Lupa mennä

Hiljaa hiipien,

aika tullut on.

Hiljaa aivan, käyt valohon.

Niin pitkän tien

kuljit,

kivut kintereillä,

huoli sydäntäsi kiersi,

ylös, alas aallot

mukanaan sua vei.

Vei sanat, 

vei voimat,

elo helpolla

päästänyt sua ei.

Nyt hiljaa kuiskaan,
Hyvää matkaa, ovi auki on. 

Jos tahdot, mene vaan.

Kotiin, Valon tietä kulkemaan

Iloon astu,
salli taakkas
mennä menojaan,

työt tehty on, 

 rauha sinulle jo annetaan.

~W~

Huminaa

 Minä vanhenin tänäkin vuonna, samoin kuin aika moni muukin vanheni. Toiset vuoden, toiset kymmenen kerralla. Itse pääsin vanhenemiskriisistäni tällä kertaa ihailtavan vähällä, koska muutamasti ihmiset arvoitsi ikääni reilusti väärin ja ihanasti alakanttiin. Tässä iässä osaan arvostaa sitä, että paheksutaan, että näytän ja käyttäydyn mielestäsi kuin teini. Osaan antaa arvoa myös sille, että olen joidenkin mielestä nuoren oloinen, korkeintaan kolmekymppinen. 

Ja kuulkaa, on se vaan niin, että kun ympäriltä putoaa konkreettista suojapanssaria senttikaupalla, niin se keventää elämää myös pään sisällä. Ei sentään höttöhattaraksi asti, mutta aika villisti vilistää pään sisällä iloisia asioita, kun kroppa voi hyvin.

Ja millä tavalla ympäristö on alkanut suhtautua. Ihan kuin oisin ansainnut arvostusta, myös muilta, pelkästään sillä, että olen oppinut pitämään enemmän itsestäni ja miettimään vähemmän sitä, pitääkö muut minusta, vaiko ei? Aivan kuin arvoni oisi isostikin kasvanut. Se tuntuu huojentavalta. 

Varmasti elämäni on muuttunut monin tavoin siitä mihinkäänkelpaamattomuudesta, jossa työttömyyden ajan olin.
Kun "koristautui" työttömyyden tuomaan turvattomuuteen ja ihmisarvottomuuteen, kuulee olevansa taakka kaikkien veronmaksajien kukkarolle, mielelle ja muulle maailmankuvalle, alkaa uskoa olevansa likipitäen tuommoinen. Möhkäleen kokoinen taakka kaikille, itselleenkin. (Onneksi on ilmastohuoli nyt päivän puheenaiheena, niin työttömien mollaaminen on "hiukan" pienentynyt, heidän aiheuttamat kriisit ei enää ole muotia.)

Olen ollut likipitäen 1,5v yrittäjä, en ole semmoinen yrittäjä edelleenkään, joka kelpaisi asuntolainan saajaksi, enkä aloittaessani ollut sellainenkaan, jota oisi starttirahoin autettu ja kannustettu tekemään, mutta olin alkuun yrittäjä, joka mätti kerpeleitä peräjälkeen, kun paperivuoret ei millään selkeentynyt järkikielelle ja ihmisen ymmärrettäväksi. OLin yrittäjävastainen yrittäjä.

Ei tuo viisaiden kieli minuun luo järjen valoa edelleenkään, mutta mie tykkään tehdä työtäni, jos joku ihmetyksen aihe tulee kysyn viisaammilta neuvoa. Olen jopa työniloinen ihminen. Opiskelen lisää asioista, jotka kiinnostaa. Muistaako joku aikaa, kun mie sanoin, että inhoan koulua? Minä muistan ja muistin syitäkin, ne syyt alkaa olla maantasalla, joten ehkä mie voin nyt haudata inhoni ja iloita siitä, että nykyisin opiskelu on omaehtoista ja mie opin hitaasti, mutta varmasti, olemaan parenpi ja parenpi minä. 

Ja nyt ei puhuta pelkästä paremmasta ammattitaidosta, tai tanssitaidosta, vaan myös paremmasta elämän-elämis-taidosta ja itsetunnosta ja sopusoinnusta sisäisensä ja ulkoisensa kanssa.

