Hetki Ikea-elämässä.

Pieni paluu menneisyyteen. Ajajanjaksoon jossa, hyvät ja huonot hetket, käveli pyöröovien kautta elämääni. Ei niin kuin liukuovista, vaan niistä Ikean pyöröovista. Menet eteenpäin ja pääset vain eteenpäin. Näet sen lokerossa, mikä ehti ennen sinua ja takanasi on lokeroituna ne, jotka tulee jäljessä. Ja kun poistut, lokerot kloksahtele perässäsi ja paluuta ei ole, jollet tahdo umpikujaan.

Kukapa meistä haluaisi? Niinpä minäkin vain jatkoin, niinkuin kunnon sotilaan kuuluikin. En jäänyt tuleen makaamaan, vaikka mieli teki useammankin kerran jäädä paikalleen huutamaan, kun joku luoti otti ja raapaisi pintaa syvemmältä.

Olin elänyt todeksi jo useimmat sisäiset pelkoni ja kuullut henkilökohtaisen kehoni ja elämäni huonoinpia uutisia, mutta olin tavattoman kiitollinen siitä, millä tavoin ne uutiset tuli. Minua kuunneltiin ja minua ymmärrettiin. Yllättäen myös tuettiin, silloinkin, kun suljin suuni ja lakkasin puhumasta, olemasta ihmisille läsnä. Tapahtumien joukossa, oli myös kutkuttavia tilanteita. Niin hauskoja, kuin hysteerisen hauskojakin. Oli kummallista, että juuri niihin aikoihin, koin voimakkaimmin tunteet, joista voi olla onnellinen ja kiitollinen.

Ja niinä hetkinä, kun en löytänyt kiitollisuutta, en tahtonut ajatella mitään. Niinpä aivan kuin ajatuksiani harhauttaaksen, elämä toi eteeni tilanteita joissa, tapahtui hulluja ja hervottoman hauskoja ja kutkuttavan kikatuttavia asioita, jotka antoi hengähdys tauon kaaoksesta. Kun ajattelin, etten rakasta enää ikinä mitään, tuotiin eteeni ilta, jonka aikana oli kaikki tuhannen hauskaa. Sisällä olevasta surusta huolimatta, viereen tuli tuikituntemattomia ihmisiä, puhumaan hölynpölyä ja kävelemään kanssani käsikädessä muutaman sata metriä. Puhumaan ja halaamaan ja katoamaan sitten jonnekin pois.

Hassu hetki, lähellä ihastumisen tunnetta. Juuri kun ajattelin, etten ikinä enää tunne mitään sen kaltaista. Ja vaikka tunne hävisi yhtä piaan kuin oli tullutkin, muistan sen helppouden edelleen.

Se ilo kesti monen monta päivää ja siinä tilanteessa, sen saattoi tulkita käännekohdaksi. 

Siirtyminen Ikean tuoksukynttiläosastolta, kohti kukkia ja "pakettihyllyjä" kassaa ja uloskäyntiä. (Kyseisen puodin kamalin kohta, minun mittapuusta katsottuna, on juuri nuo peijakkaan tuoksukynttiät. Ne on lähes viimeisenä ja aiheuttaa helvetillisen päänsäryn ja muut ihanat allergiaoireet, olin sitten lääkitty, tai en. Tähän saakka selviytyy melkein valittamatta. Mutta tästä eteenpäin askartelu, ilman lääkelaukun omaavaa ystävää, on melkoinen kärsimys.

Elämässä on hetkiä, jolloin oma lääkelaukku unohtuu ja samoin ymmärrys siitä, että tosiaan voisi lääkitä itsensä ja pyytää edes apua, sen sijaan, että koettaa löytää ja raahata ne paketit itse tuskien kanssa. Tuohon aikaan se tuntemattoman käsi, oli se yhdistetty allergia- ja särkylääke. Se hetkellinen ihastus ja nopea katoaminen taas, se haavan hoito arkaan, mutta vielä avoimeen haavaan. Tarvittiin hetken kestävä tunne, ei jumiin jäämistä ja heleijaa, elämä jatkui taas, puhdistetulla ja uudelleen paikatulla haavalla, mutta raikkaammalla ololla.

