...Ja lehmätkin lentää.

Olen aamu ihminen pahinta lajia. Älä puhu minulle sanaakaan ennen, kuin olen ollut muutaman tunnin hereillä, yksin. En kuule mitään, peitto on vielä syvällä korvissani ja koska koetan saada itseni Nukkulandiasta takaisin tähän aikakauteen. En ymmärrä mitää, koska kieli, mitä yön puhuin, saattoi olla vaikka siansaksaa, mutta suomenkieltä ei sanottu sanaakaan. Minä en näe, silmieni edessä on edelleen verhot, jotka aivoissani asuva ärripeikon retale, on unohtanut vetää auki. Potkin varpaitani kiviin ja kantoihin tasamaastollakin ja hyppyseni on kuin juuripahkat, tönköt ja toimimattomat. Viimeksi eilen illalla ahdisteli mielessäni, miten tähän on tultu.

Samoin ahdisteli kroppani nykytila. Lenkki-into kadonnut ja huiman suuri itsetunto kato iski koko mahtavan päivä päätteksi. Kamalaa, minä, ruma lihava löllykkä ihminen, en saa itseäni enää ikinä, edes lenkille vaikka rakastan liikkumista. Vaikka nautin kaikesta, missä keho joutuu äärirajoille, unelmoin seinäkiipeilystä, tanssista, 

juoksemisesta, uinnista ja ylipäätään liikkumisesta ja huh, tässä minä olen, tönkköjäykkänä, laiskanmöllykkänä, liikkumattomana, laiskanpulskeena keski-ikääntyvänä naisena, tuijottamassa pimenevää iltaa ja kauniin ystäväni lähettämiä kuvia, joissa hän on nuori teini pimu ja minä itse näytän vanhan tantan lisäksi, valtavan kokoiselta matamilta. Juuri siltä, miltä oloni tuntuu.

Tämä on aihe, josta on puhuttu monta monituista kertaa. Omat kuvat. Millaisena itsensä näkee. Näky ei minun silmissäni eilen illalla, ollut nätti. Ei joka päivä ole. Ja se nyt vaan on niin. Ja jos minä odotan, että pääni ulkopuoleinen maailma tulee ja sanoo minua kauniiksi ja tykkää minusta sellaisena kun olen, ei se silti minulle riittäisi. Minä en edes usko sitä kehua, joka tulisi ulkopuoleta. Se olisi yhtä uskottavaa kuin helpot aamut. Aamut ilman Ärripeikon verhoja silmissä ja samaisen peikon peiton kulmat korvissa vilkkuen. En kuule, enkä näe ihailevia silmäyksiä, saati kehuvia kommentteja. Masennuksen mielipaha oli iltavieraani ja murisin murinoitani, vielä matkalla Nukkulandiaankin.

Eilen Uljastelimme  ystäväni kanssa siellä ja täällä, lähinnä metsästimme burgereita, mutta loppujen lopuksi, kuten aina, teimme maakuntamatkailua ja paransimme maailmaamme. Puhuimme viisaita ja vähemmän viisaita ja pongasimme menninkäisiä ja pilviä. Useissa pilvissä seikkaili sydämet ja muut ihmisen ilot, autuaallisen sekavina hahtuvina. Joissakin pilvissä liiti maahis-sotien örkit ja kammotukset ja toisissa käsiaseet. Vaan yhdessä kohdin taivaan laidunta, lensi selkeää selkeänpi LEHMÄ. On ollu tuhat ja yksi asiaa, jolloin olen sanonut loppu kaneetiksi ...ja lehmätkin lentää. Eilen lensi. Ja sitä ollimma todistamassa. Me epäuskoiset. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja mitä ilmeisemmin merkitsikin.

Tänään uusien ajatusten turvin tajusin, että hoidimme eiliselläkin retkellä taas kerran, myös mielenterveyttä. Ystäväni minun ja minä, toivoakseni, hänen mielenterveyttä. Minä en ole helppo ihminen ja hän on kestänyt minua jo vuosien ajan varsin mallikkaasti. Paremmin kuin moni  muu ja paremmin kuin minä häntä. Sanon tämän hymy huulillani, sillä tiedän eräänkin kerran ripittäneeni ystäväni, mutta hän ei silti ole tuttavuutemme aikan ripittänyt minua. Vaikka syytä joskus olisi. Ehkä se on edessä vielä.

Joinakin aamuina sitä nousee ylös, ennen kuin on kunnolla herännyt. Tämä aamu taisi olla juuri semmoinen. Heräilin nimittäin ulkona, sen verran suojeluvaisto oli toiminut aamutuimiinkin, että lenkkivermeet oli päällä. Kävelin hyvää vauhtia, harvinaisen joustavin askelin, aamulenkillä. Ensikertaa aikoihin. Kiersin tutun, mukavan lenkkireittini, siivet kantapäissä, monen monta ajatusta mielessäni. Hyviä ja huonoja, lihavia ja laihoja vuosia, paskoja ja vähemmän paskoja ajatuksia pohtien, miettimättä jaksanko, vai en liikahtaa lenkkini joka metrin, vai loppuuko into alkuunsa kuten aina ja alan taivastella. Mikään ajatus ei tullut ytimessä asti ja liiti taivaan tuuliin ennen seuraavaa askelta. Mutta kaikki ajatukset kieppuvat eilisen päivän ja illan ajatusmaisemissa, samoin ne olivat kuin Nukkulandian matkan jatkumoa ja koko suuren ja pienen maailman kokonaistuminen. Ja loppumatkasta en enää edes miettinyt mitään muuta, kuin että oloni on hyvä. 

