Luonnonkansan turinoita Kattilan kievarista.

Senkin Kattilan kamu.

Kuka nyt karvaisista,

kynsiväisistä pitää?

Saalistaa kevätlinnut

sukupuuttoon,

Häiritsee pähkinähiiren rauhaa,

kadottaa luonnontasapainon

luodessaan uusia kehräläisiä

jatkuvalla syötöllä.

Villi peto,

ja sinä Kattiloille laulat,

Häpeätkös?

Älä suotta,

He kehrää sulle villoja

Katin villoja,

voit kutoa ne unihutunoiksi.

Kattilan vihaajille

lämpimän parantaviksi

vällyiksi.

Sano kis kis

pus pussissa

Ja Rakasta Kehräläistä

Kattilaista kaunista ja sen

enkeleitä, haltioita

Kattilakeijuja.

Niin on Kattilan väellä

taikuus matkassa,

tiedäthän?

Ne tuo lähelles aina ystävän,
aina, kuten

Karvakorvain kansan on tapana.
Unessakin rakastaa,

Vaikket luullut edes

ansaitsevasi arvostusta

vaikenevan väen.

Luonnonkansan turinoita: Citysen Mettis

Metsätonttu Risukko,
ystävän löysi.
Pehmoisen ja soman.
valkoisen kuin
Ukko Luminen,
Ystävä talven hankien.

Sesse-Pesse pikkuinen
utelias karvainen,
ystävä Luonnonhenkien
auttaja ainainen.

Kerran sattui kohdalle
kun pulassa ol Tonttu
Se apuun riensi,
Siitä asti ystäväänsä
Tonttu Risukko aina rakasti.

~*~

Vaan seikkalu toinen onkin se, kuinka ystävykset toisensa kohtasi. Tapahtui nimittäin seuraavaa. ”Oli synkkä myrskyinen yö... tai siis oli ollut edellisenä yönä, talven selkä oli taittunut ja kevätmyrsky oli yön riehunut ja nyt oltiin heleässä helluntaissa,  tai ainakin pääsnäis aikojen tienoissa, jaa-a varros ko funtsin..”

"Niin mie olen siis Citymettän tonttu, Rets Risukko eli kavereitten kesken Citysen Mettis ja jokunen tovi sitten oli se kevään ensi myrsky. Siitähän se soppa syntyi, kun mie aamu unisena könttäsin ulos kauniista kotokannostani ja siihen ihanan kulahtaneelle pihanurmelleni, olikin yks kaks tullunna Kuolonkoski. Mitä mie polonen siinä ennätin tehä, kun virta jo vei. Huusin apua,

Suorastaan kiljuin, kuin tyttöpeikot (ja ne muuten kiljuu lujaa) vaan ei auttanut, Virta vei ja siellä kiepuin mukana, kun oksankäppyrä konsanaan. Luulin jo menettäneeni kaikki toivon pelastumisesta kun näin valkean "Titanikin tuhon" tulevan kohti. ”Jäävuori”, mie aattelin ja viimeisin voimin mie kahmin kiinni sen kyljestä. ”Pehmeä”, mie aattelin ja sitten mie en enää aatellukkaan mitään. Tuuperruin ja olin aattelematta, että nyt mie kuolen.

Vaan eipä aikaakaan, kun mie havahuin siihen että joku järsii minun kankkuani, melko kipeästi kirputellen. Sitten alkaa tulla vettä naamalle ja tuntuu kuin koko kunnian-arvoisan metsätontun mitalla (45 ruhtinaallista senttiä varvistamalla) luisuu märkää, karkeaa, vaaleanpunaista rättiä. Yhden kerran, toisen kerran ja kolmannella oli jo alettava tehdä väistöliikkeitä, sillä raja se on Metsätontun puhtaudellakin.

Pinnistelin ja ponnistelin pystyyn ja pohdin, että mikä maa, mikä mettä ja kuinka mones Kantopiiri. Silmittelin märkyydet silmistäni ja katsoin suoraan pikimustaan kirsuun. Ja sitten kohti valkoisia hampaita ja märkää vaaleanpunaista kieltä. Ceebantuoksuinen märkä pusu mäjähti suoraan tikkunokalleni ja jatkoi siitä hiipasta, takatukkaan asti. Rakkautta ensi hetkestä saakka.