Pyöröovet on tarpeen toisinaan. Lokeroidaan ja jaetaan omiin alueihinsa, kaikki elämän hullutukset ja viisaudet.

Jos ei auta, kierrä koko kierros uudestaan ja katsotaan, missä meni vikaan. Eksyä ei voi.

 ~W~

Puolensa ja toisensa.

Viime viikot, ovat tuntuneet kummalla tapaa, kohtuuttoman pitkiltä. Päivät on pitkiä, aamusta iltaan asti. Hulluinta on ollut se tunne, että päivän sisällä, on ollut useita päiviä. Useita loppumattomia vuorokausia, joiden sisällä, on lisää vuorokausia.

Öisin näen unia, useista eri asioista, eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikoina. Herään kuitenkin aina siihen tunteeseen, etten nukkunut lainkaan. Että uniaikani oli yksi niistä monista vuorokausista, joita tähän tolkuttoman pitkään ajanjaksoon, on laitettu ties kuinka paljon.

Kuinka monesti olenkaan illalla ollut lopen uupunut, kuluneen päivän tapahtumapaljouteen. Kuitenkin koettaessani miettiä, mitä kaikkea oikein tapahtui, en kykene muistamaan edes, keitä olen nähnyt. Tai olenko oikeasti lähtenyt kotoani ulos?

Äärimmäisen upea tilanne, alkaa epäillä omaa mielenterveyttään. No, en jaksa, elämä on kuitenkin melko huvittavaa näin. Siis ainakin niinä hetkinä, kun en juokse tuntureilla, tai suo-alueilla opastamassa sotaa, tai muuta pahuutta pakenevia eteen päin.

Tai kun kykenen jäämään ihmisten ilmoille, ilman, että korvissani kohisee, kuin koski pulppuaisi korvakäytävien sisällä. Kun muut äänet, ei ala kuulosta siltä, kuin kosken kuohuihin, koetettaisiin sekoittaa liisteriä. Kun korvat ei jumittu, eikä mikään kuultu,  kadota loogisuuttaan, tai ymmärrettävyyttä. Eikä nähty, tunnu unelta, tai mielikuvituksen tuotteelta.

Olen alkanut taas huomata itsessäni lapsuuden aikaisia outouksia. Viihdyn itsekseni niin kotonani, kuin muuallakin, kuitenkaan tuntematta olevani yksin. Usein tuntui, että jutuissa oli mukana paljon muitakin, kuin minä. Joskus piti mennä jonnekin, koska tuli niin voimakas tunne, että pitää. Joskus sen jopa kuuli, kun joku sanoi mene, tai varo. Kuudesaisti? Vai jokin häiriö, kehon kemioissa?

Ehkä kunpaakin, tai ehkä ei. Mitenpä sen selvittäisi? Kilpirauhaskokeilla ja psykologin testeillä. Näin niitä minulla on testailtu kautta aikojen. Vaan mitenpä ne maailman kummallisuudet selitetään, kun havaitaan, ettei missään tutusti selitettävässä, ole vikaa? Muuta kuin vika, jonka vuoksi en tunnu mahtuvan siihen genreen, missä suurin osa, maamme miehistä ja naisista viipottaa.

Joihinkin asioihin, selvitykseksi

 löydettiin kroonista päänsärkyä aiheuttava sairaus. Sitten myöhemmin, vielä lisää selityksiä, mm masennuksen ja kilpirauhasen aiheuttamista häiriöistä. Keskittymisvaikeuksiini yksi ihana ja kaiken selittävä, kirjainyhdistelmä oli ADD. Tuo tuntui selittävän yhteen aikaan kaiken, aivan kuten ADHD ja monet muut erikoisuudet. Nyt tunnistan itsessäni erityisherkyyden. Jos ihminen on erilainen, kuin muut kadun tallaajat, siihen täytyy olla syy. Mieluiten lääketieteellinen, jotta saan itse hyväksyä itseni ja erikoisuuteni. Ja ennen kaikkea, että valtaväestökin voi ymmärtää ja hyväksyä minut ja oudot ominaisuuteni. 