Olen onnellinen ystävistäni, jotka näkevät minussa hyvää, vaikken minä itsessäni näkisikään, kuin lihavan keski-ikäistyvän akan. He lähettävät minulle kuvia. Vaikka tietävät inhoni valokuvissa oloon, he nappaavat niitä silti. Ja yllättäen opettavat minua näkemään itseni niissä kuvissa, mitä moninaisemmin tavoin. Kun olen tarpeeksi niitä katsellut huomaan, että hittojenko väliä on sillä miltä näytän nyt ja tässä, jos olo sisällä kuitenkin tuntuu joka reissun jäljiltä, ihan samalta, kun tämän harvinaislaatuisen lenkin jälkeen. Aivan tuhannen hyvältä. Ehjältä ja sadasti onnellisemmalta. Minä kävelin puoli unessa, alle tunnissa lenkin, jonka olen monen kuukauden ajan, tuntenut itselleni liian pitkäksi edes yrittää. Minä elin sen lenkin aikan uudelleen koko elämäni. Ja muistin joskus sanoneeni, etten ikinä voisi olla onnellinen. Ennemmin lehmät lentää. No ne lensi eilen. Ja tänään, Olen tässä. Kiitos ystävistä, teistä kaikista yhdessä ja erikseen. Olette kultaakin kalliinpi aarre  yhdessa paketissa. Edelleen kauniita kun teinitytöt ja pojat. Kadehdittavia ja kerrassaan upeita. En ikinä yllä samaan huonona päivänä. Mutta hyvinä päivinä, ollaan yksissätuumin menossa sinne, minne nokka näyttää, ja ollaan jumalaisen ihania ihmisiä.

Aivan järkyn suurella rakkaudella ~W~

Ps. Lukuun ottamatta tuota reipasta 1vuotiasta minua kuvakavalkaadista vastaa Ystäväni Rouva Naapuri. Joka sisarensa Kesäheinäsen kera myös esiintyy kuvakavalkaadissa. Kiitos teini kaunistuksille.

Olen ilolla huono ystävä.

Minä olen huono ystävä. Olen ollut sitä aina. Enkä edes enää viitsi häpeillä sitä mitenkään, koska eihän kaikki ole sillä tavoin sosiaalisia, että jaksaisi olla alvariinsa toisen tavoitettavissa, kysymässä kuulumisia, tai läsnä toisen elämässä. Ja kuinka moni semmoista edes todellisuudessa tahtoo? Varjoa peräänsä?

Minä olin ennen aina tavoitettavissa ja aina läsnä, aina siinä missä minä oletin, minun tahdottavan olla. Kurkistamassa, tarvitsetko jotain, voinko olla avuksi, seuraksi, jollain tapaa sinulle tarpeellinen. Ja kun huomasin, etten ollut, tunsin suunnatonta tuskaa siitä, että olin muuttunut itsestäänselvyydeksi. Ihmiseksi, jonka arvo on sama, kuin huonekalulla. Se voi olla mukava ja tehdä ympäristön kodikkaaksi, mutta kun siihen kyllästyy, sen voi vaihtaa johonkin muuhun.

Ja se myös vaihdettiin, usein. Ilman selityksiä. Varoitusta, tai minkäänlaista keskustelua. Minä totuin siihenkin. Aloin lopulta sisäistää, ettei kukaan tarvitse minua määräänsä pidenpää. Ja kun se toisen tarveaika päättyy, minun tehtäväksi jää selvityminen. Sielun Veljien Yksinäinen Peltirumpukin, tuntui toisinaan onnellisemmalta tarinalta, kuin omani.

Olen vuosien saatossa oppinut, ettei pidä kiintyä mihinkään, tai jos kiinnyt, niin kiinny semmoisiin asioihin, jotka pysyy. Toistaiseksi pysyvimmät asiat elämässäni, on olleet Kattilan väki ja autoni Uljas, Sinkeli Vatkulaattori ja Koti-Kotoseni. Ystävyystilanteet, ovat muuttuneet aina ystävien elämäntilanteiden mukaan. Sehän on normaalia. Niin käy aina  ja kaikille.

Jossain vaiheessa, tunsin tuskalliseksi tavata ystäviäni pitkän tauon jälkeen, kun jo ensimmäinen kysymys "Mitä kuuluu?" tuntui lähinnä veitsen käännöltä rinnassa. Kaikki on kuten ennenkin, mikään ei ole muuttunut. Elämäntarinan toisto säännöllisin väliajoin, oli kuin käynti psykologilla. Olen jumiutunut, eikä maailmassani tapahdu mitään mielenkiintoista, eikä uutta. En koskaan nähnyt toisissa, sitä samaa pysähtyneisyyttä, kuin omassa elämässäni oli. Teitte töitä, perustitte perheen, saitte lapsia ja rakensitte jotain uutta. Vuosi vuodelta muu maailma ympärillä muuttui, mutta minun päänsisus ja maailma sen ulkopuolella pysyi jumiutuneena.

Tuo tunne oli ihan vain omien korvieni välissä. On edelleen, sillä muistimme on lyhyt. Jos ei sitä uudista säännöllisin väliajoin, unohdamme kokemamme. Se mitä koemme usein ja eniten, jää parhaiten mieleen. Se mitä kaipaamme, muttemme koskaan saavuta, jää samoin mieleen. Mutta ne hetket, joita kohtaamme harvoin, katoaa kaiken muun paljouden keskelle. Minä kohtasin noihin aikoihin todella harvoin hyviä asioita. Onnellisia tapahtumia, tai edes ystävyyttä. Mutta johtuiko se sinusta, vai minusta? Maailman kaikkeuden päätöksestä, tähtien asennosta, vai jostain muusta?

Silloisen Minun mielestä, se johtui teistä ja heistä, itsekkäistä ihmisistä, jotka elivät omaa elämäänsä muista piittaamatta. Nykyisen Minun mielestä, homma kusahti omien korvieni välissä. En osannut nauttia elämästäni, saati että oisin nauttinut siitä, että elämäni oli minun, ei kenenkään muun, vain minun. Minä käytin kaiken aikani varjona ja koetin olla niin, että sinä minut hyväksyisit. Kun en saanut sitä mitä tarvitsin, muutuin harmaaksi, itselleni läpinäkyväksi ja tuntemattomaksi. Ja kaikki mitä oisin tuolloin tarvinut, oli hyväksyntä, rakkaus ja ilo elämästä. Minä oisin tarvinut minut itselleni, minulla oisi ollut itseni kaltaiselle ystävälle, paljon enemmän käyttöä, kuin sinulla. Tosin, tuskin noihin aikoihin, oisin osannut arvostaa moista ystävällisyyttä ja omistautumista. Pidin itseäni silloinkin outona. Hiukan friikkinä. Semmoinen ystävä oisi pelottava. Olisin ahdistunut jo pelkästään siitä käyttämättömän rakkauden määrästä, mikä minussa on. Ei ihme, että jouduin usein vaihtoon. Jos minä pelkäsin itseni kaltaista, miten sinäkään oisit voinut kokea muuta tunnetta?

