Tauko

Kuluneet viikot on olleet hektisiä. Hieno sana kiireelle, kivuille ja käsien, tai koko kehon kovalle kuormalle. Muutamaan otteeseen on tullut itku ja ahdistus. Toisinaan taas lievästi hysteerinen nauru vesissä silmin ja kummallisella tavalla ärsyynnyksellä höystettynä.

Miten se voikin olla, että vaikka kuinka oisi päänsä sisällä oppinut, etten minä ole heitä, joita voisi kutsua työnarkomaaneiksi, minä silti koetan edelleen ruoskia itseän tekemään ja toimimaan enemmän ja paremmin. Lisää ja lisää, vaikka lihaksia kiristää ja päässä soi.

Ja minun asiakkaissa on näitä samanlaisia, itsensä äärilleen vieviä.
Hei, maailma ei pysähdy siihen vaikka joskus hiukan hellittäisikin. Itseään ei ole pakko uuvuttaa loppuun, sillä en usko, että meitä luotiin työnorjiksi. Vaikka kyllä minä tiedän, että se pysähtyminen siinä eniten pelottaa. Mitäpä jos kerran pysähdyttyään, ei jaksakaan enää liikkua, tai ehtii vaikka kuulla omia ajatuksiaan?

Jäin lomalle tänään ja istuin töiden päätteeksi pitkään rannassa, varpaat hiekassa. Vaan istuin ja katselin vettä. En saanut noustua edes kastelemaan varpaitani. Kauenpana rannalla nainen käveli sauvoja apuna käyttäen veteen ja uidamolski ilosta hihkuen. Rohkea nainen. Vesi oli kylmää ja varmasti virkistävää. Ilma oli kylmä, toukokuinen. Hyvä ranta, hyvä kokemus. Naisen talviturkki suli Päijänteeseen ja minua vilutti hänen puolesta. Henkisesti kietouduin talviturkkiini tiukemmin. En juuri ajatellut.

Kotiin tultuani Kattilan väki haisteli rannan tuoksut ja tunnin sohvaperunoinnin jälkeen huomasin, että vaatekaapista oli pudonnut paperiarkkeja. Aamulla oli ilmeisesti ollut kiire. Toinen Teini-Kattila, oli tänäkin aamuna livahtanut huomaamattani kaappiin, penkomaan ystäväni lähettämää kirjelaatikkoa. Kun miettii viimeaikaisia pohdintoja, kirjeiden putoaminen tuntuu ystäväni Annin muistutukselta, -"näitähän sinä olet miettinyt ennenkin, ei uutta auringon alla. Katso nyt mitä itse runoilit kirjeissäsi"

27.1.1999" 

Jos saat mitä ansaitset, etkä koe sitä ansaitsevasi,
oletko sinä väärässä, vai hän joka sen antoi?
Jos työllä ansaitset paikkasi,
etkä koe paikkaasi ansaitsevasi, onko vika
harkinnassasi, vai työnjohtajassa?

Jos työ on elämäsi, elämä työsi. Ei elämäntyösi, vaan työ joka syö elämäsi, oletko silloin hukkunut elämääsi, vai työhösi? Elämäsi ei ole hallinnassasi, ei omaasi, vaan lakeja ja asetuksia, joita ei voi muuttaa.

Syökö elämä ihmisen, vai ihminen elämänsä? Ennen kuin käsittää, ettei kaikkea tarvitse kokea kerralla. Aikaa on myös varattu nauruun ja iloon. Elämää ei tarvitse elää hampaita kiristellen.

~,~

Päätin aamulla, etten hymyile tänään, kuinka helppoa ja vaikeaa, on yksi hymytön päivä. Helppoa pitää kasvot ilmeittä, koska "Minä päätin niin"

Vastaan tulee toisia, samoin päättäneitä, hymyttömyys on hetki hetkeltä helponpaa. Ja samalla sisälläni oleva Hymytyttö kutistuu ja ahdistuu. Voin kulkea naama kurtussa koko päivän, jos päätän niin.

Ja kuitenkin olen suunnattoman onnellinen, kun yksi heistä, jotka päätti hymyillä tänään koko päivän, kulkee vastaani, hassunkurinen virnistys kasvojaan valaisten. 

~'~

Rakastun kahdesti päivässä ja petyn yhtä monesti. Jo toki, minä liiottelen, enhän minä rakkaudesta mitään tiedä. Kerran luulin kyllä rakastavani, mutta lääkäri totesi tunteet flunssan oireiksi, vai oliko se aivotärähdys?

Itsekseni mietin: kovin outoa, minunkin päässä tärähdys, voi kääntää kaikki syrjälleen, muttä lääkäri tietää. Jos se olisikin ollut rakkautta...

Parempi olikin, että meni ohi levolla. Ei kukaan jaksaisi moista jomotusta elämäänsä pidenpään. Siinä syy, miksen ole vielä rakastunut. Olen ajatellut, että vanhenpana viisas rakastuu.
Ei tarvitse kipua pitkään potea, kun vanhana rakastuu.

 ~*~

Kiitos sinne jonnekin muistutuksista. Näin loman alussa on hyvä istuttaa itsensä sohvan kulmaan pohtimaan asioita, näitä vanhojakin Hajatelmiaan. Näin on hyvä. 