Miksi?

Jos olet erilainen, ilman selitystä, rauhaa ei saa missään muodossa.

Minä olen aikuinen ihminen, ja edelleen minun täytyy pystyä selittämään ja vastaamaan kysymyksiin, miksi en sopeudu työelämään? Miksi pelkään väentungosta, tai koen olevani väärässä paikassa. Miksi minä väsyn herkästi? Miksi kadotan ajantajun, unohtelen asioita, nukkumisen ja syömisen muunmuassa? Miksi vaatekauppojen sovituskopit ahdistaa? Miksi ostoskeskuksissa soiva musiikki, tuntuu räjäyttävän pään? Miksi hanskat pitää kääntää ympäri ja puhdistaa ennen kuin niitä voi käyttää? Miksi paljain jaloin kävelyn aiheuttama kipu, on sadasti siedettävänpää, kuin hankaava kenkä, tai kiristävät, kahisevat, ja kiinni tarttuvat vaatteet? 

Miksi toisena päivänä, kaikki sietämättömät tilanteet, voi olla ihan jotain muuta, tai kestän ihan kaiken? Miksi saatan kaivata lohduttomasti ihmistä, jonka tapasin juuri? Tai tavata ihmisen, jota ajattelin hetki sitten? Miksi hän käy uudelleen saman keskustelun, jonka ajattelin meidän jo puhuneen? Miksi en siedä joitakin hajuja? Joidenkin kosketusta? Miksi jostakin tuntemuksesta, ei saa tarpeekseen? Miksi en tervehdi, teidän tullessa autolla vastaan.  (Se on ainoa asia, joka helppo selittää. Nykyautojen himmennetyistä ja käsitellyistä ikkunoista, ei vaan kertakaikkisesti näe autoon sisälle. En näe, en tunnista. En reagoi..) Ja hei nämä kaikkinaiset, kummallisuus ongelmat ei ole vain minun ja neljän Joojoo henkilön.

Sitä vain itse mietin, että mihin päämme ulkopuolinen henkilö, tarvii näiden kysymysten vastauksia? Mihin minä? Viisastummeko me niistä? Paranemmeko me kun tiedämme syyt? Sellaisetkin syyt joihin lääkettiede ei ole vielä tehnyt "Hotapulveriaan"?

Ajatukset saattaa kellä vain, karata toisinaan käsistä, 

kun tilalle hyppää lauma pupuja.

Mikä siinä muka on, niin kummallista, että vaatisi lääkärin lausunnon ja lääkityksen? Ilman niitä pupuja ja pipon pilkkuja, maailma oisi ennalta arvattava ja tylsä, joskus ehkä helponpikin, mutta ennen kaikkea tylsä.

Taas samaa sopimattomuuden kehää kierrellen...~W~

Kyynisyyden iltasatu.

Olipa kerran hetki,

jolloin me,

 vain kasvoimme aikuisiksi,

lakkasimme uskomasta

satuhin.

Ymmärsimme,

ettei tule prinssiä,

joka suutelisi

meidät hereille 

loppumattomasta painajaisestamme.

Ei tule puunhakkaajaa,

joka pelastaa Punahilkan,

tai 7 pientä kiliä

suden vatsasta.

Emme pudottele kenkiämme,

matkan varrelle haaveillen,

että kyllä se prinssi 

tulee ja etsii.

Minut ja minun soppelin tassuni,

tehden samalla, hienoimmista

 hienoimman kenkäparini

kokonaiseksi jälleen.