Kun pohdin sitä, miksi olen huono ystävä, tajusin, etten minä toisaalta ole ainoa. Ja olemmeko loppujen lopuksi kukaan kovin hyviä ystäviä? Olemme toisillemme sopivia. Sinä joka olet närkästynyt minun käytöksestäni, närkästyt nyt varmasti lisää. Sallin sen sinulle, hymy huulillani, minäkin närkästyn usein sinun käytöksestä. Kuulin kun sanoit, että olen itsekäs. Niin olen, kerrankin ja ihan tavattoman ylpeä siitä. Koska minä muistan kirkkaan selkeästi ajan, jolloin en ollut. Ja silloin kuljin sinun varjonasi ja elin sinun huonekaluna, jonka poistit. Ja ajattelin sinusta jätekuormassa ollessani samoin. Itsekäs.

Niin meidän pitäisikin olla. Kysyä itsekkäistä syistä toisen kuulumisia. Kysyä itsekkäistä syistä, voiko olla avuksi? Hakeutua itsekkäistä syistä toisten seuraan. Vältellä toisia ihmisiä ihan itsekkäistä syistä, sillä vain minä jää jäljelle, kun sinä olet poissa. Tehdä asioita ja käydä paikoissa, puhtaasti itsekkäistä syistä, koska minä niin tahdon.

Vaikka minä rakastan sinua, minun ei tarvitse luopua elämästäni, jotta sinun oisi hyvä olla, se on itsekästä. Mutta jos luovun elämästäni, jotta minun on hyvä olla, toimin silloinkin itsekkäästi. Itsekkyys ei ole aina hyvä asia, muttei aina niin pahakaan. Kun teet jotain itsekkäistä syistä, voi se olla suurinta rakkautta, jota voit osoittaa kaikkia ympärillä olevia kohtaan, myös itsellesi. 

Ja vaikka ymmärsit tuon lauseen juuri niin, kuin sen tarkoitin, Ei tämä ole jäähyväiskirje, sillä kuten sanoin, minä olen huono ystävä. Itsekäs ihminen. En rakasta enää teistä ketään riittävästi, luopuakseni elämästäni, jotta sinulla olisi hyvä olla. En rakasta edes itseäni niin paljon, että tekisin oloni "helpommaksi, ja kenties paremmaksi" ja luopuisin elämästäni. Olen jättänyt jo niin monta asiaa kesken, ettei ole mitään järkeä, palata tälle tielle uudestaan seuraavassa elämässä. En odota, että ymmärrät minua yhtään paremmin, kuin ennenkään. Otat tästä kirjoituksesta muistiisi vain ne asiat, joita sinä tarvitset ja niin kuuluukin olla.

En odota enää sinulta, että sinäkään pistäisit minut elämässäsi etusijalle. Siinäkään ei olisi järkeä. Rakkaus omaan itseen, kuuluisi olla aina se esityslistan ensimmäinen. Kun tunnet itsesi rakastetuksi, olet voimakkaanpi ja vahvenpi elämäsi haasteisiin. Jos ympäriltäsi puuttuu ihmiset, jotka rakastaa, syy ei ole yksin heissä, vaan myös siinä, että unohdit itserakkautesi, itsekkyytesi käyttöönoton.  Elä itsesi vuoksi ja itsekkäästi. Todella ajatellen, että teet sen saman muille, kuin toivot itsellesikin tehtävän. Jos haluan itselleni hyvän ystävän, aloitan Minusta, minä olen itselleni paras. Ennenpitkää minusta riittää muillekin, kunhan ne vanhat, epäkelvot näkemykset, pestään ja puunataan pois.

~W~

Välinpitämättömäksi kasvanut?

Kumpa voisin rauhoittaa sinut,

kun odotat jännityksellä tulevaa. Ottaa kädestäsi kiini, kun pelkäät jotain mitä ei ole, tai kun pelkäät jotain, mitä minä en näe. Kunpa voisin olla myötätuntoinen suurissa katastrooffeissa, jotka tapahtuvat jossain, johon en ole millään tavoin sidoksissa? Kunpa voisin, kärsiä tuskasi, kantaa taakkasi ja olla muuri edessäsi, kun hyökkäysvaunut jyräävät alleen kaiken, sen muurinkin. Kunhan sinä vain säilyisit, viis minusta.

Eikö tämä ole oikea tapa, laittaa henget tärkeysjärjestykseen? Eikö? Miksi kummassa? Eikö ole tärkeintä. Asettaa aina toiset ensin ja itsensä jonossa viimeiseksi? Äidin rakkaus lie tätä lähinnä, eikä äitikään silti riistä henkeään, jos voisi sen vähäisillä voimilla, pelastaa pienokaisensa elämän. Laumassa heikoin jää, se jää, oli se pieni, tai iso. Jos ei se kykene seuraamaan muuta laumaa, on sen selvittävä yksin, tai tultava syödyksi. Laumasta riippuen. Yhteisin voimin, saattaa pelastaa sen pienimmäisenkin, jos tahtoa on.

Mutta onko oikein elää toisen kautta, toisen tuskat, jotta toinen pääsisi helpommalla? Sulkea silmänsä omilta tarpeiltaan, jotta Toinen Enenpi Arvokas, saisi mahdollisuuden? Tarina laivaonnettomuudesta selvinneestä, kertoi miehen ja naisen joutuneen valitsemaan, kumpi nousee pelastusveneeseen ja kumpi jää laivaan odottamaan varmaa kuolemaa. Mies sanoi: minä menen pelastusveneeseen. Vaimo suuteli häntä ja halasi rakastavasti, pyysi miestä kertomaan lapsille, että äiti rakastaa heitä. Ja mies nousi pelastusveneeseen.

Minun reaktioni tähän oli, "Ei hemmetti!", varmaan sama kuin sinunkin, mutta luin tarinaa eteen päin ja kun tultiin selityksiin, olin jo päätellyt, että tässäkin tarinassa lie kaunis opetuksensa. Tämän tarinan kohdalla se oli, että pariskunnan kaksi pienta lasta oli isovanhemmilla hoidossa ja vaimo oli vast'ikään saanut tietää sairastavansa vakavaa sairautta ja ettei hänellä ole enää elinaikaa, kuin joitakin kuukausia. Niin liikuttava tarina.