~W~

Pyörteessä

 Kummallinen päivä. Meinaa väkisinkin jokaisen ihmisen kanssa turinoidessa, vierähtää pidenpään, kuin oli tarkoitus. Ihmisen lähdettyä, tulee haikeuden tunne. Kuin oisin juuri hyvästellyt määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Viestiessäni tulee sama tunne, käydessäni äipän luona, edelleen sama olo. Ja kotiin tullessa suuri ilo nähdä, että Kattilanväki on koolla ja terveenä. Aivan, kuin oisin ollut viikkoja poissa. 

Selittämätön koti-ikävä vaikka on jo kotona. Tästäkin on tehty laulu. Samoin kuin siitä miten ympärillä olevat, hassut, hullut ja ihanat ihmiset ovat rakkaita, tärkeitä ja mittaamattoman kallisarvoisia. Ja kuinka heidän lähtönsä, jättää sydämeen kolon, jota jäytää ikuinen ikävä.

Minä tiedän, että minulle on yhden elämän tarpeiksi tapahtunut paljon. Niin hyvää, kuin huonoa ja jotkut elämän kohtaukset, olisi jo alun alkaen, ollut paras poistaa tästä käsikirjoituksesta, siis minun mielestäni. Mutta kaipa niilläkin, joku opinpaikkansa on ollut. Ainakin joidenkin vuoksi opin polkemaan jalkaa ja sanomaan EI ja toisten kohdalla kiittämään ja kumartamaan tuhannen helpottuneena, kun siitäkin selvisin.

Ja nyt minä olen, päivänä muutamana, ollut täysin valmis purskahtamaan yhtäaikaa, niin nauruun, kuin itkuunkin. Suremaan ja iloitsemaan samassa tunnepuuskassa ja se jos mikä on outoa.
Tiedän olevani varsin tunteikas ihminen, mutta tälläinen tunnetuulitunneli sisällä, on jopa minulle uutta. Ei ehkä ennen kokematonta, mutta niin kauan siitä on, kun viimeksi olen tuntenut hyviä/pahoja hyrähdyksiä, että epäilin jo kadottaneeni ne sisältäni.

Olen ennemminkin pelännyt vuosia siitä, etten koskaan enää voisi olla onnellinen, tai edes tyytyväinen elämääni. Vähän kaikkea pelkäävälle, se on pelkona kaikin tavoin kamalaa. Toinen kamaluus on yhtälailla pelätä toisten puolesta. Kadottavansa heidät, tai huomaavansa, ettei kykene millään olemaan kenellekkään avuksi. Ei edes iloksi, koska tarpoo henkisesti niin syvällä suossa, ettei kykene näkemään muuta kuin omat harminsa ja surunsa. Pelkonsa ja epäonnistumisensa. Sellaisten hetkien jälkeen on lähes järkytys huomata tuntevansa hyviä tunteita, vaikka yhtäaikaa niiden huonojen keskellä. Aivan kuin seisoisin keskellä tornaadoa olevassa tyvenessä. Käsittämättömän pysähtyneessä tilassa, edes pelkäämään.

Tässä minä kai odottelen, että kiepahdetaan seuraavaan seikkailuun. Muutakaan en voi. Eikä minun edes tarvitse. Ja joku tässä tuntemuksessa on, kuin oisin elänyt tämän ennenkin. Kuin oisin myös kirjoittanut tästä ennenkin. Ja se tunne vain lisää ihmetystäni ja uskoani siihin, että pian taas tapahtuu. Joten hengitän syvään, katson  kun tornaado jatkaa pyörimistään ja toivon.
Montakin asiaa, mutta juuri Sinulle

Ihanaista Ystävänpäivää. 
Älä pelkää olla sinunlaisesi. Tuommoisena olet juuri parasta seuraa maailman tuiverruksissa ja suurissa seikkailuissa. Luulen, että hyppäämme siihen aivan tuossa tuokiossa.

Kiitollisin mielin
 ~W~ 

Pieni toivomus.

Vuosi 2022, Oisi niin paljon sanottavaa tästä vuodesta, mutta Rumpalin isä neuvoi; Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano yhtään mitään. Pitäisikö lie olla hiljaa?

Jos kuitenkin sanon, ikävöin Teitä, jotka jouduin hyvästelemään. Tiedän, että te olette sielä, missä te haluattekin, siellä minne teidän sieluntien oli takoituskin kulkea. Voikaa hyvin, pitäkää huolta itsestänne. Jos kohtaatte toisenne, kertokaa tarinoita ja ihmetelkää, kuinka hassua on, että me täällä  kaipaamme Teitä niin kuin kaipaamme, vaikka teidän on hyvä. Ja kun tapaamme jälleen, älkää muistuttako minua maansuruista, vaan siitä, miten suuri ilo on elää ja jatkaa sitten matkaansa.

Sanon senkin, että näiden erinäisten, huolella rymyttyjen vuosien jälkeen, on nyt helpotus istua jyrkänteen reunalla, odottomassa, loiveneeko rinne, vai muuttuuko syöksyksi syvänteisiin. Saanko pulkan avukseni, vai punnukset? Onko seuraavana vastassa hyvä, vai huono vauhtinen vuosi? Hukunko, vai selviänkö? 

Tiedän kykeneväni kellumaan. Omia ja ystävieni tuskia olen nähnyt sen verran, että pääni sisällä on tuhansia "Lohdun-sloukaneita", joita me kukaan emme surun syövereissä osaa arvostaa. Eli jos istun tulevana vuonna hiljaa vieressäsi, älä luule, etten osaisi sanoa sinulle mitään. Mietin vaan hetken, haluanko kuluttaa voimiamme turhiin, lohduttamattomiin sanoihin. Yritän olla hiljaa tukenasi, jos sallit. 