Minusta on opintojen myötä, tullut ihminen, jolla ei edelleenkään ole tehtynä cv:tä, jossa olisin hienosti ilmaissut, mitä olen opiskellut ja mitkä on vahvuuteni. En ole edelleenkään innokkaasti mainostanut itseäni ja osaamistani, tai osaamattomuuttani. En siksi että vaatimattomuus kaunistaisi, vaan siksi, että jollain tapaa arvostan omaa elämääni niin paljon, että on mukavaa, kun voi välillä hautautua kotiin mököttämään ja leikkimään piilosta elämän kanssa. Nyt minä olen silti vahvenpi ja enemmän elämässä kiinni, se myös tarkoittaa sitä, ettei tule kirjoitettua ajatuksistaan yhtä paljon...

Siksipä Bloggeri pitää toistaiseksi vaan hiljaista huminaa.

Hyvää talviaikaa kaikille t

~W~

Kuluu ja kuluttaa.

On se, nopea. Siis aika meinaan. Tämän vuoden kohdalla etenkin. Ihan vasta oli tammikuu ja vuosi alussa ja nyt ollan jo hyvästi yli puolen välin vuotta. Mites aikaan saannokset?

Hmm...
Hetki mie mietin...

Öööö...

Noh...

Ei, mitään, mielikuvaa, mistään, tapahtumista...

Ehkäpä, no muutamat juhlavuudet, ja töitäkin kyllä,

on on..

Mutta ihan virallisesti, aivan kun en oisi tehnyt mitään, tunnevuoristoradan tarkastelussa, viimeksi tänään pohdin, että koska on viimeksi tuntunut siltä, että olisin Onnellinen. Vastasin etten ole niin onnetonkaan, kuin olen ollut ennen. On totta, että olen paljon parenpivointinen kuin aikoihin, ehkä parenpivointisenpi kuin koskaan ennen. Edistystä.

Mutta että Onnellinen?

Juuri nyt riittää etten ole onneton. Ja se on todella edistystä.

Mutta että minne se aika on mennyt?
Hukunkoloon?

Käytetty hyödyksi?

Laitettu säästöön? Annettu ajattelematta pois?

Eletty antaumuksella?

Rehellisesti. En tiedä.
Tämän kirjoituksen aloitushetkestä on liki kolme viikkoa,
ajatus katkesi kaiketi hiljaisuuteen.
Tein tässä välissä lisää töitä ja tapasin lisää ihmisiä,
kävin siellä ja täällä, Saamatta otetta mistään tekemästäni.
Nytkö olen vihdoin oivaltanut sen, miten hetkessä eletään?

Täytyy myöntää, ettei se ole ihan niin hienoa, kuin sen ajatteli olevan silloin, kun sitä ei osannut. Kun sen luuli aiheuttavan ajatuksille sähkövärinää ja sydämelle onnentykytyksiä. Mutta ei niin kamalaakaan, kuin arkajalan mielestä oli ajatus heittäytymisestä elämän vietäväksi.

En ole ehtinyt vielä saada Wau-efektiä. Lienee eloni koskessa niin kovat virtaukset, etten ehdi kiinnittämään tapahtumiin huomiota. Samaa harmaanvalkeaa kuohustoa ja välillä mustanpuhuvia aaltoja, hetkittäin lepoliplakkeita, joissa tunnen juuttuneeni sijoilleni tylsyyteen.

Ainoa pelkokin on lähinnä se, että tämmöistäkö tämä nyt on aina,
lirumista purosta toiseen, kuohusta kolmanteen, hiljaista vellontaa ja välillä pirunkurimuksia, mitään en näe, mihinkään en pääse. Räpiköin vaan ja huiskis, taas valui yksi vuosi läpi tiimalasista.

Ei ihan sitä mitä kuvittelin,
mutta onpa kiva, ettei ollut ihan sitäkään, mitä
eniten pelkäsin, että juuttuisin kiinni, muuttuisin uppotukiksi.

~W~

Ruokaa Elämäntulelle

Joinakin päivinä

elämä vaan kaipaa 

suursiivousta,

läpivetoa ja tehokasta imuria

Bensiiniä ja tulitikkuja,

kokon pihaan, johon 

kannan kaiken, mitä en enää

tarvitse.

Sopimattomat vaatteet,

rikkinäiset tavarat,

 iäisyyden kannetut keskeneräisyydet,

ala-arvoiset koetulokset.

Aliarvioinnit ja ylilyönnit,

kuvat, joita kukaan ei katso,

sydänsurut,

arvostelut, joita en ansainnut.