Mutta koska olen minä, en jätä tarinaa tähän. Pariskunta nimittäin pelastui molemmat ja hiukan myöhemmin lääkäri huomasi tehneensä väärän diaknoosin ja vaimo parani täydellisesti. Mies ja nainen kasvatti lapsensa yhdessä. Riitelivät ja rakastivat, eivätkä koskaan sen koommin asettaneet itseään toisensa edelle, eikä toistansa itsensä edelle, vaan elivät tasa-arvoisina ja toisiaan kunnioittavina kumppaneina elonsa loppuun asti, opettaen myös lapsensa kunnioittamaan itseään yhtäpaljon, kuin kanssakulkijaansa.

Minä en ole taloudellisesti samassa asemassa kuninkaallisten kanssa, enkä samassa asemassa johtajain kanssa, mutta jos menemme alkulähteillemme ja siihin hetkeen, kun tänne synnyimme, niin kuningas, johtajisto, kuin minäkin vedimme ensi henkäisymme alastomina ja huusimme ensi rääkäisymme ilman pienintäkään omaisuutta, vastuuntuntoa, tai vaatimusta maailmankaikkeudelle. Avuttomina ja täysin toisista riippuvaisina. Tämän hetkisen tiedon mukaan, olemme selvityneet hengissä, kuka mitenkin. Ennen pitkää kuollaan kaikki ja hautaankin meidät hoidetaan mitä suuremmalla varmuudella, jos jotain haudattavaa jää. 

Minä en halua olla Kuningas, en Johtavainen kansalainen, minä haluan olla minä. Sillä minä olen niin paljon mukavuudenhaluinen, etten halua mennä kenenkään edellä, enkä edes muuttua muuriksi sinun ja muun maailman väliin. Hökkäysvaunuja tulee ja menee pommeja pyörii siellä ja täällä, mutta niin paljon minä en osaa tuntemattomia rakastaa, että osaisin olla suruissani, siitä että, joku kuolemalla pelastuu, kenties vielä pahemman sodan kourista. 

Minä en osaa enää olla kauhuissani maailmasta, joka on kaukana. Kun se minun tärkein maailmani on tässä, "oman napani ympärillä". Nähtävissä ja kuultavissa ja toistaiseksi rauhan tyysijaa. Meille kun annettiin jokaiselle voimia sen mukaan, kuin jaksamme kantaa. Tunnustan heikkouteni, minun jalkani kantavat tasan minut, ei yhtään enenpää.

Vapaa kuin taivaan lintu, en kylvä, enkä niitä. Pahoittelen vaisusti, jos se ei kaikille riitä. 

Maailmaansa Vatvoellen Wiltsu.

Asiasta kukkaruukkuun.

Joihinkin asioihin sitä vaan kiintyy. Ja vaikkei kiintyisikään, niin kaiken moista sitä tulee silti, hamstrattua nurkiin kuleskelemaa ja varpaita kolhimaan. (Ihan vissisti, jos jokin on ylimääräinen, se on aina tiellä), tai jos ei olekaan ylimääräinen, ja silti siihin potkit varpaitasi, se yrittää kertoa, että ota minut käyttöön, tässä olen ja odotan, että annat minun olla hyödyksi. Asiat ja tavarat tykkää olla hyödyksi.

Koko sen ajan, jonka olen asunut tässä asunnossa, olen tehnyt niin sanottua vanhasta luopumista. Aikaa on kulunut yli, tai alle 20v ja edelleen, on asioita, joista pitäisi päästää irti, täytyisi luopua ja joita tarvitsisi poistaa. On tavaroita joita pitäisi hankkia, täytyisi löytää ja tarvitsisi oppia käyttämään. Mutta yllättäen tajusin, ettei minun kiintymykseni kohde olekkaan tavaran, tai asioiden hankinta, tai niistä tavaroista ja asioista luopumisen tarve, eikä luopumisen tuska. Olen kiintynyt pitäätäytyytarvitsee-ajatteluun.

Pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi asioiden ajattelu, on hirvittävän kuluttavaa ja päätä vaivaavaa. Jos kysyn kunkin pitäisi, taytyisi ja tarvitsisi kommentin jälkeen, miksi? En osaisi vastata tyhjentävästi ja hyvin perustellusti. Pitää, koska monet muutkin tekee niin. Täytyy, koska niin on aina ollut. Tarvitsee, koska... no koska sanon niin. Ei se anna, eikä ota minulta pois, vaikkei niin oisikaan, mutta, jos ei ole, ja sitä ajattelee tarvitsevan, pitävän, tai täytyvän, tulee ahdistavan painostava olo ja ja keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden tunne, kun en ole vaikka...

Kautta-aikain ihmisille on jostain ylemmältä taholta (oman pään sisältä ja toisten "arvokkaanpien ihmisten" taholta, annettu opasteita miten, kuuluu, täytyy, pitää ja tarvitsee toimia, jotta oisimme kuin muut. Jotta olisimme YHTEISKUNTAKELPOISIA.) Meillä on tietynlainen kaavakuva elämän kulusta ja siitä, mitä missäkin vaiheessa elämää, Normaalisti, tapahtuisi. Mutta mitäpä, jos Nuori mies onkin sen normaalin tyttöystävän sijasta kiinnostunut poikaystävästä ja Nuori tyttö tahtookin sen poikaystävän sijasta, olla yksin? Tai jos sitä poikaystävää, tai tyttöystävää ei koskaan löydykään ja alkuaskelista alkaen, nuo "normaalit" elon askelkuviot menee pieleen.

Jos opiskelupaikkaa etsiessä havahtuukin siihen, että en tahdo, enkä halua kouluun. En tiedä, mihin haluan töihin. Ammun hakuammunnalla itseni kuuhun ja huomaan, että olenkin matkalla suoraan mustanaukon nieluun. "Tiedän" jo lähtölaskennassa, ettei mikään, mitä teen, ole sitä, miksi minun on tarkoitus tulla, vaan en osaa valita/tehdä toisinkaan, koska kaikkienhan tässä vaiheessa eloaan, oisi oltava koulussa, töissa, talollinen, perheellinen ja velvoitettu monin eri tavoin. Ja niin vain valun virran mukana, avaruuden ajattomuudessa, toisinaan, jopa vihaten joka hetkeä, tuossa elon virrassa. Sillä tämä ei ollutkaan minun elämää. Se on muualta ohjautunutta eloa, hengittämistä ja pakko oloa, mutta ei sitä, mitä minä rakastan ja josta iloitsen.