Ja jos onni on puolellamme ensi vuonna, minä pyrin juhlimaan kanssasi ne pienimmätkin ilot ja juhlan aiheet. Alkaen tästä hiljaisesta hetkestä jyrkänteen reunalla. Varjelkoon Kaikkeus meitä, näyttäkööt, että tosiaan on luonut meidät omaksi kuvakseen ja että se kuva on juuri niin kaunis, kuin millaisena Kaikkeuden kasvoja pidin aikojen alussa.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Ei saa tampata suossa paikollaan. Ei jäädä murehtimaan menneitä. Ei surra kaatunutta maitoa.
Sinä ole pian ohi 2022. Hyvästelen sinut ilolla, sillä ei saa antaa auringon laskea vihansa ylle. Niin paljon raivoa, kun olenkin tänä vuonna tuntenut, niin paljon kyyneleitä vuodattanut, yhtä paljon olen myös vahvistunut kaikesta kokemastani. Ja vaikka oli hyvästien aikoija, sanoin minä monesti "Tervetuloa elämääni." Taisin siis jäädä voitolle kuitenkin.

Sinun aikasi päättyy pian, mutta minulla on edessäni vielä polkuja, joita en koskaan ole kulkenut ja tämä kieleke, jossa nyt istun ja lepään. 

Rakkaat kanssa kulkija. Skool, olkoon 2023 meille lempeä, tai ainakin meillä kaikilla hyvät haarniskat apuna, jos se sattuukin mätkimään ihan kuten parit edelliset.

Rakkaudella

~w~

Luonnonkansan Turinoita: Joulunhenki

 -HYVÄÄ JOULUA KIRJURI! koko Kattilan kievari tuntui olevan täynnä. Oli tonttuja, peikkoja ja menninkäisiä, metsänneitoja ja keijuja ja TulenKulta Kristallisen lohikäärmeen kanssa. -Me tultiin tänne, kun tuntui, että vielä on siivoustöitä tehtävänä. TulenKulta tokaisi ja pössäytti pienen savupilven, joka tuoksui salvialta ja kanelilta.

Joukkio jakaantui, Tytti, HillaMaija ja Jasmike hoputti minua keittiöön ja osa uusista tulokkaista tuli sinne myös. He tuntuivat tekevän kaikkea yhtäaikaa. Ja jostain syystä omaan kehoonikin alkoi tulla vauhtia ja vilinää. Aamupalan teko, tiskit, pöydän kattaus ja keittiön siivous sujui, kuin huomaamatta. Sitte istuttiinkin jo pöydässä ja puheen sorina oli kuin Kattilan väen kehräystä. Mukavaa ja rentouttavaa kuunneltavaa. Aamupalan jälkeen, siivosimme koko huushollin ja tuuletimme viltit ja tyynyt ja laitoimme kynttilät ulkolyhtyihin ja ruokaa linnuille.

Tuntui, että aikaa on loputtomasti ja silti sitä kului vain hiukan, kaikkeen touhuun ja tohinaan nähden. Joku laittoi joululaulut soimaan ja lopulta koko väki lauloi niiden mukana. Pienimmät pisti leikiksi Kattilan Kakaroiden kanssa ja ympäristö alko hiljalleen muuntua, tunnelmalliseksi ja jouluiseksi.

Onpa jotenkin vaivatonta, pohdin. Väki tuli ja meni ja jokainen lisäsi tullessaan lämmintä tunnelmaa kotiin. Mennessään taas tuntui vievän pois, jotain harmaata ja raskasta. Kun paikat alkoi näyttää siistiltä, istuin sohvalle ja Kattilan väki, sekä pienet ja ihan hitupikkuisetkin, kiipesivät viereeni ja pyysivät lukemaan satuja. Kaivoin kirjoja kaapista ja luin, sitten tahdottiin nähdä Rölli ja etsittiin koneelta elokuva, seuraavaksi jännitettiin selviääkö Nisse ja Joulupukki Pakkasen puremista.

Kun ovelta kuului koputus, meni varovasti avaaman, sillä  yleensä Luonnonkansa tulee ovesta kutsun saatuan sisään koska tahtoo. Siis ihmisiä tulossa. -Äiti. Hän astelee peremmälle ja alkaa purkaa tuomisiaan, herkkuja, jos jonkin moisia löytyy kassin täydeltä. Mehän oltiin jo toivoteltu joulu ja sovittiin, että otetaan rauhallisesti. -No vähän innostuin laittamaan. Nyt saa joulu tulla ja olla, laitetaan töppöset jalkaan ja viltti niskaan ja olla möllötetään. Äiti halasi ja suuntasi ovelle ja toivotti Kattilan väelle ja minulle hyvät joulut ja ajoi iloisesti vilkuttaen pois. 

Minä lämmitin koko köörilleni herkkuaterian ja istuimme nauttimaan. Siinä ollessamme, astui luoksemme Joulunhenki, halasi ja tervehti meidät kaikki. Silitti Kattilan väen kehrääviksi keriksi lattialle kellimään ja kaikkien mieleen tuntui asettuvan syvä rauha ja tyytyväisyys. Tulenkulta ja Kristallinen lohikäärme asettuivat olohuoneeseen kuusen vierelle, kuin rätiseväksi takaksi ja minä vajosin tunteeseen, jossa olin pumpuliin kääritty. 

            Hyvää ja turvallista Joulua. Puhaltakoon TulenKulta ja Kiristalli Lohikäärme tupanne puhtaaksi. Joulunhenki täyttäköön sydämenne rauhalla ja rakkaudella.