Ja kun tuli roihuaa korkeana roviona,

 niellen kaiken sen roskan,

joka söi vuosia energiaani,

minä tanssin, kuin intiaani

uutta voimaa jalkoihini,

kehooni, selkääni pitkin sydämeeni 

Minä tamppaan tasaiseksi maan, 

tanppaan sen matalaksi, jotta 

tie vastedes on kestävä

ja kevyt kuljettava.

Ja se, joka voimiani söi,

se elämä, joka kulutti

uurteita kasvoilleni ja

teki minusta sen, joka nyt olen.

Kiitos. 

Jollei kaikki tämä olisi kiduttanut, 

ravistanut minua ytimiä myöden.

Helvetti, sen ansiostahan minussa on voima,

valta ja ikusuuteen kuljettava vahvuus.

Minä kasvoin 

mutta se roska palaa poroksi,

minun tanssiessa päälikkönä 

elämänliekkeihin lisää voimaa.

Kuulisitpa sen naurun,

 joka minussa pulppuaa.

Se tulee suoraan sydämestä.

Se on vahvenpi kuin ikinä,

Sitä ei riko mikään.

Vahvuus ei ole toisen alistamista,

 vaan itsensä rakastamista.

Nurkkien siivousta silloin, kun tuntuu

että pölyt ja liiat tavarat

syö elämänvoimaa.

Nyt on roskan aika palaa,

ja tehdä tietä 

Aidoille asioille.

Lisään ruokaa tulelle,

pala pala, Elämäntuli.

Loimua kun Feenikslintu

ja laula parannusta.

~W~

Ajanvirtaa...

Tämä vuosi on soljunut heti alusta asti, niin vauhdilla, ettei ole ollut juuri mahdollisuutta tarttua yksityiskohtiin. Juu. Töitä on riittänyt, Uusia haasteita on tullut esiin, mutta siinä missä ne aiemmin aiheutti lieviä ja suurenpia hermoromahduksia, nyt ne ovat kuin hikka. Ärsyttävää? Kyllä, vaan ei tunnu vievän koko päivästä pohjaa pois ilmiintymisellään. Hengittelen ja pidättelen henkeä, juon vettä ja kokeilen tehoavia ja tehoamattomia kikkoja ja hikottelen.

Välillä tulee itku. Mutta verrattuna aiemman elämän viikkojen mittaisiin itkukohtauksiin, nämä ei jaksa enää häiritä minua omaa hetkeään kauemmin. Miten ihanaa.
Näin on yllättävän hyvä. Niin tasapainoista, olla piittaamatta ja kuluttamatta energiansa viikkoja siihen, että nyppii ja ottaa päähän. Niin on toisinaan, mutta toisinaan taas ei.

Jaska Jokusen kommentti Ressulle:
"Kuule, jonakin päivänä meidän kaikkien on kuoltava."
Ja Ressun vastaus Jaska Jokuselle
"Ja kaikkina muina päivinä ei."

Niin yksinkertaista ja niin vaikeaa. Miksi murehtia sitä hetkeä jolloin se kaikki kaunis katoaa, kun voi nauttia siitä kauniista, kun se nyt kerran vielä on tässä? Itse elossa ja nauttimasta siitä mitä on.
Minut on muutamasti viimeisten kuukausien aikana järkytetty uutisilla henkimaailmaan siirtyneistä. Vaikka suhtaudunkin kuolemaan niin, ettei se ole minkään loppu vaan uuden alku, täytyy myöntää, että joidenkin pois nukkuminen vaan tuntuu niin sydäntä riipivältä. Vaan, jos elämä on jo eletty tässä muodossa, niin ei hirveästi hyödytä vaikka minä huutelisinkin katsomosta neuvoja näytelmän käsikirjoittajille, "hei, eihän tuo nyt kuulunut tähän lainkaan! Herättäkää henkiin tuo pois nukkunut!" Tai "Parantakaa heti tuo vakavasti sairastunut!"

Ei ne taida kuunnella, käsikirjoittajat, jos yleisöstä huudellaan neuvoja esityksen kulkuun..Vaikka toisaalta tekihän se Neil Hardwickin ohmelmaa nyhjäämällä tyhjästä.