Ja ns. viikkorutiinit esim. näin aikuisena itsellisenä yksilönä. Yhtenä päivänä tehdään viikkosiivous, toisena päivänä pyykätään, yhtenä leivotaan ja joka päiväinen ruokammekin, olisi kiitollisuutta herättävää, eikä se tule kuin "Manulle illallinen" vaan sen vuoksi on tehtävä hiukan sitä ja tätä. Tietyssa vaiheessa maksetaan laskut, toisessavaiheessa huollatetaan, autot, tietokoneet, puhelimet ja kroppa. Jokaiselle rutiinille on hetkensä ja ne on jossakin ihmis-allakan kätkössä määrätty tehtäväksi tietyssä järjestyksessä, tietyin tavoin ja rutiinein."Normaalille" olennolle nämä ei olisi tuskanhien paikkoja. Nämä kaikki hoidettaisiin päivätyön ja harrasteiden ohessa, samalla, kun normaalilla ihmisellä, oisi vielä perhekin huollettavanaan.

Minä olen silmät selällään seurannut aktiivisenpien ihmisten eloa tuolla sosiaalisessa maailmassa. (väsepöökki) Ja totean vaan, että ei pysty, en edes tahdo. Ole onnellinen, jos päiväsi on niin täynnä kuin on, mutta toivon sydämestäni, ettet moiti minua siitä, että tyydyn vähenpään. Suorastaan minimalistiseen. Asia päivässä tyyppisesti, toisinaan siinäkin on liikaa.

 Olenko täten yksilönä epäonnistunut? Tätä mietin säännöllisen epäsäännöllisesti, vähän siltä sun tältä kantilta. Aina, yrittäessäni sopeutua yhteiskunnan "Normaaleihin käytäntöihin", tunsin olevani kuin hamsteri häkissä ja häkin juoksupyörässä. 

Vuosi sen "Normimaailman" reunalla roikkuen, on ollut mielelleni helpotus, mutta edelleen minä kuulen päässäni, miten minun pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi. Olen todellakin masokistisella tavalla, tahtomattani, kiintynyt tähän ajattelutapaan. Ne ei ole enää minun ulkopuoleisen maailman kommentteja, vaan ihan minun sisältä tulevaa epämääräisyyttä. Kun esitän sen saman kysymyksen miksi?, vastausyritelmät ovat nykyään entistä vaisunpia ja sisäinen Vaativaisuuteni huomaa, ettei elämä olekaan niin vahvasti PitäisTäytyisiTarvitsisi-ajatuksien valtaama. En halua olla enää edes "Lukkarin rakkaudella" kiintynyt maailmaan ja sen epämukaviin ja minulle sopimattomiin velvollisuuksiin, joita ihmisten niskoille, kuin huomaamatta kasautuu, joka päivä ja kaikilta tahoilta, enemmän ja enemmän.

Minulla oli tälle päivälle kolme asiaa, joiden koin olevan välttämättömiä saada tehdyksi tänään. Sain tehdyksi yhden ja koin olevani tehnyt isonkin urakan. Olin ylpeä tehdystä ja takaraivolla vanha Vaatija nakutti silti, ettet tehnyt kaikkea mitä piti. Tällä kertaa en vain viitsinyt alkaa kuunnella sitä sen suuremmin korvin, sillä päivä oli mukava. Tapasin mukavia ihmisiä ja tein sellaisia asioita joista tuli hyvä mieli, sekä sen yhden pitäistäytyistarttislistan "työn" joka kuuluu aika monen "Normaalin yksilön" viikon kulkuun, mutta jota itse välttelen viimeiseen asti.

Kävin kaupassa. Tämän päivän työ oli siinä. Sinä saatat nyt hörähtää ja ravistaa päätä ja ihmetellä, että mitäs tuossa nyt oli. Niinpä. Toisen työ, on toisen huvi. Me ollaan aika erilaisia ja hyvä niin. Minä koetan huomena tehdä lisää näitä, pitäistäytyistarttis-juttuja. Ja Olen ylpeä itsestäni, jos saan tehtyä yhdenkin. Sillä aion ehtiä eniten nauttia niistä jutuista, joissa ei sitä pakkopullan makua, ole yhtään. Olen nimittäin melkovarma siitä, että minun elämän tarkoitus on Nyt, olla onnellinen ihan niistä pienistä ja toisinaan ihan hirmu suuristakin iloista. Näistä perhosen keveyksistäkin.

Koska minä voin.

Edesvastuuttomasti  ja suurella sydämellä Wilhelmiina.

Uusi Musta?

Nyt kirjoitan aiheesta joka on TABU. Mutta Taivas me ollaan toisinaan typeriä, me ihmiset. Turhautavan typeriä.

Niin miehet, kuin naisetkin. Me kaivataan ihan tuhannen paljon rakkautta kaikki ja eksytään sen kaipuumme sokkeloihin. Mennään paareihin ja rennon humalaisina, tavataan toinen rennon humalainen vastakappaleemme ja zädäm olemme "löytäneet" täydellisyyden. Hyppäämme sänkyyn ja aamun tullen tuijotammekin kauniin ihmisen sijasta krapulaista ihmistä, krapulaisen ihmisen silmin ja olemme vieläkin syvemmässä murheen tilassa, kuin ennen viihteelle lähtöämme.

Emme laastaroineet itseämme, vaan revimme itsemme entistä enemmän riekaleiksi ja tyhjensimme sen vähäisenkin kertyneen rakkauden eliksiirin pois, antamalla sellaisen ihmisen viedä sen meiltä, jonka tarkoitus nyt lähinnä, oli purkaa paineitaan. Kostamme tuon hyväksikäytön iskemällä seuraavan viattoman sielun ja käytämme häntä välikappaleena sängyssä ja heitämme pois. Napsimme ihmisiä, kuin marjoja mättäältä. Syömme itseämme ja toistemme tunteita. Siksi, ettemme kestä jäädä yön pimeyteen yksin.