Sesse-Pesse pikkuinen pelastajani kaunoinen. Se mikään jäävuori ollutkaan mihin siellä kuolonkoskessa tartuin, vaan Koira. Kaunein, ihanin keppejä rouskuttava koira, minkä ikunaan olin tavannut. (Ja uskaltakaakin sanoa tästä Ilves-Inkerille niin kiistän kaiken, mie en kehu koiria.) Vain Sesse-Pesseä. Vaan hänpä ei mikään tavan koira ookkaan, vaan ystäväni iki-ihana.Kyllä Inkerikin hyväksyisi Sesse-Pessen ylistyksen, onhan he tavallaan kolleekoita. Molemmat pelastus-alalla, he ovat minun hölökohtainen pelastusjoukkue.

~*~
Sepäs metkasti päättyi. Meinaakos tämä että vierailet toistekin? Rets Risukko vinkkaa silmää ja katoaa. "No jaa kiitos luottamuksesta ja tarinasta. Jännityksellä odottelen mitä tuleman pitää."

~Kirjuri~

Olen Kiitollinen. Vaikka syrän märkänis...

Olen kiitollinen, siitä että minua kasvatetaan ja opetetaan, toisinaan kovinkin käsin. Olen kiitollinen siitä, että elämä opettaa selviytymään haastavistakin päivistä.

Ja minä selviän. Minä kasvan ja opin. Minä näen, että silloinkin kun, sydän kylmänä pelkään pahinta, asiat järjestyy ja selkiintyy ja aurinko paistaa, kotini synkinpäänkin nurkkaan.

Minä opin, opin silti, vaikken juuri haluaisi sitä oppiläksyä elämääni, se minulle annetaan osoittamaan, että selvydyn. Tahtomattanikin.

Meitä opetetaan, minua ja Kattilan väkeä. Ja me opimme. Mitä? Se ei meille kellekään aina selvene ihan yksiselitteisesti. Kai me opimme luottamaan toisiimme ja toistemme enkeleihin.

Minua opetetaan, luottamaan itseeni ja maailmaan. Siihen, että selviydyn, en huku. Olen kiitollinen. Ja tämä "ydinperheeni". Vaikka sen enemmistö onkin, "vain" Eläimiä, se on hyvä ja rakas perhe. Ja siitä haluan pitää huolta, sen puolesta toisinaan pelkän ja tunnen surua ja tuskaa, koska se on  minun perhe ja sitä rakastan.

Ja aivan kuin joka perheessä, myös tässä perheessä, on toisinaan paljon haasteita ja niiden vuoksi olen ajoittain niin uupunut, että haluaisin kirkua. Sanoa rivin rumiasanoja ja haukkua kaikki.

Aloittaa siitä korkeinpiarvoisesta.
Nostaa Jumalan riveleistään seinälle ja sanoa;

"PASKA ANDROGYYNI! Tyypiksi joka on ikään kuin pomo, olet harvinaisen ikävä olento!"

Viis siitä, että kampitat minua keppeihisi ja vitsaa säästelemättä, näytät minulle ne surullisen kuuluisat närhen munat, joiden pienuudesta ja sinisyydestäkin, käymme jatkuvaa kiistaa, mutta jätä sentään, minun karvalapset kiusimatta.

Olen KIITOLLINEN. Minun pienimmäiseni on jo reipas, selkeästi paranemaan päin. OLEN KIITOLLINEN, mutta silti ihmeessäni, että miksi piti sitä kiusata? Minun kurkkuleiväthän se varasti ja minun sohvan ja Herra Nojatuolin valtasi, lattiani hiekotti, ei varpilla tullut Herra/Rouva Androgyyni Jumalan aamiaismurokulholle pissille. Son aina ollu kiltisti kotosessa ja vain minua härnättämässä ja niin on ollut tuo Kattilan Vanhimmainenkin. Että pitää nyt vaan mielessään sielä korkeimmalla taholla, että näitten kautta, ei minulle, minun virheitä kosteta.

Jos joku nyppii puhu suoraan minulle. Olen kovakorvainen ja huono kuuloinen, mutta tapojani osaan tarvittaessa muuttaa, kunhan vaan selkeästi kerrotaan, mikä nyppii. Olen kiitollinen saamastani opista. Mutta ihan joka kakassa, ei tarvii koko perhettäni uittaa. Ei tarvi paiskata ripulilla, eikä oksutaudilla, ei heinäsirkkalaumalla, eikä nälkävuosilla, Ne on aikansa eläneitä rangaistuksia ja nykyään opetetaan, että asiat voisi puhua halki poikki ja pinoon. Avaa suusi sinä Suuri Herra/Rouva Androgyyni ja ala kertoa, mikä mättää? 