No Aika on kulunut. Välillä vauhdilla humisten, kuin vesi Niagaran putouksista ja toisinaan mennään hiljaa hissutellen, kuin vanhan Pollen kyydissä. Ja joka vauhdissa tuntuu olevan hyvät ja huononsa. Minulla oli selkeä kuva siitä, että Uljaan katsastukseen on aikaa vallan paljon, ei hätää, ehtiihän sen, kunnes hui hitto huomasin, että katsastusaika oli ja meni ohikin jo, ennen kuin aloin ajatella ajan varausta katsastusasemalle.

Ihmisenä, joka on aivan SuperRäpelö kaikkien teknisten härvilöiden, kuten hellan, kokkausvermeiden, sekä atk-laitteiden ja puhelimien kanssa, yllätin itsekin, kun huomasin varanneeni ajan A-katsastukseen niinkin hämmentävällä tavalla, kuin sähköisesti älyköllä. Toki vanhasta tottumuksesta epäilin itseäni ja suoritustani ihan siihen saakka, kunnes saavuin katsastusasemalle. Ensimmäinen yllätys oli, että löysin asemalle uuden lyhyemmän kiertotien. Toinen se, että olin tosiaan saanut varatuksi ajan ja kello hyvissä ajoin olin Uljaineni jo matkalla seuraavaan kohteeseen uusin kiiltävin leimoin. On se vaan Hyvä Peltipolle tuo Uljas. Uskollinen ratsu.

~W~

Lumiaurastolle Kiitosta.

Niin se vaan on, että ilman teitä ois me Uljas Peltipollen kanssa oltu lirissä tänään. Yks jos toinen marmattaa huonosti auratuista teistä, mutta miten niitä paremminkaan auraat, jos taivas tupsuttaa valkeaansa jatkuvalla syötöllä.

Tänään oli sellainen hermoja riipivä ajokeli. Tuppuraa ja sivuliirtoa, moottoritiellä ja julmettu määrä kiireisiä ihmisiä, kaikilla kiireenpi, kuin kellään muulla. Aurat oli vissisti menneet jo useanpaan kertaan, mutta niin se vaan tuuli tuiskutti lisää lunta paltteeksi tielle.

Pohdiskelin ajellessani papan kertomuksia vuodelta miekka ja kivi, hää kävi, ihan noin pikkumatkan pojankloppina naapurikaupungissa, elikkästeen Heinolan suunnalla ja haki sieltä koiranpennun. Reki jota heppa veti, oli hällä menopelinä. Ja veikkaan, ettei ollut tiet nykykunnossa, tuskin oikein aurattukaan. Ja niin hän pikasesti käväs citysessä, oisko kestäny matka liki vuorokauden? Mie kävin "pikasesti" Nastola-cityssä, tirisin kun ei ollu aura tekemässä tietä edessä, siihen oli kertynyt 15cm hanget. Ja kun matkakin sinne kesti tolkuttomat pari tuntia, koska eksyin välissä ja keli oli silkkaa kauhua. Takaisin kotiin toiset pari tuntia, kaikkineen koko reissu n. 7h. 

Näin mielessäni papan nuorena poikana reen ohjaksissa, rukkaset kädessä niistämässä nokkaansa, kylmä hiipii luihin ja matkaa on 50km sinne ja sama 50 takasi. Tirisköhän hää mennessään, että onpahan paskasti auratut tiet? Enpä usko. Hää seikkaili, oli luvatta liikkeellä ja "vaan" koiran vuoksi.

Hymähin vähän ja hörähin enemmän. Ei kuulkaa meillon ihanat tiet ja mahti kulkupelit nykypänä. Ne menee mutkasta tietä näkymättömiin silloinkin, kun se aura-auto ei ehi minun nokkan eessä lakasemaan joka lumhiutaletta. Meil on auraushenkilöitä, lumityöntekijöitä ja tiet perille asti.