~Kirjurin kööri~
  

Luonnonkansan Turinoita: Juhlasuunnitelmia

 Pyry tuntuu sakenevan pitkin päivää, Säidenhaltija sai kyynelehdittyä surunsa pois ja aloitti tuiskun, joka tuo puhtaat lumet pitkin pihoja. Kirjurin työpäivän aikana satoi jo 15 senttiä lunta. Kahlatessaan kotiin hän pohtii muutamastikin, kuinka Kelkka oisi ollut hyvä. Ympärilleen katsellessaan toteaa, että eipä sitä kyllä oisi ihan näin tarkasti ehtinyt ympärilleen katsella.

Koko maailma oli paksun lumivaipan peittämä ja uutta lunta pyrytti sakeasti lisää. -Kaunista. Toivottavasti ihmiset ajelee varovasti joulun viettoon. Missä te vietätte joulunne? Kysyi kirjuri meiltä. Jalo mietti hetken, ennen kuin vastasi.-Me ei tahdota jättää sinua yksin, saadaanko viettää joulu sinun kanssasi? Kirjurin ilme oli yllättynyt, -Tottakai saatte, ehdottomasti, mutta ettekö kaipaa Korvatunturin kesteihin, tai Tapiolan joulujuhlaan? Minun joulun viettoni ei taida olla järin juhlavaa, Kattilanväki kainloon, viltti, villasukat, suklaata ja monta hyvää elokuvaa.

-Se kuulostaa hyvältä. Leppoisalta, kommentoi Tytti. Jokaisen joulu on hyvä juuri sellaisena, mikä hälle on hyvä ja mieluinen. Me olemme nähneet, kuinka joskus siihen on laitettu niin suuria odotuksia, että ne ei mahdu kaikki toteutumaan, yhden joulun aikana. Lapsuuden joulut on monille silkkaa kultaa ja kimalletta, koska aika on ne sellaisiksi silannut, ja toisille se joulu on niin ahdistava yksinäisyyden, tai muun koetun surun vuoksi, että toivoisi voivansa ohittaa koko joulun, sivuja kääntämällä. Suurin osa juhlista on toisille suurta tuskaa ja toisille suuruudenhulluja odotuksia, jotka ei aina toteudu.

Katselin Kirjuria varovasti. -Kuluneen vuoden arvoinen Joulu, on juuri sellainen, millaiseksi sinä sen tahdot laittaa. Ja meille on suuri kunnia saada viettää sitä sinun kanssasi. Me pelkäsimme jo menettävämme sinut ja me itsekin oisimme kadonneet unohduksiin, jos et olisi havahtunut, sanoin Kirjurille liikuttuneena. Lumi leijali ympärillämme, tuuli ja Kirjuri käänsi kasvonsa päin tuiskua. -minä olen aina rakastanut lumipyryä, myrskyjä ja aallokkoa, kovaa pakkasta. Ja teidän Turinoita. 

Te olette pitäneet minusta niin hyvän huolen, etten varmaan koskaan edes ymmärrä, miten suuresti minulla on syytä olla teille kiitollinen. Mutta sopiiko, että Juhlitte, kuten teidän juhlissa kuuluu. Opetatte minutkin tavoillenne. Älkää jättäkö mitään väliin vain siksi, ettette tahdo minun jäävän yksin. Tehdään meidän kaikkien näköinen Juhla.

-Etkä sinä Juuso voi kokonaan jättää väkesi joulua väliin, Turvalan kartanon joulu tarvitsee myös, oman tonttunsa tuomaa Joulutunnelmaa tupaan, pohti Kirjuri. -Sopiiko, että Juhlitaan kuin joskus ennen? Tuvasta tupaan. Ovet avoinna ja kaikkialle tervetulleina, ehdotin. -Minulle sopii. Jännittävää nähdä, millaiset kekkerit tällä kertaa järjestyy, lupasi Kirjuri.

~Juuso Rrömppäinen~

Luonnonkansan Turinoita: Kaunis kukka.

 Onpa ollut päivä. Ihan jo aamun alkuun Kirjuri oli kiukkuinen, väsynyt ja valvonut puolen yötä. Kattilan väkeä kiukutti, Vieno-neito ei saanut Kakaroilta hetken rauhaa, ja Kakarat taas oisi tahtoneet kaiken mitä Vienon kupissa on, muttei sitä, mitä heille oli laitettu. Kirjuri meinasi kompastua omiin jalkoihinsa ja Kattilan väkeen. Kotikommellusten jälkeen, työmatkan tie, osottautui niin liukkaaksi, ettei kenkä pitänyt, mutta samalla niin hiekkaiseksi, että Kelkasta ei ollut apua. Lumi alkoi uhkaavasti sulaa ja satoi vettä.

Valvottu yö vaati veronsa ja Kirjurin harmit tuntui vuoren korkuisilta, ahdistus kasvoi ja tunsin kiukun polttelevan oikein kunnolla hänen pään sisällä. Sanoin, että väillä ne huolet ja murheet olisi hyvä purkaa ääneenkin, mutta Kirjurin mustasta mielestä kuului vaan, EN LÖYDÄ SANOJA! ja kuvat oli synkkiä, oli sotaa ja kauhuja. Kauhuja, joita ei tunnistanut, joille ei olllut sanoja.

