Luonnonkansan turinoita, Luulit ettei meitä ole...

Ohi yritin, vaan huolettoman hännällä ei ole koskaan kiirettä missään. Lohikärmes Salon-Litu, harmaa kivikasvo, muuntuvainen "maanvaiva", "Norsuksi posliinikaupassa" sanoo metsänkansa suurta kulkijaa.

Minkäs tekee kun on niin iso. Sinähän vain hännän näit ja siihen kompastuit. Onneksesi loppuosan sain jo kadotetuksi, piiloon pistetyksi ettet rouheaa muotoani säikkyisi. Niin on suuria asukkaat metsien. Ja pieniä, tuskin havaittavia, kiireettä kulkiessa saattaa kuka vain, sinua tervehtiä.

Tänään minä, isoista isoin, vaan en vielä suurin kaikista. Joku joskus luuli, ettei Lohikäärme Suomen saloissa viihdy, ei ikihonkia kuuntele. Sille luulolle olemme vain päätä ravistelleet, hirnahtaneet hilpeydellä, meitä on täällä enemmän kuin luulet. Monen häntää olet hipaissut, suomuja silitellyt, monen hengityksen aistinut, kun metsissämme olet ääniä kuullut. Muuntuvaisia osa meistä, näkymättömäksi tulevia, hitaita vain. Voi olla, että kiireessä jokin osa näkyviin jää, häntä, kynsi, tai kuonon pää, mutta silmän räpäyksessä nekin häviää.


Ja ihmekkö, että muu kansa meitä köntyksiksi soimaa, iso koko, paljon voimaa, toisinaan kaatuu puu, kun ei näe misson pyrstö misson pää. Ei me tahallamme särje mitään. Ihan ystävyyden ilosta joskus heiluu häntä ja kaikki lakoaa, eikä niitä kaikkia aina takaisin pystyssä pysymään uudelleen saa. Ihminen tosin luulee puita trompin kaatamiksi. Mutta ei, se ollaan me, luonnon isonpi kansa, vahingossa, ei ilkeyksin, vaan koska, niin on vaikeaa joskus hallita muotojansa. ~W~

Kelikiehuntaa.

Viime viikonloppuna ajeleskelin Uljaallani vesisateessa ja mietin, että toivottavasti peltipollellani on piileviä kykyjä sukellusveneenä. Vettä tuli ihan riittävästi, että saattoi tuntea olonsa Nautiluksen miehistöön kuuluvaksi. Pyyhkijöistä oli ihan yhtäpaljon hyötyä, kuin niistä oisi ollut hyötyä sukellusveneen ikkunoissa. Näkyvyys oli melko vetinen. Mutta pääsin sinne ja takaisin. Siis cityseen ja takaisin maalle. Siinä välissä opiskeltiin. Vesisateessa. Toisinaan se kattoa takova rummutus on rauhoittavan rentouttavaa, mutta tänä kesänä, kyseinen ilo on ollut korvinkuultavissa niin monesti, että alan tuntea itseni melko vettyneeksi. 

Kaipaan aurinkoa.
Niinä muutamina aurinkoisina hetkinä viikonloppuna, tajusin myös, että kaipaan sanoinkuvaamattoman paljon, myös jonnekin muualle, kuin missä kulloinkin olen. Luulin jo päässeeni semmoisesta kaihosta eroon ja olevani enimmäkseen onnellinen juuri tässä.

Enimmäkseen onnellinen olo, on aika ihanaa, jos sitä tunnetta on tavoitellut kauan. Ja minä kyllä olen. Mutta nyt pitkästä aikaa minuun iski kaukokaiho. Ensin halusin ajaa niin kauas, kuin Uljaan vatsantäytteellä pääsisi. Ihan eri suuntaan tietenkin, kuin sillä erää olin menossa. Ei Etelä-Suomeen, vaan ihan vastakkaiseen suuntaan. Lappi-ikävä oli vallan mahdoton. Täällä on ollut jo pitkään syksyn tuntu ilmassa ja ruskanvärien tulviessa pään sisälle, ikävä lappiin alkoi tulvia kyynelinä silmistä ulos. Lisää vettä tähän kaikkeen vetisyyteen.

