista aikuisista, enkä kaikista lapsistakaan. Ei kaikki pidä minustakaan. Minut opetettiin olemaan kohtelias niin aikuisille kuin toisille lapsillekin, opetettiin ettei kiusata saa, eikä olla epäkohtelias, pitää kuunnella ja vastata, jos kysytään ja kysyä itsekin, jos on jotain, mitä en ymmärrä. Tehdä kaikessa parhaansa. Meidän perheessä, ei kaikki mennyt aivan taiteen sääntöjen mukaan, mutta niillä taidoilla, mitkä vanhemmillamme oli, opettivat he, veljestäni ja minusta, mielestäni ihan hyvä käytöksisiä kansalaisia. Enenpää ei voi vaatia, enkä enenpää olisi toivonutkaan. Minusta vanhenpamme selvisivät loistavasti, siinä tilanteessa ja sen kasvatuksen avuin, joita he olivat saaneet.

Aina ei kaikissa tilateissa, kaikki ihmiset kuitenkaan tunnu saaneen yhtä paljoa maalaisjärkeä verenperintönä. Vai mistä johtuu se, että usein joudun törmäämään jonkinlaiseen älykkyyteni kyseenalaistamiseen juurikin näiden muutamien "vajavaisuuksieni" vuoksi? Lapseton, ukoton, työtönkö, ei voi olla järin fiksu? Niin no totta. Ei minun tarvitse jokapäivä poihtia lasteni, eikä puolisoni tarpeita. Riittää, kun mietin oman ruokapuoleni ja sen, että karvakorvat saa päivittäiset rakkauden osoituksensa (ruoka, rapsu ja pisulaarinputsis) Ei minun tarvitse pohtia, oliko sillä ukkokullalla tänään treenit vai ylitöitä, haluaako hän maksalaatikkoa, vai papumuhennosta ruuakseen, vai ymmärtäiskö tuo kerrankin viedä minut ulos syömään, eikä vain vetäisi ennen kotiin tuloaan, muutamaa neuvoa-antavaa kurkkuunsa. Ei minun tarvitse myöskään miettiä, tarkottaako Ukon  "niin minäkin" sitä, että hän rakastaa minua, vai että hänkin rakastaa itseään? Minun ei tarvitse miettiä lasten rokotuksia, niiden vaikutuksia, eikä edes sitä, miten voimani riittää juosta työn, kodin, päiväkodin, koulun ja ties miten monen muun pisteen välillä. 

Minä en ole kenenkään puoliso, enkä konkreettisesti äiti, mutta se ei tarkoita, että olisin ymmärtämättömänpi. Se ei myöskään tarkoita sitä, ettei minua kiinnostaisi olla äiti, tai puoliso. Ei se suoraan kerro siitäkään, että minua kiinnostaisi saada tietää kaikki puolison ja äidin ongelmista, höystettynä vakuutuksin, "kyllä sä olet onnen tyttö, kun et joudu tälläisiin tilanteisiin." Enhän minä teidän tilanteisiin joutuisi kuitenkaan, kun minun tilanteeni olisi aivan eri ja täysin toinen. Hankalanpi tai helponpi, kuka sen tietää. Herranen aika, ihmisethän ne tilanteet tekee ja jokaisesta itsestään on kiinni, miten mihinkin niistä suhtautuu. Joskus niin ja toiste noin, mutta miettisin niitä silti mieluummin, vasta sitten, kun ne on ajan kohtaisia. Ja jep, joskus perheettömän ihmisen on tavattoman vaikea olla kiihtyneiden perheellisten joukossa, sillä totta, minä en todellakaan ymmärrä kaikkia, teidän elämänne murheita. Perheelliset on usein verkostoituneita, he kulkevat lastensa harrasteissa mukana ja puhuvat kouluista ja kerhoista ja kommunikoivat toisten äitien kanssa. Jos tälläiseen ryhmittymään joutuu kylmiltään, on kerta kaikkisen vaikeaa kommentoida mitään puolueettomasti ja silti asiantuntemuksella.

Minä olen ylpeä ystäväpiirini äiti- ja isä-ihmisistä, miehistä ja vaimoista, yksinhuoltajista ja sen kaltaisista, eronneista ja uusio perheistä. He selviytyvä taidoillaan ja opettelevat uutta, jos tarves vaatii. He osaavat avata silmänsä ja katsella laajemmaltikin asioita, kuin vain omasta kukkaruukusta. Ainoa tapa kasvattaa lasta oikein, ei ole se "heidän" tapa. Toiset tekee toisin, se sopii heidän paaperoilleen paremmin. Aikusena olo lapselle, on toisinaan itkettävän ihanaa ja toisinaan itkettävän kamalaa, samoin on aikusena oleminen aikuiselle. Viimeisen vuoden aikana olen pitänyt sylissäni useanpaakin aikuista ihmistä, joka itkee kuin lapsi, suruaansa toisten ymmärtämättömyydestä. 

Viimeisen vuoden aikana, olen useasti itkenyt aikuisten ystävieni nähden, kuin lapsi omaa suruani. Niin menneiden, jo ohitettujen murheiden vuoksi, kuin tämän hetken murheiden vuoksi. Ei aliarvioiminen ja jatkuva arvostelu rakenna kenestäkään ehjää ja kaunista ihmistä, vaan jatkaa sitä samaa surun täytteistä katkeruutta hamaan tulevaan asti. Meidän aikuisten antamaa mallia, seuraa myös lapset. Minunkin malliani, vaikken olekaan "kuin yksilö", vailla perhettä ja perheellisen vastuuta. Toivon esimerkkini olevan lapsillesi sopivaa, vaikket minua itsenäisenä aikuisena aina arvostakaan.

PS.  Arvostan haasteitasi  vaikken niitä aina ymmärräkään   

~W~