Muistatko, kun lapsena lähetit kirjeitä tontuille ja ystäville ja Joulupukille. Melkein kaikille sinä kirjoitit omista ajatuksistasi, iloista ja suruista, ja kun loppui sanat piirsit kuvia. Kirjuri kuunteli synkkänä ja loi mielessään pinon mustia paperiarkkeja. Piirsin mielessäni päälimmäiseen arkkiin punaisen kukan, seuraavaan valkoisen pilven ja keltaisen auringon, kolmanteen sydämen. Kirjuri  piirsi neljänteen ruskean kökön, viidenteen mustan pilven ja salaman, kuudenteen nuolen ja jousipyssyn. Seuraavalla kierroksella piirsin sydämen ja Amorin jousipyssyn kanssa. Kirjuri tuhahti. Piirsin ukkospilviä ja auringon pilkistämään pilvien seasta, niin että näkyviin tuli sateenkaari. Kirjuri hymähti. Viimeiseen piirsin Ruskean kökkäreen ja siitä kasvamaan kukan. -Muistatko mitä aina sanot? hymyilin Kirjurille.

 -Paskasta kasvaa kaunis kukka, ajatteli kirjuri ja hymyili sarkastisesti. -Niipä, olethan sen itsekin todistanut. Kananlantaa ja kukkasia, hevosenlantaa ja ruusuja. Niin se on, että välillä tarvitaan kuravellissä kahlaamista, jotta osataan arvostaa sitä, että saadaan jalkoihin kuivat ja lämpimät sukat. Ei kuikuttelut, eikä surun tunteet, ei edes pelon tunteet, ole kiellettyjä. Ne vaan tarvitsee käydä läpi ja hyväksyä, että tuntuu miltä tuntuu. Eikä tunneskaalat tee huonommaksi, tai heikommaksi ketään. Pikemminkin päin vastoin. Olet hereillä ja reagoit. Minusta on mukava, että juteltiin. Ei aikoihin ollakaan puhuttu. Edes kuvin ja ajatuksin. -Piirretäänkö vielä? Kirjuri kysyi ja jatkoimme mielenpiirtämistä, hymyilin huomatessani paperin värin vaihtuneen piparinruskeaan ja kurpitsan oranssiin. 

Työpäivä pääsi alkuun ihan iloisissa merkeissä ja Kirjurin mieli keveni kevenemistään.

~Herra Kaarnala~

Luonnonkansan Turinoita: Säiden Haltijalle voimia

Kuuleppa Säittenhaltiaja, en niin yhden yhtään kadehdi sinun työtäsi. Epäkiitollisin homma, mitä maa päällään kantaa. Jos usein itsekin huomaan, että toisaalle kumartaessa, toisaalle tulee pyllistettyä, mutta sinun hommassasi tuntuu, että aina jollakin on pahamieli toimistasi. Ihan viikon sisällä olen kuullut milloin mistäkin kelistä valitusta, kovat pakkaset oli kamalia, liika lumi on liikaa ja no itse kirosin parinakin päivänä raskaasti, kun Kelkka ei luistanut lainkaan. (se oli toki hiekotushiekan vika..) 

No yhtä kaikki, tänään ajattelin sinua lämmöllä. Sormia ei palellut, eikä nenä jäätynyt. Vaikka Kelkka ei luistanut, ei sitä kantaessakaan tullut liian hiki. Lämpötila oli siis täydellinen. Vesisade madalsi hankia ja oli täydellinen lumipallon pyörityskeli lapsille. Talvipäivän seisaus on tänään. Pimeintä on juuri ennen auringon nousua ja huomenna alat kuljettaa meitä taas kohti valoa. Minä olen nauttinut talvisista päivistä. Olet todellinen taiteilija luodessasi sadepisaroitasi, lumihiutaleitasi, hangenkimalluksiasi ja vesipurojasi, pitkin elämänmatkaamme.

Mielessäni siintää lapsuuden kesät ja mansikka saaliit, aurinkoiset hetket ja ihanat Ukkoskuurot, joiden jälkeen etsittiin sateenkaaren päästä kulta-aarteita ja löydettiin koko kesän parhaat mustikkamättäät. Tai talvet, jolloin lunta oli kainaloon asti. Lumipallot syntyi joka kerta, veljen, isän, tai äidin lämpimissä käsissä. Ei haitannut vaikka omat pallot ei pyörinyt, aina joku kuitenkin teki hienot lumilinnat, joissa saattoi leikkiä. Ja kun kevät tuli ja purot sanoi puli puli, muokkasit maan juuri ojan tekoon sopivaksi. Myöhemmin autoit, että saimme herneemme kasvamaan, sopivasti vettä, niin hernepenkkiin, kuin mansikkamaahankin. Sopivasti aurinkoa, jotta kukat muotoutui marjoiksi ja marjat sopivan punaisiksi, kypsiksi ja makoisiksi.

Toivotan sinulle voimia työhösi. Me ollaan kyllä varsin vaikea kansa miellytettäväksi, mutta olet tehnyt hienoa työtä. Ja mahdotontahan se oisi samana päivänä kaikkia miellyttää, onneksi on vuodenajat. Ja jokaisessa ajassa omat ihanuutensa. On jännittävä nähdä millaisen joulusään sinä meille loihdit. Toivon kovasti, että teitä on tuossa työssä useanpia haltijoita, että toisinaan saatte lomapäiviäkin, raskaasta työstänne. Ja toivottavasti Luontoäiti muistaa yllättää teidät iloisesti aina välillä. Pyydän anteeksi, että usein tulee valitettua liiasta kuumuudesta, tai rapakeleistä. Uskoisin, että kaikesta on hyötynsä Äiti-isämaalle ja suuremmalle kokonaisuudelle, jota me ihmiset emme ymmärrä.