Entisvanhaan ajeleiskin polkuvatkulaattorilla koulumatkat, lokasuojan alle kertyi lumi, Osan matkaa asfalttia ja osa hiekkatietä. Keväät se hiekkatie oli kuralöllöä ja kesät se oli perunapelto nimismiehen kiharalla, syksyllä taas kuraa ja kuoppaa isoja kiviä, talventultua tukossa, kuin mettäautotiet. Ja siellä sitä polki ihmisen taimen eteenpäin. Onneksi ihan pienuuden pienuudessa sentään taksi kävi nappulat noukkimassa koulutielle, muuten sinne oisi juututtu, kuoppin ja hankiin. Minun vanhemmat ja heidän vanhemmat kulki kävellen ylämäkeä eeskahtaalleen. Siihen aikaan ei ollu kuin ylämäkiä, meille tehtiin sentään alamäkiä hiukan väliin ja nykylapsilla on autonkuljettajat. ;)

Jos siel on uraa, vallia, paltetta ja mössöä tiellä mielenharmina, niin jospa nyt vaan muistetaan, että se on näin talviaikaan lähdettävä liikkeelle aiemmin ja mentävä hiukan hitaammin.
Ne on nämä meidän peltipollemme kuitenkin aika nopeita, siihen papan heppaan verrattuna, meillä siellä on lämmin vankkureissa, toisin kun papalla reessä ja leveet renkaat, toisin kun meikä pirpanalla polkuvatkulaattorissa vuonna nakit ja muusi. Ja vaikka sinne lumi, lokasuojan alle kertyykin, niin apukin on ihan vissisti puhelin yhteyden päässä, toisin kun pentuna papalla, tai minulla.

Aurakaluston kuljettajille SuurKiitos tämän päivän urakasta, olit sitten rattorin kuljettaja, tahi aura-autolla liikkeellä, ilman sinua ois ollu hitokseen tiukkaa jatkaa matkaa. Kivaa, että olet tehnyt meille tiet kulkea, peltipollella, polkuvatkulaattorilla, ketkupolkalla tahikka ihan apostolin kyydillä. Kehitys on kehittynyt kivasti ja tiet on justiinsa semmosia kun pitääkin, kun ne kerta tänäänkin meni sinne ja takasin.

Tuiskureissuten 

~W~

Viime hetket

Sinä kuritit,
hellit ja hyväilit,
veit pois,
annoit tilalle uutta.

Sinä laitoit
minut virran vietäväksi,

varoittamatta lainkaan 

kuopista,

kivistä,

kuohuvista koskista.

Kertomatta, kuinka paljon

mustelmia,

kolhuja, viiltoja

vihantunteita

minä kokisin.

Unohdit myös kertoa

kunka monta

uupuneen väsyneen 

painajaismaisen 

elämänhetkeä
minä joutuisin kokemaan.

Kuinka paljon
kyyneleitä ja tuskan huutoa.

Mikset varoittanut?
Et kyllä ennakkoon kertonut

ilostakaan,

et onnistumisen riemusta

Et voiton tunteesta,

et siitä helpotuksesta,

minkä koin 

kosken kuohujen päätyttyä.

Et onnesta,

uusista taidoista

Olit aika hiljaa

siitä mitä tuleman piti.

Yllätit minut.

Olen kiitollinen, että 

tutustuttiin,

olen myös kiitollinen

hyvästellessäni sinut.

Voi olla, 

ehkä jonakin 

päivänä kaipaan sinua,

mutta nyt.

Viime hetkilläsi

toivotan sinulle 

hyvää matkaa

historiaan.

~W~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota Osa XVII

Hyppäähän pakettiin Poksu ja Jalo pois tieltä, Juuso hae Hilirimpsis pois kassakoneesta ja Tytti minä kirjoitin osoitteen oikein, tarkistit jo kahdeksannen kerran, että kirjeet on mukana. Onko kaikki hyvin Poksu? Hyvää matkaa ja rohkeaa mieltä. Jos ei kirje mene minne pitää, tule takaisin. Tiedät kyllä reitin.

Saattaja joukko oli valtava ja pojat mimmoinen hulina hetken aikaa oli kioskissa, kun kaikki kävi hyvästelemässä  Poksua. Eihän hän lopullisesti pois muuta, mutta jännittäväähän se on kun reissutaan ihmisten reitillä.

Kievarin väki alkoi siirtyä alta pois ja minä annoin kirjeen postin tädille. Kuiskasin vielä "hyvää matka, en toivottavasti unohda sinua."

Tästä on jo hetki aikaa, kun ensimmäinen ja toinen kirje lähti, Poksua ei ole näkynyt sen koommin. Seikkailu lienee niin jännittävä, ettei hän ole vielä malttanut lopettaa.
Itse mietin Kaarnalalle esittämääni toivetta taijasta, jolla pysyisin edelleen Luonnonkansan kirjurina.