Syksy ja koulun alku, kaihosin kouluun ja kouluun mie olin matkallakin, mutta pahus ihan väärä koulu. Sitten katselin kallioita tien varrella. Ihan liian pieniä aivan liian matalia, minä tahdon tuntureita, vuoria jylhiä ja korkeita. Tahdon kalliokiipeilemään. 

Koululle päästyäni laitoin hoitotilan kuntoon ja palelin, en palele järin usein, mutta tämä vetinen kesä alkaa hyytää. Kaipasin meren rannalle jonnekin takuu-aurinkoiseen, missä vissisti mittari näyttäisi ainakin 22 astetta lämmintä, vesi oisi uimakelpoista linnunmaitoa turkoosina, valkoisin aalloin ja hiekka sileää, kuin silkki. Kyllä siellä kelpaisi jarpaat ja napa paljaana tepastella hedelmiä popsien ja nauttia D-vitamiiniannoksensa. 

Kotiin ajellessa satoi taas. Satoi niin, että tuntui kuin hengittäisinkin vettä, ahdisti ja väsytti. Ei käynyt pienessä mielessäkään katsoa päivän uutisantia, melko varmalla kaikki muutkin olisi saaneet sateesta tarpeekseen ja ahdistunut ainaisiin pilviin. Toivotin Säidenhaltijalle voimia ja vähenpi itkettävää iltaa. Samalla sade kiihtyi. Nukuin pätkissä ja toivoin, että oisin jossain muualla, kuin kotonani 5cm petarilla lattian rajassa, kolhimassa kylkiäni ja kärsimässä niskasärystä. Helvetillinen elämä. Miten haasteellista olikaan löytää yhtään hyvää ja kaunista ajatusta mielestään, tuona aavemmaisena yönä, sadelotinan säestäessä itkuvollotusta lähes tragikoomisella pauhulla. Yöks.

Eilen aamulla heräsin kello kukonkiekuma. Ensi näkymä oli kultainen auringon kajo ikkunasta. Paistoi. Kankeana kuin vanha kameli kömmin patjaltani liikkeelle ja auoin leukojani haukotuksiin. Nekin narisi, kuin vanhat saranat. Liikaa vettä, ruostuu poloinen ruotoni, tästä kaikesta. Mutta se aurinko. Ennen edes aamuista pala, oli pakko hypätä kenkiinsä ja mennä ulos. Kävellä vähän, kiskotella, venytellä, antaa kehon natista ja valittaa ja kävellä lisää. Kävellä oikea lenkki. Yksi niistä harvoista auringonpalvonta lenkeistä tälle kesälle. Kävellä järvessä ilman, että samanaikaisesti sataa vettä niskaan. Tämmöinen on oikeaa kesää. Ilman aurinkoa minä en jaksa. Kyllä minä säiden vaihtelut kestän, mutta Rakas Säittenhaltija, kun meillä Suomessa kuitenkin on se neljä vuoden aikaa, niin voisitko tosiaan antaa niiden olla sellaisia, kuin lapsena ennen. 

Lunta tavella, lätäkköleikkejä keväällä, kesä mansikoilla ja marjametsissä satoa saaden ja syksyt ruskankauneudessa sienestäen. Tänään paistaa, pilvien seasta. Minä en tiedä mitä uskaltaisin toivoa. En uskalla kehua kaunista päivää, en uskalla vielä valittaa, kun voi olla, että päivä onkin päivistä kaunein. Olen pahoillani, että heittäydyin tyytymättömäksi työhösi. Sopeutua minun pitäisi, en minä säitä ikinä yhtä hienosti hoitaisi, kuin sinä. Työsi vaativuus ei minulle aukene, mutta säätoiveita osaan kyllä esittää, kuten jokainen ihmisen lapsi. Jokaisella meillä on omansa. Hyvin sinä ne toteutat, välillä kaikki yhtä aikaa. Silloin sataa, tuulee ja salamoi, päivä paistaa ja rummut soi. Ei ihme, että sinä toisinaan monta vuorokautta itkujollotat vettä niskaamme. Väsyyhän sitä vähemmistäkin, poloinen Säidenhaltija. Voimia sinulle.