Minä olen aina "kehuskellut" itsenäisesti viettämäni ajan pituudesta. Se on virallisesti koko elämän mittainen yksinäisyys/itsenäisyys, mutta tähänkin elämään mahtuu monta askelta, joilla laastaroitiin rikottua sydäntä. Sitä kesti aikansa sitä laastarointia, kunnes huomasin, että nyrjähtäneeseen omakuvaani, ei auta seksillä laastarointi, ei yhden, eikä kahden illan juttuina. Ei missään muodossa, tai no erään viisaan sinkkublogi nikkari Henriikan ajatuksen mukaisesti, mielikuvituspoikaystävä, on kyllä ollut tavattoman hieno idea. Hän (mielikuvituspoikaystävä) pelasti minut hulluudelle/hulluudelta, noin neljän, tai viiden vuoden selibaatin jälkeen.

Selibaatti ei päättynyt, mutta järkikulta melkein säilyi. Ja miksikö kirjoitan tästä aiheesta blogia? No, koska olen pitkään seurannut ystäviäni, tuttaviani ja itseäni tässä ihmissuhteiden suossa ja huomannut meissä epätoivon. Yksinäisyys tappaa, meitä pikkuhiljalleen. Jotkut meistä ei siedä sitä lainkaan ja toiset taas harvinaisen hyvin, noin päälle päin. Pitävät kaikin voimin ja suurella mustasukkaisuudella kiini siitä, ettei kukaan vain tunkeutuisi, sille MINUN tontille. EI sittenkään, vaikka kaipuu toisen läheisyyteen, on tehdä sielusta hullun.

Koska viimeksi tänään, yhden nettilehden otsikko kirkui, ettei ihmiset enää sitoudu. Että he harrastaa seksiä lähes, vain liikunnan vuoksi. Koska jokin aika sitten luin "uutisen", jossa kerrottiin, että jossain maailmalla, on tullut muotiin seksiorgiat tyyliin Venäläinen ruletti. Porukassa on tyyppi jolla on HIV ja kukaan ei tiedä, kellä se on ja tarttuko se, kuinka monelle osallistujalle ja sitten jännitetään tuloksia. WUHUU.. 

No hitto, muikeenpaa liikuntaa ei varmasti oisikaan, kuin mitä hyvä seksi on.  Mutta kuinka kukaan voi ja pystyy seksiin ilman minkäänlaisia hyviä tunteita? Vain jumppana/urheilusuorituksena, tai Venäläisenä rulettina? Oman terveytensä kustannuksella. ONko Pallontallaajat tullut hulluiksi vai mikä hitto teitä/meitä riivaa. Minne on kadonnut seksuaalisen elämän hyvät puolet, se nautinto olla toisen, Rakkaan ihmisen seurassa. Seksissä on kuitenkin, (ainakin minun mielestä,) niin tuhannen paljon tunteita mukana? Siis Pitäisi olla, muutenhan se menee ihan täydellisesti sähellykseksi?

Vai se sähellyskö, siitä tekee sen jumpan? Ladattu ase ohimolla jännityksen? Minä tiedän, että tavattoman moni pahoittaa nyt mielensä, tästä kirjoituksesta, moni lyö kättä yhteen ja huutaa hurraata, mutta kaikille suon omat oikeutensa reakoida, ihanaa että reagoit. Silloin sinä tunnet ja olet elossa.

Sitä minä tarkoitan tuntemisella. Jos me tuntisimme ja ottaisimme tunteet mukaan siihen, että lähellämme on toinen ihminen, meidän kehomme sanoisi meille, miten tuon toisen ihmisen seurassa voi olla. No on totta, että meistä monet vihaa koko maailmaa ja toiset ei tunne mitään, toiset rakastaa koko maailmaa ja näin ollen, myös sen jokaista hengittävää ja olevaa olentoa. Se on hienoa, ihanaa kerrassaan, mutta rakkauden keskellä, ei osaa suojautua, tulet helpommin loukatuksi. Vihan keskellä, et tunne lempeyttä ja sydämen lämpöä, muutat rakkaudenkin hyväksikäytöksi. Täysin tunteettomalle, kaikkien näiden maailman tunteiden käsitteleminen, on aivan kuin ulkomaankielet, helkkarin haasteellisia ymmärtää. 

Ja tunne imurit, nostan tässä kohdin käteni ylös, me imuroimme kaiken. Nekin tunteet, joita se lähellä oleva, ei tunne tunteneensa. Yksinkertaistettuna: Olen halausotteessa, tunnen omat sekavat tunteeni, mielihyvän halauksesta ja hiukan ujon ja hämmentyneen olon, siitä pelkästä halauksesta. Samaan aikaan sen, tuleeko saatu halaus, millä ajatuksella annettuna, onko halaaja siinä mukana, onko halaus vain välttämättömyys, kuinka piaan siitä on irrottauduttava, tunteeko halaaja millaisia tuntemuksia, uskaltaako niitä ottaa vastaan vai ei, useinmiten ei, se tunne kavalkaadi, joka päähäni hyökyy on hyytävä, ja jos siinä on lähettyvilläkään muita ihmisiä, minä arvoin myös sen, kenet halaava ottaisi mieluumin halaukseensa, kuin minut, (Tämä kaikki oli siis "yksinkertaistettuna" ja perustuu tuntemuksiini, eli on silkaa arvailua.)

 Tässä vaiheessa halaus on hyvä lopettaa ja laittaa pakki päälle ja ottaa suunta Eritielle. Nykyään aina, halaus päättyy halaukseen, ei jatku edes suukko asteelle, sillä olen jo diagnosoinut niin halaajan, kuin omat tunteenikin ja todennut, ettei maksa vaivaa. Aika lopullinen ajattelu tapa, eikö? Kuinka usein, oisin ollut väärässä, diaknoosini suhteen?En tiedä. En vaan ota koskaan tuon pidemmälle selvää, oliko se siinä, vai ei. Eikä siitä edemmäs, jatka toinenkaan osapuoli. Hänkin siis sai, mitä minulta tarvitsi, jatkoi matkaansa ja vei halausta pidemmälle jonkun muun. Harmittaako se minua? Joskus, joskus ei, joskus se lähinnä naurattaa. Ja jos kysyt rakastinko minä, niin kyllä, rakastin minä, sitä hetkeä, että joku halasi, piti lähellään ja jakoi hyvää, lenpeää energiaa kanssani, yhden halauksen ajan, ei varastanut minun voimiani, enkä minä hänen.