Ja muista, etten mie ole sinun ainokainen kakarasi. Puhu ääneen koko sisaruslaumalle. Ja jos ei muu auta, niin kasvata meille korvat kuulla, silmät nähdä ja ymmärrys ymmärtää, mitä tarkoitat. Sinähän se Jumala, ja Kaikkivaltias olet.

Minä olen Kiitollinen. Mutta myös Kiukkuinen. Väsynyt. Kyllästynyt. Hämmentynyt. Sekava. Pahoillani. Surullinen. Iloinen. Vahingoniloinen. Kostonhaluinen. Ärsytetty. Piikikäs. Puolusteleva. Loukkaantunut... ja suht monta muuta tunneskaalaa elävä, toinen androgyyni. Sinun kuvasi. Sellaiseksihan sinä minutkin loit. Ja viimeaikojen elämänpolkuni on ollut liukas ja liejuinen. Monimuotoinen, sekä hyvällä, että huonolla tapaa.

Siksipä kaiken keskellä, minä olen myös tiedonhaluinen. Miten sinä odotat minun oppimani osoittavan? Minusta on hämmentäävää, lillua tässä elämän suossa. Kiitollisuudesta, kidutuksen tunteeseen, ilosta, ilkeämielisyyteen, surusta, sissimielialaan ja onnesta paskakasaan. Tämä on hiukan liian toismuutteellista, että jaksaisin sallia itseni pysyä silkassa Kiitollisuudessa, sillä se ei vaan ole niin helppoa silloin, kun kaadat saavilla kuravelliä minun kutreille ja varsinkin Kattilan väen karvoille. OLEN KIITOLLINEN, ETTÄ NIITÄ ON NIIN VÄHÄN, niitä kutreja. Mutta Kattilan väellä on karvaa taivaan linnuillekin ja jos ne sotket, menee lintusiltasi pesätarpeet.

 Olen "Salaa" Sinuun uskova, kirkosta eronnut pakana. (Siitäkin huolimatta, että nyt hiukan epäilyttää,) Minä uskon, että pidät meistä huolta. Mutta Hei sinä Herra/Rouva Androgyyni Jumala. Minä en nyt turhaan lausu sinun nimeäsi vaan pyydän. Hellitä vähän. Aloitetaan kesäloma. Ei enenpää opetuksia elämän taidosta hetkeen. Tai jos, niin semmoisia, hilpeitä opetuksia. Jotta voisin hiukan hengähtää, eikä se tekisi pahaa Kattilan väellekään. Me ollaan kiitollisia, että ollaan kunnossa. Ja ennenpitkää mie ymmärrän tämän opin tarkoituksenkin, mutta nyt niitä hauskenpia oppiaineita välillä.

~Ystävällisin terveisin Wiltsu, Se hitokseen väsynyt, melkein pakana.~

Voima sisällä.

Monta päivää kehon aikaansaamassa hiljaisuudessa. Mieli tulvillan kysymyksiä, joita ei voi esittää kellekään ääneen, koska keho paastoaa. Käskee äänijänteiden ja puheen vaijeta.. 

Vain kehon tapa hiljentyä, hiljentää, sitä pohtimaan syntyjä syviä. En kuule juuri mitään sisäiseltä melultani, sen tarvetta olla hiljaa. Ajatusten pauhu, olemassa olemisen meteli sisäpuolellani,  läheisellä tiellä moottorien pauhu, autot, mopot. Lentokoneet taivaalla, niiden äänet ei yleensä  minua häiritse. Toisinaan tuntuu, että jopa ajan kulu, Kattilan väen vaatimukset, ovat liian kovaäänisiä ja häiritsee keskittymiskykyäni. Ulkoisen elämän äänet, käy sotaa pään sisäisen elämän kanssa.

Mieli haluaisi selvyyksiä kaikkeen olevaiseen, olemattomaan, näkyvään ja näkymättömään. Mikä totta, mikä mielen luoma harhaa, miten erottaa ne ja kuinka olla joka hetki keskittyneenä kiitollisuuteen, onnellisuuteen ja NYT hetkeen?