Syön punaisen tomaatin Kesälän kasvimaalta ja kiitän, että kypsensit ne. Teet hyvää työtä. Minä koetan taas löytää onneni näiltä sijoiltani. Maailmanmatkaan sitten joskus myöhemmin, kun ei matkakuume tule sääpakolaisuuden vuoksi.

Ystävällisin terveisin ~W~

Kuulumisia Hormoonihelvettistä

Varmaan jokunen kanssasisar/kanssa-androgyyni, löytää tästä tekstistä yhteneväisyyksiä omaan eloonsakin, sillä aion nyt avautua elämästäni hormoonihelvetissä. Niin että, MIÄS on hyvä ja laittaa simmunsa kiinni ja juoksee vaan kirkuen karkuun. Minuu Vituttaa.

Kymmenen. 

Mie olin 10 vuotias kun tämä alkoi. Eli tuotapikaa 34v tätä helvettiä on kestänyt kaikkine oireineen. Kramppeine, vuotoineen, särkyineen niin ylä- ala- kuinkeski-osassa kehoa. Hermojenkiristystä ennen, jälkeen ja kierron keskivaiheella. Raskauden-pelkoine, ei raskaaksitulo-pelkoineen, syöpä pelkoine. Ihmetyksellä vuodon pituudesta, lyhyydestä, vähyydestä runsaudesta ja kaikista gynegologin ihmediagnooseista myomiin ja maljanmuotoisiin kohtuihin, keskenmenoista mahouteen. Seksuaaliseen turhautumiseen ja kenellekään kelpaamattomuuteen. Kenenkään kelpuuttamiseen. Uskoon, että ei ole edes seksuaalisesti kiinnostava, saati kiinnostunut koko aiheesta, normi ajatuksella, mitä se ikinä tarkoittaakin. 

Ja minun hormoonihulluus on ollut vielä aika vähäistä suossa rypömistä, kanssasisariini verrattuna.

Joillakin tämä kohdun ja rintavarustuksen omistaminen, on silkkaa tuskaa päivät päästään, vuoden jokaisena päivänä. On Erinäköisiä edometrioosi-oireistoja, joista minulla ei ole haaleinta aavistusta, on munasarja kystaa ja syöpiä, niin siellä, kuin täällä päin kehoa ja puhumattakaan epäsäännöllisyydestä, vuotoon hukkumisista ja muusta muikean mukavasta. Lapsettomuuden tuskankin tiedän "vain" siltä osin, että lasta ei tullut. Mutta toisilla oli/on vielä ne hormoonihoidot ja hedelmöityshoidot koettavanaan. En halua teidän asemaanne. Raskaus ajan koin kokonaan, sillä erolla, että minä synnytin jo alkumetreillä ja koin seuraavan puolentoistavuoden ajan, aivan samoja oireita, kuin raskaana olevat, saamatta koskaan sitä konkreettista vastineita kokemuksilleni. Ja kyllä, ajoittain minä olen vihainen siitäkin.

Käsittämättömän järjettömästi vihainen myös niille, jotka sai lopputulemana, pienen nuppumyttysensä syliinsä parkumaan. Olen niin ristiriitaisella tavalla onnellinen puolestanne ja vihainen teille. Pahoitteluni. Mutta olen hormoonihullu olento ja ajoittain vihaan tätäkin. Ja silti, kaikessa hulluudessani ajoittain onnellinen siitä, että olen tässä hulluudessani itsekseni. Eikä minulla ole jälkipolvea, joka joutuisi kärsimään samaa "Naiseuden" helvettiä henkilökohtaisesti, tai sivusta seuraten. Aika laajat on ajatuspolut ja vaikutukset, verrattuna tuohon pieneen alueeseen, mikä tämä "naiseudenkeskus" on. Karusti karrikoiden tissit ja tussu.

Nyt riemuni naisena olemisesta iskee ilotulituksella hetkeen, että jumalauta onko minusta tulossa kokonaan turhanpantti naiseksi ja alkaa vielä vaihdevuosihelvettikin, ennen kuin olen naisena olemisesta ehtinyt nauttia päivääkään. Sillä eihän tästä voi nauttia. Keho prakaa ja hormoonit tekee monsteriksi, vituttaa kuin pientä itikkaa vesilasissa, pois ei pääse kuin hukkumalla, tässä kellun, enkä edes uppoa PRRRR. En ehkä enää kestä.