Pidä huolta itsestäsi ja voi hyvin. Mukavaa, että virkistät meitä uusin kujein ja uudenlaisilla ilmaston ihmeillä.

Ystävällisin terveisin

~Kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Lepoa tämäkin.

Kirjurilla on ollut lepopäivä, sellainen vilttiin käärittävä. Tai ainakin niin oli suunniteltu. Aikansa hän istui viltti niskassa, sohvan kulmassa ja katseli elokuvia. Sitten hän vilkaisi Kattilan Kakruja ja totesi -Kyösti on oikeassa, te olette ihan hurjan rauhallisia, vai ettekö pidä kuusesta, kun siinä ei ole tuon enenpiä koristeita? -Näin taiteilijan näkökulmasta pakko sanoa, että näkemyksesi vähistä koristeita on, että Aidosta Tekokuusesta on tehty olohuoneen nurkkaan joulukuusten alastonmalli. Eihän siinä ole lainkaan koristeita, tokaisen.

Kirjuri valikoi koneeltaan elokuvaa ja aivan kuin vahingossa, me Juuson kanssa osumme valikkoon, josta saa päälle joulumusiikkia. Isken Juusolle silmää ja hän pokkaa Tytin tanssiin, minä puolestani pokkaan HillaMaijalle ja Jalo Jasmikelle, Herra Kaarnala tarttuu kaarnahuiluunsa ja alkaa soittaa laulujen tahtiin. Kirjuri unohtaa elokuvan ja katselee tyytyväisenä Kakrujen kiepuntaa, meidän jalkojen ympärillä. Pyörähtää sitten itsekin liikkeelle, tosin ei tanssiin, vaan keräilee huoneista tavaroita, täyttää pyykkikoneen, tiskaa tiskit, kaivelee kaappeja ja saapuu olohuoneeseen koristerasioiden ja ison joulukoristelaatikon kanssa.

-Me tarvitaan JouluÖverit. Lapset kaipaa koristeita. Kuuluu kiljuntaa ja Jipiitä, kun Kyösti ja hitupikkuiset, Roopertin ymprillä tajuaa, mitä Kirjurilla on mielessä. -180cm kuusta, kokeillaanko montako palloa ja hilkutinta siihen mahtuu. Ja vain pari ehtoa, ennen kuin aloitatte. Pojat pysähtyy.-No? kysyy Roopertti epäluuloisesti. -Ei köynnöksiä, jos Kattilan Kakrut sattuu sittenkin pitämään kiipeilystä. Ja kaikki pallot, kellot ja kulkuset pitää saada mahtumaan kuuseen. Mitä kivenpi ääni koristeesta tulee, sen alemmas laitetaan, että Katin rutpaleet ylettyy leikkimään, sopiko?

Ehdot hyväksytään ja koristelu alkaa. Toisinaan ihan vahingossa tippuu koristeita ja kun Pieni Punainen ja Ymmi-neito hoksii, että niillä voi leikkiä, alkaa koristeita putoilla aina tiuhemmin. Hitupikkuisista useammatkin pomppii Kattilan Kakaroiden leikeissä mukana, mutta Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu on ottaneet kuusen korkeimmat oksat valtaansa Kyöstin kanssa, Kirjuri koristelee alaoksia ja me muut jatkamme tansseja. 

Tänään Kirjuri pitää huolen meidän kahvi-, mehu- ja ruokatauoista, hän keskittyy ja tekee, nauraa välillä. -Helppoahan tämä on, kun Puutarhatonttun väki on tehneet mehut, herkkukakut ja piparit tarjolle. Minun täytyy vaan jaksaa olla niin kauan hereillä, että saan ruuan valmiiksi. Tehän kuitenkin oltatte jo, ennenkuin ehdin sen polttaa. 

Kattilan väki Vieno-neitoa myöten, on hulinassa mukana. Välillä kannetaan joulupalloja suussa ja toisinaan Roopertti viskoo Hiliripsistä joulupallon kyydissä, Kattilan Kakaroiden iloksi. En tiedä kumpaa ne mieluummin jahtaa, palloa, vai Hilirimpsistä. Kun suurin osa koristeista on kuusessa, Kirjuri istuu  sohvalle. Kattilan väki on nukahtanut ja musiikki loppunut. Katselemme kuusta. -Siitä tuli aika hieno, ei amerikanmallilla överi, kun nauhat puuttuu, mutta hieno silti. -Mahtuisikohan sinne vielä muutama pallo? Niitä oisi vielä jäljellä? Kysyy Kyösti toiveekkasti.

Katsellaanko tämä ilta sitä noin? Jos tuntuu vielä huomennakin, siltä, että jotain tarvitsee lisätä, jatketaan koristelua, nyt minä haluan Glögiä ja Daadelskaa, sanoin. Kirjurin tuodessa meille tarjotinta, hän sanoo -Minä tykkään tämmöisistä lepopäivistä. Laitakaa toistekin musiikkia herättelemään minut, hän kuiskaa minulle ja Juusolle. Arvasin, ettei häntä huijata.

~Huubert Näreistöniemi~

Luonnonkansan Turinoita: Kultapölyä

 
 Olin City-reissulla tänäänkin. Ensin olin ihmishoidettavana  ja nautin kovasti, sain puhua ja olla vain, kuunnella. Olla korjattavana. Kotimatkalla juttelimme Tytin kanssa kahden. - Sinä olet ollut tavattoman hiljainen Tytti, painaako mieltäsi jokin? kysyin Tytiltä.