Kuinka olla seesteinen, sekopäisessä maailmassa, jonka uutiset kylvää tuhoa ja vallan halua, murhia ja pommi-iskuja. Hätähuutoja kaikkien kansojen keuhkojen voimin. Kaikki huutaa samoilla aalloilla apua, vai huutaako?

Onko se totuus, vai se, ettei meillä oikeasti ole mitään hätää. Kuolema on kuitenkin vain ovi uuteen elämään, eikä sillä voi enää pelotella ketään ja jos tulee sota, sekin on oman totuutensa keskellä, vain yksi pelote lisää.

Jos luottaa, uskoo ja tahtoo kaiken olevaisen olevan hyvin, se kaikkein turvallisin paikka on aina pään sisällä, ei sen ulkopuolella. Vaikka siellä sisäpuolella oisi kuinka kaaottista hyväänsä, siellä on se, minkä voimin lohdutat sisäistä lastasi, aikuista sinua, korkeinta itseäsi, sydäntäsi ja keräät voimaasi kohdataksesi pelkosi.

Me voimme olla toistemme apuna ja voimana, mutta kohtaamatta itseämme, emme ole ottaneet voimistamme, kuin murto-osan haltuumme. Sinun, Minun, Meidän yhteisetkään voimamme, eivät riitä, Koko eheää Sinua, tai Koko eheää Minua vastaan.

Siellä se on ja odottaa että löydät pelottoman sydämesi ja 

luottamuksesi. Sisällämme on uskomaton selviytymisvoima, kunhan vain rohkenemme ottaa sen haltuumme. Ota voimasi käyttöösi, pystyt siihen aivan varmasti.

~W~

Voitan ja häviän.

Luovuus kateissa,

katinvillat kehruussa,

katinvillasta kaunis

karvareuhka

kylmäksi kesäksi.

Ajatuksenkehrä,

pitkän kaavan mukaan.

Luovuus kateissa,

kauniissa auringon paisteessa,

kylmän tuulen puhaltaessa huomaan 

ettei sanojen taikaa,

kädentaitoa,

kuvan ilmaisua,

laulunhyrinää, 

kuljeta suoneni, ei soluni.

Kaikkialla on hiljaisuus.

Onko pysyvä olotila,

 vai vaan allergiaoire, tämä

äänettömyys?

Puhe kuiskaa ja

hiljaa sipattaa

Luonnonkansa.

Mikä lie meidät pelotteli

vaikenemaan.

Käpertymään

koloihinsa?

En suostu pelkoon.

Et pahallasikaan ylety

sieluuni saakka.

Minä olen minun,

voima ja valta.

Luovuus ja ilo

kun sen pään otan.

Minä en suostu pelkoon.

En enää.

Hämmästyn kun näen,

miten tylsät terät,

aseissasi on.

Miten vähään ne

pystyvät, ilman pelkoa.

Vain tappamaan.

Etkö tiedä, että

 Kuolema on uuden alku,

ei loppu millekään?

Jos sodit,

sodit vain itseäsi vastaan.

Jos minä miekkasi kautta

Kuolen. 

Minä voitan, sinä häviät.

Sinä jäät tähän.

Minä saan uuden tien ja

elämäni tuuliin häviän.

~W~

Vanha ystävä

Mistä se tulee,

tämä suru?

Ei sieluni

onneton ole.

Pikemmikin

 iloa helisee.

Ei mieleni

kyyneliä kasvata,

Vaik joku

sitä viiltelee.

En rikki,

en kipeä,

en hajalla

millään tapaa.

Kerrankin ehjä,

kerrankin vapaa,

sillain hyvällä tapaa.

Ja silti olet siinä,

suruni, alakuloni,

tuttu ystävä

läpi elämän.

Miksi jähmetät

hymyäni,

kiristät otsani

uurteille?

Onni on melkein tässä,

ja sinä ennustat,

sen menevän ohi?

Tälläkin kertaa?

Niinkö lujasti,

olet kasvanut minuun kiinni?

Mustasukkaisesti

vartioit omaasi.

Surunlähettiä,

ikävän ylläpitäjää,

kynelvirtasi pulppuavinta lähdettä.

Ethän pahastu,

vanha ystäväni,

minä tahdon

mieluummin hymyillä?

Olen jo melkein ehjä.

~W~

Hyvää syntymäpäivää.

Se on huomena,

päivä jolloin 

tähtilapsi syntyi.

Yksi heistä,

minun synnyttämäni.