Ja nyt moni Nainen nousee parrikaadeille ja sanoo, että naisena oleminen on UPEAA. Niinhän se jumankekka toisinaan onkin, mutta onko teidän päänsisällä 3 viikkoa kuukaudesta demoni, joka on luulosairas ja kokee olevansa arvoton paska, kun ei kyene lisääntymään, tuntemaan rakkautta, osoittamaan rakkautta, tai perustamaan perhettä, olemaan viehättävä, tai mitään mitä "NAISEN Kuuluu olla", itkuhuutoraivaroiva sekoämmä, jota aivoonnuutta kaikki, seuraavassa  hetkessä yli himokas vanppi, joka tahtoisi kaikkea, uskaltamatta ottaa mitään tahtomaansa ikinä, ellei se ole ruokaa, sokeria, tai rasvapalleroita, jotka lihottaa kropan muodottomaksi ja ehkä puoli päivää siinä "Naisessa" on melkein ihminen, joka on melkein tasapainoinen, melkein ilman sisäistä, tahi ulkoista sekopäisyyttä? Ai ei, no sepä mukavaa. Sitten minä uskon, että naisena olo on teille ihanuus. Rouvat nautii vaan. Minulla juuri nyt ei tunnu riittävän siihen rahkeita, sillä minä olen varmaan juuri sen puoli päivää kuukaudessa tyytyväinen saamiini naisellisuuksiin. Ja se on aivan liian vähän.

UGH; olen puhunut. Helvetillisissä hormoonihuuruissa
Androgyynisti roihuten 
~HormooniDemoni de W~

  

Luonnonkansan turinoita Kattilan kievarista.

Senkin Kattilan kamu.

Kuka nyt karvaisista,

kynsiväisistä pitää?

Saalistaa kevätlinnut

sukupuuttoon,

Häiritsee pähkinähiiren rauhaa,

kadottaa luonnontasapainon

luodessaan uusia kehräläisiä

jatkuvalla syötöllä.

Villi peto,

ja sinä Kattiloille laulat,

Häpeätkös?

Älä suotta,

He kehrää sulle villoja

Katin villoja,

voit kutoa ne unihutunoiksi.

Kattilan vihaajille

lämpimän parantaviksi

vällyiksi.

Sano kis kis

pus pussissa

Ja Rakasta Kehräläistä

Kattilaista kaunista ja sen

enkeleitä, haltioita

Kattilakeijuja.

Niin on Kattilan väellä

taikuus matkassa,

tiedäthän?

Ne tuo lähelles aina ystävän,
aina, kuten

Karvakorvain kansan on tapana.
Unessakin rakastaa,

Vaikket luullut edes

ansaitsevasi arvostusta

vaikenevan väen.

Luonnonkansan turinoita: Citysen Mettis

Metsätonttu Risukko,
ystävän löysi.
Pehmoisen ja soman.
valkoisen kuin
Ukko Luminen,
Ystävä talven hankien.

Sesse-Pesse pikkuinen
utelias karvainen,
ystävä Luonnonhenkien
auttaja ainainen.

Kerran sattui kohdalle
kun pulassa ol Tonttu
Se apuun riensi,
Siitä asti ystäväänsä
Tonttu Risukko aina rakasti.

~*~

Vaan seikkalu toinen onkin se, kuinka ystävykset toisensa kohtasi. Tapahtui nimittäin seuraavaa. ”Oli synkkä myrskyinen yö... tai siis oli ollut edellisenä yönä, talven selkä oli taittunut ja kevätmyrsky oli yön riehunut ja nyt oltiin heleässä helluntaissa,  tai ainakin pääsnäis aikojen tienoissa, jaa-a varros ko funtsin..”