Joitakin asioita on vaikea sanoa ihmis-sanoin. Niinpä Tytti näytti minulle kuvia. Näin mielessäni asoita, joita oli tapahtunut viime aikoina ja vuosina. Kaatumisia, kolareita, paikalle pysähtymistä, töitä, kiirettä ja väsymystä. Usein näin itseni koneella, tai nukkumassa. Luonnonkansan ja Turinoitsijat leikkimässä Kattilan väen kanssa, mutta minä olin kaikesta erillään. Kotona kyllä, mutta erossa. Näin ihmisiä, joiden kanssa olin ja Tytin seurassani. Sitten taas tuli hassu tunne, kuin oisi muuri, jonka toiselle puolelle ei päässyt. Muistin, että Tytti oli näyttänyt samankaltaisia asioita minulle ennenkin.

Sitten hän alkoi kuvailla tunteita, joita tunsi minusta ja toisista ihmisistä, tai omista ystävistään. Tunsin kehoni olevan kireä ja ahdistunut. Sellainen se oli ollut kauan. Sitten Tytti kysyi "Miksi sinä olet muurin takana? Mitä sinä pelkäät? Kun kysyit, painaako mieltäni jokin, niin kyllä, sinun Huolet painaa meitäkin. Muurit ympärilläsi painaa myös minua. Puhuit Möyhijä ystävällesi, kirjasta josta pidät, muttet saa luettua sitä loppuun, koska tiedät, että siinä tulee suruja. Muistatko, että pohdit tätä aiemminkin?-Et ehkä puhuen vain osannut sanoa sitä samoin, kuin ajattelet. Kirjoita se ajatus." Sanoi Tytti. 

 Sekö, että kun on ihana kirjasarja, jota on lukenut usein ja tietää sen kaikki tapahtumat jo etukäteen, joutuu toisinaan hidastamaan lukemistaan, kun tietää, että sen lopussa, joku siinä ollut hyvä tyyppi, joutuu pulaan, tai kuolee. Lukiessaan näkee mitä oisi pitänyt tehdä, tai jättää tekemättä, ettei moista katastrofia oisi tullut. Silti ei muuttaisi kirjasta sanaakaan, koska pitää siitä sellaisenaan, kivut ja surut kuuluu elämään ja kuolemakin on kohdattava ennen pitkää. Mutta jokin jossitteleva olento sisällä, haluaisi nähdä miten maailma oisi mennyt, jos se oisikin kirjoitettu toisin. Tai se hyvä elokuva, mitä, jos se oisi tehty kuten Kirjailija tahtoi, eikä kuten Ohjaaja tahtoi? Oisiko asiat samoin?

Elokuvan ja Kirjan kohdalla voi jäädä hiukan hidastelemaan, laittaa ne syrjään, jotta sietää taas lukea ja katsoa ne surut, ne odottaa kyllä, ne ei katoa. Mutta kun oma elämä jää samalla tavoin hidastusvaihteelle, odottelemaan sopivaa hetkeä käydä tunteet läpi, ei kaikki ole kohdallaan, ajattelin. -Ajattelit vielä sitäkin, että kirjasta ja toisen elämästä on helponpi nähdä miten kannattaisi toimia, mutta oman elämän suhteen olet ihan eksyksissä. Niinkö sinä tunnet? Kysyi Tytti.

Niin, niin minä kai tunnen. On tavattoman vaikea herätä unesta ja nähdä kuinka, istuessani sydän säröillä ja sykkyrällä odottomassa, voimia käsitellä surut, kivut, pelot, huolet ja hirvitykset. Aika kuluu ympärilläni, mutta itse en tunne olevani tapahtumissa mukana. On Vain harmaa massa sisuksissa ja muurit ympärillä. Unelmat jäi toteuttamatta ja elämä elämättä, vain koska pelotti liikaa. Ymmärsitköhän sinä? Tytti nyökkäsi. 

-Nyt kun sait sen sanoiksi, ymmärsit mistä olet rikki. Voit alkaa liimaamaan sydämesi paloja yhteen. Korjaa se kuten Japanissa korjataan kauniit astiat. Kultapölyllä, ehkä Vanha Rouva jo hiukan auttoi sinua alkuun, kun sulatti Kristallikiteensä sydämeesi, siitä tulee varmasti vahva, sanoi Tytti.

~Kirjuri~

Luonnonkansan Turinoita: Leikki on lasten työtä.

Eikö voitaisiin lähteä pulkkamäkeen? Tai ulos leikkimään? Kirjuri on kaivautunut, Pienen Punaisen kanssa sohvannurkkaan katsomaan Hömppää ja vanhakansa tuntuu olevan tyytyväinen asioiden tilaan. Roopertti Rupsu ja hitupikkuiset, sekä minä, kaipaamme toimintaa.
Isä on lähtenyt jonnekin ulos ja äiti häärää keittiössä HillaMaijan kanssa. -Menkää vaan edellä ulos, kelkkailemaan, tai pulkkailemaan, ehkä siellä voisi tehdä myös lumiukkoja? mutisee Kirjuri katse kiinni ohjelmassa.-Tuletko varmasti perässä? kysyn. -mjooo..ehkä nukun päikkärit, tai kun leffa on ohi...

Selvä, lupa leikkimiselle annettu, siispä liikkeelle. Kirjurin varastossa on pulkka, siispä sillä ja kelkalla lie sopivat toiminnot. Kipitämme varastolle ja pohdin miten tämä, ilman kirjuria, pitäisi hoitaa? Katson keittion ikkunasta, kuinka äiti ja HillaMaija jakaa kupilliset kahvia ja ihanat palat Daadelskaa ja hillokeksejä. He ottavat oman osansa, joka on tuoksua ja makua, sekä eetteriä ja Kirjurille he antavat sen kiinteän osan, jonka ihmiset näkee.