Valmistuin jo Möyhijäksikin ja minulla on oma työni. Välillä he, Luonnonkansan väki, tulee juttusille ja välillä hoidan ihmisten vaivoja ja teen oppimaani.

Herra Kaarnala, antoi minulle taijaksi, pätkän maton kudetta, muutaman kiven ja käpyjä. Kävyt otti Juuso, Tytti, sekä Hilirimpsis, lupasivat nakella minua niillä, jos alan liian ihmiseksi. Kivet lupasi Jalo, Jasmike ja Kyösti Jalonsydän laittaa kenkiini, jos muutun taas Unenkulkijaksi. Muutkin Kievarin kulkijat lupasivat asettaa omat taikansa, jotta säilyttäisin ilovaloni. Paras taika oli kuitenkin se pätkä maton kudetta.

"Kattilan väki auttaa sinua muistamaan leikit ja hauskat jutut." Sanoi Herra Kaarnala.  "Ei ole väärin, että aikuinenkin ihminen voisi säilyttää ilon ja hilpeyden mielessään. Ja lapsuuden leikkejä ei ole koskaan pakko kadottaa, sinä kutsut Tuhka-Rouvaa Mummoksi. Onhan 14vuotta jo aikuisen ja arvokkaan KissaRouvan ikä, eikä Vienonenkaan enää vauva ole, vaikka sinä niin ajattelet, mutta otappa ja vedäppä tuota kudetta hetki perässäsi."

Tein työtä käskettäessä ja saman tien ampaisi Kattilan väki liikkeelle langan perässä, Hitupikkuiset ratsasti JIIIIHAATa huutaen Kattilaisten selässä ja kaikki jäivät seuraamaan menoa hymyssä suin. Minä nauroin ääneen. Hetkeksi koko tuvan olennot pysähtyi ja katsoivat minua, kuin eivät oisi koskaan ennen nähneetkään.

"Nauru on paras tapa saada meidät lähellesi. Pidä ilo aina taskussa ja hyvät asiat sydämessäsi niin me emme ikinä katoa. Ja kun ihmisellä sinussa on kiire, kysy hältä, miksi? Yleensä he ei osaa vastata, ihmiset itselleenkään. Kiire on aina,  jos sen antaa juurtua luokseen, mutta kun vaan sinnikkäästi pidät ohjat käsissäsi ja ilon itsessäsi, aikataulu muuttuu kuin huomaamatta armeliaammaksi."

"Sinä olit rohkea kun aloitit uutta, kun opit ja teit itsestäsi itsesi näköisen. Kirjuri sinussa on ja voi hyvin, niin kauan kun sinun ilosi ja sydämesi voi hyvin. Ja Möyhijä sinussa on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin olla. Ei elämää liian vakavasti tarvitse ottaa. Se siitä Kirjurin työstä tekeekin niin vaikean. Aikuiseksi kasvaminen. Se tuo kipuja ja menetyksen tuskaa ja opettaa, kuinka ihmismaailmassa Pitää elää. Ihmismaailmassa ei oikein poikkeuksia suvaita. Siksipä ihmisen, jolla on henkimaailma ja Luonnonkansa sisällään ja vierellään, on hyvä kasvattaa itselleen ilosta viitta ja riemusta kilpi, haarniska hassuista saduista, jos aikoo Pitäisi säännöt sietää."

"Mutta apua saat, kun sitä pyysit, vaikka oisit voinut vain kadota. Nyt sinä olet meidän ystävä. Ja eikös ystävistä ole tapana hiukan huolehtia? Niin me teemme sinulle. Ja nyt me huolehdimme, että joulusi on kiireetön ja hyvä."

Joulurauhaa teillekin. T

~Kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjuri kadota? Osa XVI

Huomenta kaikille, huomenna Poksu lähtee maailmalle.
Kirje on kirjoitettu, Tytti on tarkastanut, että se mahtuu luukusta ja että ne kirjeet on myös kuoressa, ja kuoren päällä on varoitukset ja oikea osoite, tarkastin sen Ope-Tyttiltä.

Ja Tytille tiedoksi, vaikka minä tahdoinkin, että hiukset pysyy sinisenä pitkään, ei kaikki tahdo niitä kestävän värin taikoja hiuksiinsa, Ope-Tytti on enenpi semmoisen hempeän roosan värinen tiesitkös?