"Niin mie olen siis Citymettän tonttu, Rets Risukko eli kavereitten kesken Citysen Mettis ja jokunen tovi sitten oli se kevään ensi myrsky. Siitähän se soppa syntyi, kun mie aamu unisena könttäsin ulos kauniista kotokannostani ja siihen ihanan kulahtaneelle pihanurmelleni, olikin yks kaks tullunna Kuolonkoski. Mitä mie polonen siinä ennätin tehä, kun virta jo vei. Huusin apua,

Suorastaan kiljuin, kuin tyttöpeikot (ja ne muuten kiljuu lujaa) vaan ei auttanut, Virta vei ja siellä kiepuin mukana, kun oksankäppyrä konsanaan. Luulin jo menettäneeni kaikki toivon pelastumisesta kun näin valkean "Titanikin tuhon" tulevan kohti. ”Jäävuori”, mie aattelin ja viimeisin voimin mie kahmin kiinni sen kyljestä. ”Pehmeä”, mie aattelin ja sitten mie en enää aatellukkaan mitään. Tuuperruin ja olin aattelematta, että nyt mie kuolen.

Vaan eipä aikaakaan, kun mie havahuin siihen että joku järsii minun kankkuani, melko kipeästi kirputellen. Sitten alkaa tulla vettä naamalle ja tuntuu kuin koko kunnian-arvoisan metsätontun mitalla (45 ruhtinaallista senttiä varvistamalla) luisuu märkää, karkeaa, vaaleanpunaista rättiä. Yhden kerran, toisen kerran ja kolmannella oli jo alettava tehdä väistöliikkeitä, sillä raja se on Metsätontun puhtaudellakin.

Pinnistelin ja ponnistelin pystyyn ja pohdin, että mikä maa, mikä mettä ja kuinka mones Kantopiiri. Silmittelin märkyydet silmistäni ja katsoin suoraan pikimustaan kirsuun. Ja sitten kohti valkoisia hampaita ja märkää vaaleanpunaista kieltä. Ceebantuoksuinen märkä pusu mäjähti suoraan tikkunokalleni ja jatkoi siitä hiipasta, takatukkaan asti. Rakkautta ensi hetkestä saakka.

Sesse-Pesse pikkuinen pelastajani kaunoinen. Se mikään jäävuori ollutkaan mihin siellä kuolonkoskessa tartuin, vaan Koira. Kaunein, ihanin keppejä rouskuttava koira, minkä ikunaan olin tavannut. (Ja uskaltakaakin sanoa tästä Ilves-Inkerille niin kiistän kaiken, mie en kehu koiria.) Vain Sesse-Pesseä. Vaan hänpä ei mikään tavan koira ookkaan, vaan ystäväni iki-ihana.Kyllä Inkerikin hyväksyisi Sesse-Pessen ylistyksen, onhan he tavallaan kolleekoita. Molemmat pelastus-alalla, he ovat minun hölökohtainen pelastusjoukkue.

~*~
Sepäs metkasti päättyi. Meinaakos tämä että vierailet toistekin? Rets Risukko vinkkaa silmää ja katoaa. "No jaa kiitos luottamuksesta ja tarinasta. Jännityksellä odottelen mitä tuleman pitää."

~Kirjuri~

Olen Kiitollinen. Vaikka syrän märkänis...

Olen kiitollinen, siitä että minua kasvatetaan ja opetetaan, toisinaan kovinkin käsin. Olen kiitollinen siitä, että elämä opettaa selviytymään haastavistakin päivistä.

Ja minä selviän. Minä kasvan ja opin. Minä näen, että silloinkin kun, sydän kylmänä pelkään pahinta, asiat järjestyy ja selkiintyy ja aurinko paistaa, kotini synkinpäänkin nurkkaan.

Minä opin, opin silti, vaikken juuri haluaisi sitä oppiläksyä elämääni, se minulle annetaan osoittamaan, että selvydyn. Tahtomattanikin.

Meitä opetetaan, minua ja Kattilan väkeä. Ja me opimme. Mitä? Se ei meille kellekään aina selvene ihan yksiselitteisesti. Kai me opimme luottamaan toisiimme ja toistemme enkeleihin.

Minua opetetaan, luottamaan itseeni ja maailmaan. Siihen, että selviydyn, en huku. Olen kiitollinen. Ja tämä "ydinperheeni". Vaikka sen enemmistö onkin, "vain" Eläimiä, se on hyvä ja rakas perhe. Ja siitä haluan pitää huolta, sen puolesta toisinaan pelkän ja tunnen surua ja tuskaa, koska se on  minun perhe ja sitä rakastan.