Toivottavasti sait siivet 

saman tien.

Välillä on ikävä,

surukin valtaa joskus,

ja viha,

viha sitä jotakin 

kohtalon voimaa vastaan,

ettei sinulle 

riittänyt paikkaa maan päälle.

Sinut takaisin 

tahdottiin. 
Niin epäreilua,

viedä juuri sinut.

Ja niin reilua.

Tämä elämä,

en tiedä, miten oisin 

sinua täällä suojellut.

Hyvä näin.

Sinun taidot on rajattomat,

voima valossa,

valo silkkaa rakkautta.

Olen onnellinen,

 että olet rakkaudessa,

Minulle sen Osaaminen

on toisinaan haaste.

Miten rakastaa,

miten olla rakastettu,

olla jotain vahvenpaa, 

kuin viha ja turtumus?

Mutta 3v , Tähtenä, Enkelinä,

Onko aika ikuisuudessa

tehnyt sinusta jo aikuisen, 
 oletko jatkanut matkaasi? 

Vai oletko, kuin se mieleni tyttö,

ilossa ja rakkaudessa,

hiukset kiharalla

ja mekko liehuen,

Tanssiaskeleista?

Tai, 

kuin se mieleni poika,

 lippalakissa ja 

polvihousuissa,

onkivapa olalla.

"Saalis" kainalossa.

Ei sen suuri tarvitse olla,

saapasrajakin tekee onnelliseksi,

kun sen itse onki.

Olet rakas edelleen,

olen onnellinen,

että kävit.
Kun aikasi on jatkaa eteenpäin
toivon sinulle kaikkea hyvää.

~W~

Luonnonkansan turinoita: Suttu Suonkulkija

Vetehisen teitä, 

Sorsan selässä, matkaa Suttu Suonkulkija, muuraimia kukittamaan. Suttu on metsänmenni, hiukka kuin Unimasa (Nukku-Matin laiskanpulskea työkamu, jolla on huonoja hiekkoja pussissa.) Paitsi että, Sutun pussi on täynnä Pölinää. Kukkien siitepölyä. (eikä Suttu ole laiskanpulskea) Tähän aikaan hällä on jo melkoinen kiiru, saada kaikki pölinä muuraimille ja karpaleille ja muille suon herkkusille, että ne ehtii syysauringolle kypsymään. 

Sutun kaltaisia Mennejä ja Menninkäisiä on maat ja metsät tulvillaan näin keväällä. Mitä ahkeranpia he ovat, sen enemmä mättäillä on tarjolla kulkijoilleen virkistettä, kunhan kasvukausi ehtii marjasatoon asti. Eikä se työ lopu, kasvien pölinöihin, onneksi heillä on myös pörräävät ystävät apunaan kevään töissä.

Suttu Suonkulkija on 10cm pitkä ja solakka. Puku hiukan rähjääntynyt, mutta miten sitä puku voisi jatkuvan matkustamisen ryvettymättä kestääkään? Vaikka Suttu hankkii joka syksy uuden jäneksen pohjavilloista ja sireenikiitäjän kehräämästä langasta kudotun talvipuvun. Ja Kevät/kesä puku on pajunkissan villasta, Haahkanuntuvasta ja leskenlehtien höttösistä kudottu. Kun Luontoäiti vielä kutoo hälle, joka vuosi uudet sukat ja tumput, On mukava matkata vuoden jokaisena päivänä uudenlaisiin tehtäviin. Mutta meno on huimaa ja kangas kuluvaa. Ja Ehkä asiaan vaikuttaa hiukan sekin, että Suttu haluaa aina uuden väriset vaatteet. (Nyt on vuorossa laventeli, hento viuletti ja hiilen harmaa.)

Yksi mikä Sutussa ei muut on lakki. Hiippipaansa Suttu ei koskaan vaihda. Sen hän sai äidiltään joululahjaksi koulukloppina ja se on hällä päässä aina, oli kesä, tai talvi.

Hiippipa on pitkä. Sen voi kiertää ainakin viidesti Sutun ympärille ja sitä voi käyttää köytenä kiivetessä mustikan, tai juolukan varpuja myöden. Ja ainakin kymmenesti Suttu on pelastautunut kallionjyrkänteeltä hiippipansa avulla. Ja kuinka monta pientä metsän eläintä sen avulla onkaa pelastettu? Sitä Suttu ei edes yritä laskea. Pieneksi Menniksi,

Suttu on rohkea olento.