-Toimiikohan tuo myös Kelkkaan ja pulkkaan? kysyn Roopertilta. Kun saan myöntävän vastauksen, ryntäämme varastoon. Roopertti on taitavanpi näissä asioissa, niin hän saa toimia taijantekijänä ja aivan hetkessä, meillä on Kelkan ja pulkan kaiku, tai hahmo käytössämme. Seuraavaksi pitää löytää mäki. Kierrämme lähistöllä, koska meillä ei ollut lupaa lähteä kauas, mikä sinäänsä on ihan halju juttu. Olemmehan me ennenkin käyneet vaikka missä. Esimerkiksi Susilauman kanssa metsästämässä ja TulenKullan kanssa lentämässä ja jopa katsomassa, kuinka Karhunen nukkuu talviunta. Sitä ei voi vaan vanhemmille sanoa, sillä Roopertti epäilee, ettei se tainnut olla ihan sallittua.

Pidämme neuvonpidon ja hetken päästä löydämmekin aivan loistavat paikat kelkkailulle, tie on liukas ja ajelemme kauan. Eikä Kirjuria kuulu. Aloitamme uuden leikin teemme Lumiukkoja, mutta sekään ei ole sama, kuin jos olisi enemmän tekijöitä. Näen, kun äiti vilkaisee ulos, -tuleeko Kirjuri jo? kysyn ajatuksissani ja äidin vastaus tulee hiljaisella ajatuksella-Hän nukkuu.-Höh, no pitää keksiä jotain muuta. Jatkamme leikkiä.

Sisällä Kirjuri tuhiseen viltin alla, Kattilan väki on kerääntynyt hänen ympärille ja nukkuvat hekin. On ihana rauha ja hiljaisuus, jota kestää noin puolituntia ihmisajalla mitaten. Sitten alkaa kuulua kummia ääniä, Kirjuri havahtuu. Katselee ympärilleen unisesti, kun hiljaisuus jatkuu, oletti nähneesä unta. Avaa tietokoneen ja jatkaa elokuvan katsomista. Hetken päästä ääni kuuluu uudestaan, viuhadus ja humahdus, tömähdys, hetken hiljaisuus ja taas. Ihan kuin jostain tieteiselokuvasta, tai tohtori Whon Tardis laskeutuessaan. Kattilan väki kiipeää varuillaan sohvan selkänojalle ja katsoo ikkunasta.

Ilmeisesti se ei kuulu, vain minun korvissani, pohtii Kirjuri.
Ja sitten kuuluu tavattoman kova räääääääähhhhhhhhh ja kohsssssssss ja Kirjurin silmissä vilsee valkeaa massaa, Kattilan väki hyppää metrin ilmaan ja muuttuu näkymättömiksi.-Ja se oli???? Kirjuri tyrkkää nenänsä ikkunaan kiinni.

Me istumme Pulkassamme ja hihkumme riemusta, kolme ensimmäistä liukua onnistui, kuin Janne Ahoselta kerrassaan. Moni muu huippuhyppääjä ei olisi moista osannut. Ei muuta kuin uudestaan vesiränniä myöden katolle, minä jouduin jopa käyttämään aidankaidetta apuna, isonpi kun olin. Katon reunalle päästyäni jalkojen alla hiukan luisti, mutta ei hätää, ylös vain. Katon harjalla iskin jalkani huolellisesti lumeen ja pidin pulkaa paikallaan, kun Hitupikkuiset ja Roopertti hyppäsi kyytiin. Hilirimpsi roikkui kaulahuivissani ja hihkui "Hui miten jännittävää, pelottaaaaaaaaaa niiiinnn.." Käskin kavereita pitämään kiinni ja hyppäsin pulkkaan..

Samalla sattui jotain hassua. Pulkka tuntui pysyvän paikallaan, mutta katto lähti kovaan luisuun, vai lumiko se liikkui? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta meno oli vauhdikasta, piti ihan silmät puristaa kiini ja karjaista "Räääääääääääähhhhhhhhhh !" Tumps. Vauhti pysähtyi, mutta edelleen tuntui, että jotakin liikkuu ympärillä. Äänet on hurjat. Avaan varovasti silmät ja näen vain valkoista massaa,.. ja yhtään en voi liikkua. -Ihan kuin sen Karhusen luolassa, sanoin hiljaa, Roopertin ääni kuuluu yhtä hiljaisena, jostain valkean seasta. -Melkein me semmoisessa taidamme ollakin. Karhu vaan on ulkopuolella, varrohan, kun vanhenpasi ja Kirjuri löytää meidät. Luulenpa, että Karhusen ärinä oli siihen nähden vielä pientä.

Jonkun tovin myöhemmin istuimme, höyryävien mehukuppien kanssa, viltin sisälle käärittyinä sohvalla. Kirjuri hymyili jo, mutta vanhemmat jatkoivat palopuhettaan ja murinaansa, Kirjuri kuunteli tarinaa ja auttoi minua kirjoittamisessa. Mutta se me päätettiin, että vaikka oli ihan superhauska päivä ja ihan elämäni parhaat liut tähän mennessä, niin ainakaan ihan heti, ei lasketa pulkalla katolta. Onneksi ollaan kaikki ehjinä.


~Kyösti, Jasmiken ja Jalon Sydän~