Ja aivan kuin joka perheessä, myös tässä perheessä, on toisinaan paljon haasteita ja niiden vuoksi olen ajoittain niin uupunut, että haluaisin kirkua. Sanoa rivin rumiasanoja ja haukkua kaikki.

Aloittaa siitä korkeinpiarvoisesta.
Nostaa Jumalan riveleistään seinälle ja sanoa;

"PASKA ANDROGYYNI! Tyypiksi joka on ikään kuin pomo, olet harvinaisen ikävä olento!"

Viis siitä, että kampitat minua keppeihisi ja vitsaa säästelemättä, näytät minulle ne surullisen kuuluisat närhen munat, joiden pienuudesta ja sinisyydestäkin, käymme jatkuvaa kiistaa, mutta jätä sentään, minun karvalapset kiusimatta.

Olen KIITOLLINEN. Minun pienimmäiseni on jo reipas, selkeästi paranemaan päin. OLEN KIITOLLINEN, mutta silti ihmeessäni, että miksi piti sitä kiusata? Minun kurkkuleiväthän se varasti ja minun sohvan ja Herra Nojatuolin valtasi, lattiani hiekotti, ei varpilla tullut Herra/Rouva Androgyyni Jumalan aamiaismurokulholle pissille. Son aina ollu kiltisti kotosessa ja vain minua härnättämässä ja niin on ollut tuo Kattilan Vanhimmainenkin. Että pitää nyt vaan mielessään sielä korkeimmalla taholla, että näitten kautta, ei minulle, minun virheitä kosteta.

Jos joku nyppii puhu suoraan minulle. Olen kovakorvainen ja huono kuuloinen, mutta tapojani osaan tarvittaessa muuttaa, kunhan vaan selkeästi kerrotaan, mikä nyppii. Olen kiitollinen saamastani opista. Mutta ihan joka kakassa, ei tarvii koko perhettäni uittaa. Ei tarvi paiskata ripulilla, eikä oksutaudilla, ei heinäsirkkalaumalla, eikä nälkävuosilla, Ne on aikansa eläneitä rangaistuksia ja nykyään opetetaan, että asiat voisi puhua halki poikki ja pinoon. Avaa suusi sinä Suuri Herra/Rouva Androgyyni ja ala kertoa, mikä mättää? 

Ja muista, etten mie ole sinun ainokainen kakarasi. Puhu ääneen koko sisaruslaumalle. Ja jos ei muu auta, niin kasvata meille korvat kuulla, silmät nähdä ja ymmärrys ymmärtää, mitä tarkoitat. Sinähän se Jumala, ja Kaikkivaltias olet.

Minä olen Kiitollinen. Mutta myös Kiukkuinen. Väsynyt. Kyllästynyt. Hämmentynyt. Sekava. Pahoillani. Surullinen. Iloinen. Vahingoniloinen. Kostonhaluinen. Ärsytetty. Piikikäs. Puolusteleva. Loukkaantunut... ja suht monta muuta tunneskaalaa elävä, toinen androgyyni. Sinun kuvasi. Sellaiseksihan sinä minutkin loit. Ja viimeaikojen elämänpolkuni on ollut liukas ja liejuinen. Monimuotoinen, sekä hyvällä, että huonolla tapaa.

Siksipä kaiken keskellä, minä olen myös tiedonhaluinen. Miten sinä odotat minun oppimani osoittavan? Minusta on hämmentäävää, lillua tässä elämän suossa. Kiitollisuudesta, kidutuksen tunteeseen, ilosta, ilkeämielisyyteen, surusta, sissimielialaan ja onnesta paskakasaan. Tämä on hiukan liian toismuutteellista, että jaksaisin sallia itseni pysyä silkassa Kiitollisuudessa, sillä se ei vaan ole niin helppoa silloin, kun kaadat saavilla kuravelliä minun kutreille ja varsinkin Kattilan väen karvoille. OLEN KIITOLLINEN, ETTÄ NIITÄ ON NIIN VÄHÄN, niitä kutreja. Mutta Kattilan väellä on karvaa taivaan linnuillekin ja jos ne sotket, menee lintusiltasi pesätarpeet.