Lakkaamme

 tulemasta kotiin

ennen puoltayötä,

sen pelossa, että vaunumme 

muuntuisi kurpitsaksi.

Tullen kotiimme ennen puolta yötä,

vain ja ainoastaan siitä syystä,

että elämä väsyttää,

 enemmä, kuin lapsuudessa 

kuullut tarinat.

Sen pituinen se.

~W~

Suurta "tunnetta"

Sydän levottomuutta täynnä,

silmien takana valmius kyyneliin.

Kun on jo valmiiksi rikki,

ei tarvita suuria,

tekemään siitä vähästä eheydestä,

silkkaa silppua.

Mikä oli se tunne,

 joka muka ehjäksi sai kaiken?

Millainen se rakkaus,

jolla muutettiin maailma

 purppuran punaiseksi?

Kuka ruoja sanoi, että

rakkaus oisi kaikille tarkoitettua?

Voisiko suuremmalla

 katkeruudella

 enää todeta,

 että valhetta kaikki,

hunajalla kuorutetut lauseet.

Vain harvalla on mahdollisuus

aitoon rakkauteen.

Loput meistä,

lukee romaaneista 

ruusuilleensa 

parasta kasvuvoimaa.

Haisevaa ja voimakkaan

täyteläistä.

Ainoaa todenmukaisuutta,

 mitä riittää suurella varmuudella,

meistä jokaiselle.

Tynnyri kaupalla.

~W~

Veden voimaa.

Lapsuuteni kesien ihanimmat asiat ovat olleet metsäreissut yksin ja perheen kanssa yhdessä, kala ja uimareissussut yksin ja yhdessä, sekä näin aikuisena ajateltuna ihanuutta olivat myös heinänteon aika, puintiaika sekä jokaisen uuden vasikan ja karitsan syntyminen.

 

On hassua huomata, että vaikka kaikkiin asioihin liittyi, esimerkiksi tuoksumakuyhdistelmiä ja näkömuistoja, sekä joitakin ääni mielikuvia, ei mihinkään mukavaan liittynyt mitään, minkä mieltäisin meluksi.

Ennemminkin kaikkeen liittyi rauhallisuus sillä tavoin määrätietoisesti.

Tiedettiin mitä tehtiin ja miten tehtiin ja mitä ei kannattanut tehdä, kun olet luonnossa. "Älä huuda älä pauhaa älä särje luonnon rauhaa." (Ellet ole isin kanssa metsällä ja halua pelastaa jänestä..) Onkitouhuissa hiljaisimmat sai parhaat kalansaaliit ja uimassa ollessa avun huutaminen tarpeettomasti on kielletty. Vesi nimittäin kantaa ääntä varsin voimallisesti pitkiäkin matkoja.

Asun nykyään ihan järven tuntumassa, myös yleinen uimaranta on aivan huutomatkan päässä kotoani. Tämä ei suinkaan tarkoita, että se olisi lähellä, vaan se tarkoittaa sitä, että huuto kuuluu kotiini ihan tupaan saakka, jopa liikenteen äänten yli. 

Olen useaan kertaan ollut tilanteessa, jossa olisi tehnyt mieli napata fillari ja rientää pelastamaan tuota "poloista", joka huutaa lähirannalla apua, tai kirkuu, kuin hältä raajoja irrotettaisiin. Kukaan muu ei tunnu hänen hätäänsä reagoivan ja hätä ilmeisesti on aina suuren suuri, sillä huuto tosiaan kuuluu pahimmillaan suljettujenkin ovien ja ikkunoiden läpi kototorppaani. Vaikka toisinaan ikkunatiivisteistä veto humahteleekin, niin ihan kuitenkin suomalaisessa rakennustaiteen malliesimerkissä asutaan. Pitäisi siis olla jokseenkin siedettävät äänieristeet.