Mutta se seksi, siitähän minä aiheen aloitin. Sehän on parhaimmillaan yli kaikkien tunteiden menevää nautinnollisuutta ja edelleen, parhaimmillaan sen jälkimainingeilla kelluu, kuin pumpuli pilvissä. Se laittaa hihkumaan Wuhuuta ja nauramaan niin, että raitti raikuu. Hiukka niin kuin ne parhaat aallot järvellä, tai sekopäisimmät hilavitkuttimet Linnanmäellä,  Särkäniemessä, ylipäätään huvipuistoissa. Mutta mie olen sitä mieltä, ettei niitä ihan parhaita kokemuksia saa, jos ei molemmilla ole yhtäläinen mieli, ja yhtäläinen kunnioitus, toisen kehoa kohtaan. Samaa iloa ei tunne silloinkaan, jos itse kunnioittaa omaa kehoaan, mutta toinen ei lainkaan omaansa, eikä sinun kehoa. Ei myöskään silloin, jos itse Ei kunnioita omaa kehoaan. Se ei vain toimi niin. Jotain tärkeää ja olennaista puuttuu.

Keho on temppeli, asunto ja Pyhä piilo, jossa sielumme asuu. Se suojelee meitä, meidän herkkyyttämme ja kauneuttamme sitä korkeinta meitä, joka olemme, jota ei tunnista, kuin meidän kallein ja tärkein ystävämme, tukijamme, rakkautemme. He ymmärtää olla loukkaamatta sitä. Minä suhtaudun kehooni liiankin suojeluhaluisesti. Älä koske, älä loukkaa. Älä Satuta. Minun.

Toiset suhtautuu toisin. Antautuu helpommin, avautuu helpommin, lähestyy helpommin, ottavat myös osumia helpommin. Sekään ei ole väärin, nostan hattua tuolle uskallukselle ja itsensä etsinnälle, mutta älä satuta itseäsi pitämällä itseäsi halpana, tai kostamalla kehosi avulla kärsimääsi paha. Näitä asioita pohdiskeltuani mieleeni tuli "Olisiko entisissä ajoissa sittenkin, jotain hyvää?" Pidimme neitsyyttä, koskemattomuutta, arvossa. Kunnioitimme toistemme koskemattomuutta ja suhtauduimme kehoon arvostuksella. Ainakin näytösluontoisesti, julkisesti. Mutta jossakin keho raiskattiin, nöyryytettiin julkisesti ja tehtiin siitä halpa, naisesta tehtiin halpa, ostotuote, huora, jos hän nautti kosketuksesta. Miehestä MIES, kaikkien seksijumalten korkein kungas.

Yhä vieläkin meidät laijitellaan, sukupuolen mukaan, seksuaalikäyttäytymisen mukaan, ulkonäön mukaan.

Naistenkaataja miehiin ja kevytkenkäisiin naisiin pihtarinaisiin ja laatutietoisiin miehiin. Huoriin ja homoihin, "lesbot saa olla, mutta homot voi painua vittuun" huuteli Tenkanen "humoristisesti" viimeyön Vintturissa. Että se siitä suvaitsevaisuudesta. Mutta seksi, ilman rakkautta, henkensä uhalla? Minusta se on köyhyyttä ja tyhjyyttä. Ja tämän aikakauden mukaan, se on tämän hetken Musta, eli se muotituote, hotti juttu , kuuminta ja upeinta, julkisesti ja salaa kuvattavaa. Mitä laittomanpaa ja järjettömänpää, sen parenpi.

Kiitos, ei edelleenkään muodin oikkuja minulle. Ota ja halaan mielikuvituspoikaystävääni ja odotan, kun mielikuvitukseni muotoilee hälle lihaa luidenpäälle. Ja kun hän on lihaa luita ja verta, halaan häntä ja analysoin, pidänkö, vai pistänkö pihalle. Sillä ilman molemminpuolista rakkautta ja välittämistä, ei mikään tunnu miltään. 

Kiitos ja anteeksi. Pihtaillen, hellyyden puutteessa, toisten heittäytymiskyvyistä kateellisena, mutta yksinkin onnellisena, Wilhelmiina.

Minä Rakastan Sinua.

Yksi helpoimmista ja vaikeimmista lauseista. Ja aivan liian harvoin se tulee sanottua, heille, joita rakastaa. Minä rakastan sinua. Jopa sen kirjoittaminen saa ajattelemaan, että mitä se tarkoittaa? Voiko näin sanoa? 

Äidin kohdalla se tulee niin helposti ajatuksiin, mutta kun koetan sen sanoa ääneen tulee pieni nolostuttava hetki.  Veljelle sen on sanonut, samoin hän minulle, mutta ei se lauseena meiltä kummaltakaan ihan helposti irtoa. Emmehän me koskaan sano tätä ääneen ja se on ihan itsestään selvää, että niin silti on. Vai onko?  Hämäläismiehen sanoin: "Kun se kerran on sanottu, pitääkö tuota alvariinsa toistaa?" 

Veljentyttö viestitteli taannoin ja yhden viestin lopussa luki "Olet rakas." Niin hänkin minulle, mutta olikohan sitä tullut kuinka usein hänelle kerrottua tavalla, tai toisella? Ja varsinkaan tuolla kaikkein selkeimmällä tavoin, eli ääneen lausumalla, tai kirjoittamalla "Olet Rakas."

Vuosia sitten olin lähdössä mummin luota sairaalasta, saattelin hänet ensin huoneeseen ja laitoin peiton päälle, olin jo melkein pois lähdössä, kun piti palata halaamaan ja sanomaan "Tiedäthän, että olet rakas ja tärkeä minulle?" Vastauksena tuli hymyilevä "Jaaha jaaha." Sen jälkeen en mummia tavannutkaan hereillä, vaan syvässä tajuttomuudessa. Viikon päästä hän muutti henkimaailman töihin.