 Olen "Salaa" Sinuun uskova, kirkosta eronnut pakana. (Siitäkin huolimatta, että nyt hiukan epäilyttää,) Minä uskon, että pidät meistä huolta. Mutta Hei sinä Herra/Rouva Androgyyni Jumala. Minä en nyt turhaan lausu sinun nimeäsi vaan pyydän. Hellitä vähän. Aloitetaan kesäloma. Ei enenpää opetuksia elämän taidosta hetkeen. Tai jos, niin semmoisia, hilpeitä opetuksia. Jotta voisin hiukan hengähtää, eikä se tekisi pahaa Kattilan väellekään. Me ollaan kiitollisia, että ollaan kunnossa. Ja ennenpitkää mie ymmärrän tämän opin tarkoituksenkin, mutta nyt niitä hauskenpia oppiaineita välillä.

~Ystävällisin terveisin Wiltsu, Se hitokseen väsynyt, melkein pakana.~

Voima sisällä.

Monta päivää kehon aikaansaamassa hiljaisuudessa. Mieli tulvillan kysymyksiä, joita ei voi esittää kellekään ääneen, koska keho paastoaa. Käskee äänijänteiden ja puheen vaijeta.. 

Vain kehon tapa hiljentyä, hiljentää, sitä pohtimaan syntyjä syviä. En kuule juuri mitään sisäiseltä melultani, sen tarvetta olla hiljaa. Ajatusten pauhu, olemassa olemisen meteli sisäpuolellani,  läheisellä tiellä moottorien pauhu, autot, mopot. Lentokoneet taivaalla, niiden äänet ei yleensä  minua häiritse. Toisinaan tuntuu, että jopa ajan kulu, Kattilan väen vaatimukset, ovat liian kovaäänisiä ja häiritsee keskittymiskykyäni. Ulkoisen elämän äänet, käy sotaa pään sisäisen elämän kanssa.

Mieli haluaisi selvyyksiä kaikkeen olevaiseen, olemattomaan, näkyvään ja näkymättömään. Mikä totta, mikä mielen luoma harhaa, miten erottaa ne ja kuinka olla joka hetki keskittyneenä kiitollisuuteen, onnellisuuteen ja NYT hetkeen?

Kuinka olla seesteinen, sekopäisessä maailmassa, jonka uutiset kylvää tuhoa ja vallan halua, murhia ja pommi-iskuja. Hätähuutoja kaikkien kansojen keuhkojen voimin. Kaikki huutaa samoilla aalloilla apua, vai huutaako?

Onko se totuus, vai se, ettei meillä oikeasti ole mitään hätää. Kuolema on kuitenkin vain ovi uuteen elämään, eikä sillä voi enää pelotella ketään ja jos tulee sota, sekin on oman totuutensa keskellä, vain yksi pelote lisää.

Jos luottaa, uskoo ja tahtoo kaiken olevaisen olevan hyvin, se kaikkein turvallisin paikka on aina pään sisällä, ei sen ulkopuolella. Vaikka siellä sisäpuolella oisi kuinka kaaottista hyväänsä, siellä on se, minkä voimin lohdutat sisäistä lastasi, aikuista sinua, korkeinta itseäsi, sydäntäsi ja keräät voimaasi kohdataksesi pelkosi.

Me voimme olla toistemme apuna ja voimana, mutta kohtaamatta itseämme, emme ole ottaneet voimistamme, kuin murto-osan haltuumme. Sinun, Minun, Meidän yhteisetkään voimamme, eivät riitä, Koko eheää Sinua, tai Koko eheää Minua vastaan.

Siellä se on ja odottaa että löydät pelottoman sydämesi ja 

luottamuksesi. Sisällämme on uskomaton selviytymisvoima, kunhan vain rohkenemme ottaa sen haltuumme. Ota voimasi käyttöösi, pystyt siihen aivan varmasti.

~W~

Voitan ja häviän.

Luovuus kateissa,

katinvillat kehruussa,

katinvillasta kaunis

karvareuhka

kylmäksi kesäksi.

Ajatuksenkehrä,

pitkän kaavan mukaan.