Voisiko tästä siis päätellä, että tuolla lapsella, aikuisella, miehellä, tai naisella, joka kulloinkin kiljuu ja kirkuu, on kantava ääni, vai päättelisinkö, että vesistöllä on valtaisa äänentoisto voima? Omaa kuuloani en juuri kehuisi, usein menee ohi vieressäkin käytävät keskustelut. Olen ainakin alkanut ymmärtää, että miksi meille niin kovasti tähdennettiin sitä, ettei rannassa saa huutaa apua suotta, eikä myöskään näin ollen kirkua kuin heikkopäinen, jos kyseessä ei ole muurahaisten pistoa kummenpi katastrooffi.

Niin usein, kun näitä paniikki huutoja olen kuullutkin, niin ilmeisesti hätä ei ole koskaan vaatinut pelastuspartiota paikalle, sillä harvemmin olen esimerkiksi pelastuskalustoa nähnyt näinä huudon ja kiljunnan hetkinä hälyytettävän.

Ja koska olen myös karummassakin hätätilanteessa ollut paikalla, tiedän, että hukkuva ei juurikaan huuda apua, hän käyttää energiansa pinnalla pysymiseen. Paniikki kirkuminen harvoin selittää, millaista apua itse tarvitset, tai läheisesi tarvitsee, joten koeta löytää äänen käytössä, jokin kultainen keskitie, kun olet vesistöjen varrella. Metsissä sen äänenkäytön tajuaa kyllä, harvoinhan siellä muut kuuntelee kun metsän puut, sillä metelöidessään siellä harvoin mitään muuta näkee, koska ystävä kallis, yksikään elikko ei kykene meteliä sietämään, ne pelkää sitä ja siksipä, jos et halua mitään nähdä, niin jep, pidä meteliä. Et varmasti näe karhua, muttet varmaan mitä muutakaan.

Mutta raja se on raivon rähinässäkin. Mitä pahaa se luonto on sinulle tehnyt, että täytyy ne ainokaisetkin rauhan tyysijat, täyttää rähinällä ja kiljunnalla. Ole hetki hiljaa ihminen, niin kuulet ja näet joskus jotain muutakin, kuin omat napakarvasi. Ja aikuinen.

Sille lapselle on ihan hyvä opettaa sitä rauhoittumista, ilman niitä puhelimia, tv.tä  tapletteja ja tietokoneitakin. Et siitä sinäkään rikki mene, jos hetken aikaa irrottaisit sormesi näppäimistöstä ja sähkölaitteista ja ottaisitten yhdessä sen ongen ja onkilierot mukaanne ja menisitte vaikka kalalle. Hipi hiljaa sylkisitte koukkuun räkäklöntin ja sanoisitte "Pthyi kala onkeen", ja odottaisitten koska nykii.

Ei olisi hassumpaa ajan vietettä tuo, hiljaa olo. Siinä silmät, korvat ja hermo lepäisi. Kaikilla.

(jos kalaa ajattelet, niin älä laita matoa koukkuun...ole ihan muuten vaan hissuksiin, ja kattele kun vesi käy ihan rannassa...)

Hiljakseen hissutellen ~W~

Toisinaan on toisenmoista

Aina sitä vaan ei herää rinsessana.

Eikä Miisa-Liinana,

Ei edes Essu-Muusana,

vaan ihan jonakin muuna.

Ihan jossakin muualla 

ja aivan oudolla

planeetalla.

Sopeudu siihen,

olemaan onnellinen,

nauttimaan hetkestä

tästä ja tuosta,

anna ajankin vain juosta,

Älä piittaa tuosta.

Mutta jos, joku on aivan toisi,

toisin kuin itse soisin,

saako silloin huutaa ja parkua,

tai edes lentää

pakoon karhua,

joka ihmiseltä näyttää,

vain miljoonasti suurenpaa pukua käyttää?

 

Hämmästeleepi
Wiltsu. 