Olin pitkään hiljaisuudessa itseni kanssa ja mietin miten käsitän rakkauden. En juuri muutoin kuin, että ystäviäni ja läheisiäni rakastan, vaikken sitä joka päivä osaisikaan osoittaa ja vakuuttaa. Se on automaattista rakkautta, joka elää ja voi hyvin minun päässäni, vaikken joka päivä olisi sitä vannomassa ja vakuuttamassa. He ovat minulle rakkaita silloinkin, vaikken oisi tavannut heitä vuosiin, pitänyt yhteyttä, yhtä pitkään aikaan. Tietävätkö he sen? Siitä en ole varma.

Kun luin veljentytön viestin lopusta "Olet Rakas." Tuli hyvänmielen tunne ja kyyneleet silmiin ihan vain siksi, että sen lukeminen ja kuuleminen, oli kuin lämmin halaus. Kuin laastari ja äippäsen puhallus pahasti kolhittuihin polviin. Se tuntui mukavammalta kuin mikään pitkiin aikohin. Varmaan siksi että minulle rakkaus on aina ollut harvinainen, arvokas ja piiloon laitettava aarre. Aarre, jota vaalitaan, kuin kukkaa kämmenellä. 

Rakkaus on minulle myös suuri pelon aiheuttaja, sen menettäminen on pahin katastrooffi, jonka koskaan voi kokea. Vaikkei sitä edes menettäisi, se tekee kipeänpää, kuin asfaltille kaatuminen, tai kipeänpää, kuin palovammat. Se on kuin lyönti. Kuin aseen pamahdus. Pelkäät niitä koko lopunikäsi. Kun olet ne kerran kokenut, sen negatiivisimman kautta, ei mikään paranna sitä muistoa ja pelko jää. Pelko uudesta kivusta, pelko rakkauden menettämisestä. Ja epäluottamus sitä kaikkea kohtaan. 

Rakastaminen on jotain, mikä on vaikeanpaa kuin mikään, mitä olen tehnyt. Tiedän rakastavani moniakin ihmisiä omalla tavallani. En osaa ehkä sitä aina sanoin kertoa, mutta opettelen. Halaan, sanon jotain samanlaista kuin "Rakastan sinua" esimerkiksi , "Keitänkö kahvit? Voinko auttaa jotenkin? Onko kaikki hyvin? Mitä kuuluu?" Tai ihan vaan höpötän omiani, kuuntelen ja nauran vahingon iloisesti, kun toinen on koheloinut jotain hassua. Minusta se on sama, kuin sanoisin "Olet pöhkö, kohelo ja ihana, rakastan sinua."

Joitakin rakastan niin paljon, että lähden pois. Ehkä lopullisesti. Tai ainakin niin kauaksi aikaa, että ei enää satu, toivottavasti meihin kumpaankaan. Kuulostaako hullulta, että määrittelen rakkaudeksi senkin? Rakkautta on, olla tulematta lähelle, luopua, päästää irti, koska lähellä oleminen tekee kipeänpää, kuin viereen jääminen. 

Eräs ystäväni sanoi kerran, että "sinun on varmaan helppo päästää irti." Keskustelun aiheena oli silloin kuolema. Kun läheisen aika on siirtyä henkimaailmaan, hän "tarvitsee läheisiltään ja sukulaisiltaan luvan lähteä Kotiin." Se ei ole ehdoton. Onnettomuudet ja äkilliset tilanteet ei anna hyvästien mahdollisuutta. Mutta esim. pitkään sairastaneella ja hänen läheisillään tämä "irti päästäminen ja hyvän kotimatkan toivottamisen tilaisuus" on annettu juuri siksi, ettei henkimaailmaan siirtymiseen muutoin, pystyisi antamaan lupaa. Saamme aikaa hyvästellä.

Ei kenenkään kohdalle toivoisi pois menoa. Kukaan ei ole sellainen, jonka kuolemaan voisi suhtautua kevyesti. Ja huikata vai "hyvää matkaa." Mutta kun olet katsonut silmiin rakasta ihmistä, hänen kertoessaan, "kyllä minä täältä jo kotiin tahtoisin." Kun olet nähnyt syvän viisauden silmissä, jotka ei enää koskaan sen jälkeen katso sinuun, niin että sinut tunnistaisi. Eikö silloin ole suurta rakkautta, antaa hänelle hiljaa mielessä lupa "Saat mennä kotiin, me pärjäämme kyllä."En tiedä miten muuten pitäisi sanoa?

En myöskään tiedä, miten rakastaisin, sanoisin ja puhuttaisin Rakkautta, jossa otetaan toista kädestä kiinni ja kävellään käsi kädessä ihmisten edessä. Rakkaus on niin moninaista. Minusta tuntuu toisinaan, etten ole oppinut, kuin osan rakkaudesta. Enkä tiedä, mikä osa rakkaudesta, on se haastavin osa. Minulle se tuntemattomaksi jäänyt osa on se seurustelu/parisuhde rakkaus. Se maailma, jossa muistan kuulleeni kerran "Minä rakastan sinua" lauseen. Se oli silloin, kun kommentoija oli vailla, jotain ihan muuta, kuin Kahvia ja pullaa. Kun tarjouksesta kieltäytyi, tai vaikka siitä ei oisi kieltäytynyt, tuo Suuri Rakkauden tunnustus suli nopeammin, kuin lumihiutale lämpimällä kädellä. Mutta rakkautta yhtä kaikki. Päästin irti ja jatkoimme matkaa. Ihan eri teitä. Sitä en tiedä, oliko se helppoa.

Silti. Minä Rakastan Sinua.

Ja teitäkin minä rakastan,  Tykkään niin että halkeen

Monimutkaisen haasteellisesti. Ystävänä, läheisenä, veljenä siskona, äitinä, isänä, sukulaisena, tuttavana, vastaantulijana kadulla, rakastajana, rakastajattarena, salaisena, tai julkisesti. Rakastan, koska niin vain on helponpaa, kevyenpää ja parenpi olla. Ja joskus joku voi laittaa minulle viesti "Olet Rakas" Koska niin minä olenkin. Sinäkin olet. Ja niin suunnattoman tärkeä minulle, etten pakota sinua jäämään.

Rakkaudella Wilhemiina.