Se näkyi jo siinäkin, ettei hän tullut Kattilan Kievariin ihan tavanomaisinta tietä, vaan  heilutti ensin valokuvasta, Herra Sinsorsalan selästä ja humpsahti sitten myöhemmin suoraan bittiavaruudesta, Aarre-Armaan näppäimistölle tallustamaan. Koetti vielä avuliaasti itse kirjoitella osaa tekstistä, mutta totesi haastavaksi.

Suttu tulee ehkä tutummaksi vielä joskus, vähemmän kevätkiireiseen aikaan.

 Itse kiitän Haltiaemoa Sutun esittelystä.

Oisiko lie Sutun tie Kievariini johtanutkaan, ilman kameraasi. Luonnonkansa tunnistaa ystävänsä ja tulee kuvien kautta tarinansa kertomaan. Eli katseleppa tarkasti seuraavien metsäretkiesi kuvasato.  

Hyvää matkaa Suttu ja tervetuloa uudestaan.T: Kirjuri

Kisälli.

Matkalla kivun ja parantamisen maailmaan.

Parantumisen maailmaan.

Matkalla uuden oppimiseen,

 siihen,

 että minunkin kädet,

 ovat hyödyksi.

 Ja minun sormet muuttuu pihlajavarvuksi,

paju-tutkaksi, jolla herätän,

hermosi, tuntoaistisi, kiputuntosi ja aistisi.

Olen pahoillani, että se tekee kipeää.

Olen pahoillani, etten pysty

 tekemään, tätäkään helpoksi kestää.

Kaikki kehoosi kertynyt,

Sieluusi kehrätty vihakin,

on lihaksissasi jälkinä.

Ja minusta on tulossa vain hieroja.

Ihan tavallinen. 

Sellainen kuin muutkin,

eikä lainkaan samanlainen.

Minä en siedä kipua, en sinussa,

en itsessäni.

Ja siinä sinä pöydällä olet,

odottaen lisää kidutusta,

peläten sitä,

joka hetki en itsekään osaa varoittaa,

 mitä tulossa on.

Kehot on niin erilaisia,

se mistä sinä huudat tuskasta,

 saa toisen kikattamaan.

Se mistä minä kieltäydyn,

"Näpit irti minusta."

"ÄLÄ koske minuun."
Toinen tulee uudestaan ja uudestaa,

hakemaan samaa tunnetta,

 samaa kosketusta.

Vaikka sattuisi,

vaikka olisi ihan iholla,

hermon päissä toinen ihminen,

 siinä on,

 edelleen käsiteltävänä.

Muokattavissa, kuin savi valajan 

käsissä.

Uudeksi, 

ruukuksi, tai patsaaksi.

Minä niin toivon,

 että käteni ovat

avuksi.

Ilman, että lopputulema

Kiduttaisi

ketään.

Mutta minä vasta opettelen.

Opettelen

voimiani,

heikkouksiani.

~W~

Erilainen Äiti

Aina olen,

tärkeä jollekin.

Ehken äiti siten,

 kuin äitiyden

viisaat virkamitoin mittaa.

En siten,

kuin sen suuri 

kansan-aalto kokee.

Mutta hahmo,

jollekin niin tärkeä,

että menetykseni

voi hänen sydämen särkeä.

Päivätyössä
 kissalasteni äiti,

Unimaassa tähtilapsieni äiti,

 Omat rakkaat lapseni
kummilapsina,

kerhojälkeläisinä,

ohimenneinä pienoisina,

 maailman eri laidoilla,

Omia lapsiaan kasvattamassa,

omaa eloaan elämässä,

koskettamassa siivenkärjillä,

 jonkin olennon elämää, 

ylpeyteni heistä

on aina sydämen täyttävä.

Minun katraani on Suuri.

En ole ollut kaikille hyvä äiti.
Olin Välinpitämätön,

Komentoora, Laki ja Järjestys,

Julmakin toisin hetkin.

Joka solullani kasvatin,

kuin omiani,

 näitä itseäni kokemattomanpia,

heitä, jotka minua tarvitsivat.

On paljon Heitä, jotka

 on kanaemon hipaisuni saanut tuntea.

Olen ollut aina Äiti,

omanlaiseni.

Surun hetkinä unohdin

ettei Äiti,

 ole vain omia lapsiaan varten.

~W~