Hämmennyksellistä

Se olisi kesäkuu. Kroppa olisi silti mielellään vetäytymässä talviunille. No siihen on ihan "pätevä" syynsä tavallaan, mutta tavallaan ei. Miten voi aina iskeä "se jokin", joka laittaa koko elimistön toiminnan sekaisin ja päälaelleen. En usko, en tahdo hyväksyä. Syy ja seuraus, jonka tuloksena joko Onnen omenoita korikaupalla, tai kuten minulla useimmiten, mahalasku kuralöllöön pärskistärallaa. Yöks.

Olen pohdiskellut useaan otteeseen siitä, miten tunnen olevani terveyteni suhteen jonkinmoisessa, loputtomassa suossa. Mutta myös kummallisen turvassa ongelmineni.Vaikka on vaiva ja toinen vaiva ja sitten pari kaupanpäälistä lääkkeiden popsimisesta ja taas uutta kokeilua. Enimmäkseen kaiken kanssa on tullut toimeen, mutta se on ajoittan kovin voimille käypää, kun on jatkuvasti jollain tapaa "Viallinen".  Tiedän kyllä, että minua Rikkonaisenpiakin ihmisiä on ihan pilvin pimein, mutta minulla on silti tieto, vain omista kokemuksitani ja tuntemuksistani, joten valitan, taas kerran valitan/kerron, vain omistani. Muiden murheita, kun en riittävän hyvin tunne.

Vuosia sitten minua alkoi vaivata, muiden vaivojeni lisäksi, kilpirauhasen liikatoiminta. Se oirehti todella sekavasti, eikä heti saatu selville mikä, ne monimuotoiset oireet aiheutti ja niin minä, kuin minun läheiseni, olimme melkoisessa pulassa kroppani ja mielialojeni kanssa. Ensimmäisenä kilpirauhasta alkoi "hoitaa" kissani Tuhka. Yö yön jälkeen ja toisinaan päivälläkin , se kietoutui kaulalleni, kuin puuhka ja kehrää hyrryytti, kuin hiuka sekopäinen rukki.

Kilpirauhasarvoissa huomattiin vikaa vasta kuukausia myöhemmin ja kun lääkitys oli ilmeisesti hallinnassa, arvon Vanha Rouva päätti hoitotyönsä. Tosin Kattilainen siirtyi aina hoitamaan jotain kohtaa, joka hänen mielestään ei ollut kunnossa, kuten esimerkiksi rankkojen kortisooni kuurien ansiosta epätahtiin hyppelehtivää sydäntä, tai kipuilevaa vatsaa, tai päätä. Yleensä se siis kietoi kroppansa minun kipuileviin kohtiin ja kehräsi todella HYRrrrrrrrsyvästi. Ei mikään turhankehrääjä, noin normi oloissa. Rakastaa syliä, mutta ei juurikaan kehrää.

Joitakin aikoja myöhemmin sairastuin uudestaan vakavasti, olin tuhannen väsynyt ja olo oli hyvin ahdistunut jo pidemmän aikaa, kissa vietti suurimman osan lepoajastani rintakehälläni, tai vasemmassa kyljessäni, leipoi ja hyrsysi. Rouvalle oli kertynyt painoa, joten varsinkin rintakehän päällä touhutessaan, sen olisi luullut ahdistavan minua entisestään mutta ei. Rouva osasi asettua niin, että molemmilla oli mukava olo. Kun oloni alkoi muuttua todella tukalaksi, hän siirtyi vasenpaan kainalooni ja alkoi olla huolestuneen oloinen. Vahti silmät viiruna minua koko yön. Seuraavana päivänä minun oli mentävä lääkäriin, koska henki ei enää kunnolla kulkenut.

Luulin oireita keuhkoputken tulehdukseksi, mutta kysymyksessä oli jotain ihan muuta. Jouduin samaa tietä sisään sairaalaan ja paremmin tutkittaessa, syyksi epäiltiin keuhkoveritulppaa, myöhemmin varmistui, että minulla on myös homepölykeuhko, joka aiheutti sen, ettei keuhkot toimineet kunnolla. Varsinkin vasemman puoleinen keuhko oli kovilla. Oireita hoidettiin ja ennenpitkää toivuin melkeinpä ennalleen. Tosin nykyäänkin hengittäminen on ajoittain haasteellista.