Luovuus kateissa,

kauniissa auringon paisteessa,

kylmän tuulen puhaltaessa huomaan 

ettei sanojen taikaa,

kädentaitoa,

kuvan ilmaisua,

laulunhyrinää, 

kuljeta suoneni, ei soluni.

Kaikkialla on hiljaisuus.

Onko pysyvä olotila,

 vai vaan allergiaoire, tämä

äänettömyys?

Puhe kuiskaa ja

hiljaa sipattaa

Luonnonkansa.

Mikä lie meidät pelotteli

vaikenemaan.

Käpertymään

koloihinsa?

En suostu pelkoon.

Et pahallasikaan ylety

sieluuni saakka.

Minä olen minun,

voima ja valta.

Luovuus ja ilo

kun sen pään otan.

Minä en suostu pelkoon.

En enää.

Hämmästyn kun näen,

miten tylsät terät,

aseissasi on.

Miten vähään ne

pystyvät, ilman pelkoa.

Vain tappamaan.

Etkö tiedä, että

 Kuolema on uuden alku,

ei loppu millekään?

Jos sodit,

sodit vain itseäsi vastaan.

Jos minä miekkasi kautta

Kuolen. 

Minä voitan, sinä häviät.

Sinä jäät tähän.

Minä saan uuden tien ja

elämäni tuuliin häviän.

~W~

Vanha ystävä

Mistä se tulee,

tämä suru?

Ei sieluni

onneton ole.

Pikemmikin

 iloa helisee.

Ei mieleni

kyyneliä kasvata,

Vaik joku

sitä viiltelee.

En rikki,

en kipeä,

en hajalla

millään tapaa.

Kerrankin ehjä,

kerrankin vapaa,

sillain hyvällä tapaa.

Ja silti olet siinä,

suruni, alakuloni,

tuttu ystävä

läpi elämän.

Miksi jähmetät

hymyäni,

kiristät otsani

uurteille?

Onni on melkein tässä,

ja sinä ennustat,

sen menevän ohi?

Tälläkin kertaa?

Niinkö lujasti,

olet kasvanut minuun kiinni?

Mustasukkaisesti

vartioit omaasi.

Surunlähettiä,

ikävän ylläpitäjää,

kynelvirtasi pulppuavinta lähdettä.

Ethän pahastu,

vanha ystäväni,

minä tahdon

mieluummin hymyillä?

Olen jo melkein ehjä.

~W~

Hyvää syntymäpäivää.

Se on huomena,

päivä jolloin 

tähtilapsi syntyi.

Yksi heistä,

minun synnyttämäni.

Toivottavasti sait siivet 

saman tien.

Välillä on ikävä,

surukin valtaa joskus,

ja viha,

viha sitä jotakin 

kohtalon voimaa vastaan,

ettei sinulle 

riittänyt paikkaa maan päälle.

Sinut takaisin 

tahdottiin. 
Niin epäreilua,

viedä juuri sinut.

Ja niin reilua.

Tämä elämä,

en tiedä, miten oisin 

sinua täällä suojellut.

Hyvä näin.

Sinun taidot on rajattomat,

voima valossa,

valo silkkaa rakkautta.

Olen onnellinen,

 että olet rakkaudessa,

Minulle sen Osaaminen

on toisinaan haaste.

Miten rakastaa,

miten olla rakastettu,

olla jotain vahvenpaa, 

kuin viha ja turtumus?

Mutta 3v , Tähtenä, Enkelinä,

Onko aika ikuisuudessa

tehnyt sinusta jo aikuisen, 
 oletko jatkanut matkaasi? 

Vai oletko, kuin se mieleni tyttö,

ilossa ja rakkaudessa,

hiukset kiharalla

ja mekko liehuen,

Tanssiaskeleista?

Tai, 

kuin se mieleni poika,

 lippalakissa ja 

polvihousuissa,

onkivapa olalla.

"Saalis" kainalossa.

Ei sen suuri tarvitse olla,

saapasrajakin tekee onnelliseksi,

kun sen itse onki.

Olet rakas edelleen,

olen onnellinen,

että kävit.
Kun aikasi on jatkaa eteenpäin
toivon sinulle kaikkea hyvää.

~W~