Ja Kaikki lähtijät, me lähdemme siis tänään koululle. Esittelen Tytin Poksulle, ettei hänen tarvitse enää pelätä tuntematonta. Saat olla kassissa turvassa, kurki, minkä voit.

Ja te muut, Vaikka Möyhijämestari Muriel Mielihyvä antaakin meidän ystävällisesti tutkia koulua ja opettaa meille Möyhimisen saloja, niin pitäkää huoli, ettette roiku verhoissa ja asiakkaitten kassien kahvoissa, tai hierontapöydällä häiritsevästi. Tavaroita ei saa pudotella, eikä valoja räpsytellä. 

Ja Juuso Uskallappas vielä tehdä Kalle Rangolla se Vilkutus temppu minä Möyhin itse sinut. Se rouva, joka näki luurangon liikkuvan oli saada kohtauksen. Kesti kauan ennenkuin sain hänet uskomaan, että joku oppilaista oli tehnyt kepposen.Vaikka useimat ihmiset ei teitä huomaa, voi olla aika häiritsevää, jos esimerkiksi sinä Jalo, täytät koko loossin ja siellä pitäisi kahden ihmisenkin kyetä liikkumaan. Jos hiukan pienemmäksi muuntuisit, sopiiko?

Mutina ja jupina säesti lähtö tohinoita ja Uljas oli ääriään myöden täynnä. Eihän se ulos näy näkymätön, mutta kun se näkymätön on niin tiivistä kuin Luonnonkansa, on se pakko huomata kaikilla muilla aisteilla.

Kuinka moni on huomannut viimepäivinä hipaisuja ja tönintää kaupoissa ja ostoskeskuksissa? Niin isoissa paikoissa luulisi olevan tilaa kaikille, mutta Luonnonkansan hääriessä mukana, tuntuu, että pitää vetää vatsa sisään ja kulkea kuin ruuhkabussissa. Sillähän hekin matkustaa, millä mekin. Ihmekkö kun on tiivistä?

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjuri kadota? Osa XV

Ihmiskiireiden vuoksi tunnen olevani hukassa, muistini vuotaa, kuin seula. Enkä kohta enää erota sormia varpaista. Apu olisi minullekin tarpeen. Minä muistan nyt, kun kerroitte joskus vuosia sitten, että Kirjurit katoavat ja että meitä on enää vähän. En tiedä miten kauan vielä kykenen muistamaan sen, sillä tuntuu kuin teidän maailma hämärtyisi aina, kun olen kauemmin koulussa, tai paikoissa, joissa liikkuu aikuisia ja vakavamielisiä ihmisiä. 

Olen varma, että kun ihmisiä kuitenkin olemme, tuo ihmismaailma on niin kovin voimakkaasti mukanaan vievä. Ja mitä vakavamielisemmässä seurassa olemme, sen vähemmän enää pystymme kuulemaan henkimaailman kertomuksia. Meistä tulee vakavamielisiä, totisia ja kiireisiä ja meille tulee aikuisten ja kiireisten ihmisten velvollisuudet. Kiire ei vaan ole minun mieleeni, se vie ilon elämästä ja aiheuttaa muistin menetyksiä.

Minä valmistun ehkä pian Möyhijäksi ja sitten minun pitää päättää, mitä teen seuraavaksi. Kaikki tämä ihmismaailman virallisuus ja tehokkuus pelottaa minua. Täytyisi olla vakavamielinen ja kaiken taitava ja virastokieltä ymmärtävä ja miten semmoinen voi säilyttää kosketuksen sydämeensä? Minä haluan olla teidän kirjuri ja oman maailmani Möyhijä, semmoinen omanlaiseni. En semmoinen kehon anatomisesti oikein ylösalaisin osaava, vaan semmoinen, joka näkee ja kuulee muutakin, kuin pelkän kirjaviisauden, vaikka sekin on tarpeellista viisautta. Ihmiskehohan on alati uusiutuva?

Annathan vaikka kiviä taskuun, että pysyisin kuulevana ja sydämeltä avoimena ja teidän ilonvaloanne lähellä. Etten unohtaisi ja kadottaisi mitään näin rakasta ja tärkeää, vaikka ihmismaailmassa nyt enemmän aikaani vietänkin. Haluan aina säilyttää ovet avoimena teidän maailmaan.

~ Kirjuri~