Jalkani loukattuani Rouva hautoi polveani, kuin kanaemo muniaan. Kun tassu alkoi olla jokseenkin toimiva, menetti Rouva kiinnostuksensa sen hyysäämiseen. 

Nyt on ollut taas ongelmallista, mutta kissapa ei tunne hoivannan tarvetta. Toisinaan tulee päikkäreille selkääni vasten, tai haluaa paijapaijaata tavallista enemmän, mutta ei mitään vastaava, kuin aienpien sairastumisten yhteydessä. Näin ollen en ole suuresti huolissani, vaikka olen väsynyt, flunssainen, närästää ja poreilee, ruoka ei maistu, eikä muutoinkaan tunnu ihan terveeltä. Koska Tuhka kokee, että asiat on kropassani kunnossa, mutta antaa tilaa varsin reilusti.

Lääkäreiden epäilyksenä ovat olleet, niin refluksitauti, kuin lihasreumakin ja veriarvot hälyytti kilpirauhasen liikatoiminnasta. Osittain uskon heitä, koska

tunnen, että jokin on pielessä, mutta suurin toive itselläni on paksusta viltistä ja pitkistä, häiriöttömistä unista.

Ja siitä, ettei kukaan tulisi sanomaan, miten asiat pitäisi oikeasti tehdä, sillä nyt minä vain tahdon ollamöllöttää rauhassa. Ollamöllöttäessä kaikki on hyvin. Ihanasti suorastaan.

Harmillista, että semmoinen tarve koetaan suurimmassa määrin jonkun taudin oireeksi. Voihan toki olla niinkin, että minussa jyllää joku tautikin, pitkään jatkuneen flunssan lisäksi, mutta enimmäkseen koen olon verrattain mukavaksi, kunhan voin tehdä asiat rauhallisesti omaan tahtiini. Ilman, että vieressä on ketään, joka seuraa tekemisiäni ja olemistani silloin, kun haluan olla itsekseni.

Minun käsittääkseni kaikki  ihmiset ei ole sosiaalisia, kaikki eivät voi sietää edes sitä, että joku työskentelee samassa tilassa. Ja toiset taas ei siedä yksin olo laisinkaan. Mutta kun meitä on niin moneen junaan ja osa kulkee sillä henkilöautolla ja polkupyörälläkin, niin kertokaapa minulle, että miten voidaan vaatia kaikilta ihmisilta standardi arvoja hyvästä terveydestä, tai tiettyä tiukkaa linjaa siitä, missä ihmismäärässä on kyettävä toimimaan, ilman, että saa hepslaagia? 

Jos minusta tuntuu mukavalta olla tuulentuivertamalla tyhjällä rannalla ja kuunnella, kuinka aallot piiskaa rantakaislikkoa, tai tuuli suhisee koivujen lehdissä, niin miksi minun pitäisi kiskoa mukanani koko ystäväpiirini sinne rannalle? Varsinkin, kun tiedän, että osa heistä pelkää vettä, osa inhoaa tuulta ja osa nyt vaan tietää monta muutakin itseään enemmän miellyttävää tapaa kuluttaa aikaansa, kuin olemalla tuulen tuiverrettavana tyhjällä rannalla.

Eikähän se tyhjä rantakaan, oisi enää tyhjä, jos repisin sinne koko ystäväpiirini "nauttimaan" siitä mistä minä nautin. Ja nauttisinko minäkään tästä ihanuudesta, jos oisin tuonut mukanani niin monen sortin seurakuntaa? Enpä usko.

Siinäpä se minun hämmennykseni aihe onkin. Miksi minä en voi olla, nyt kun tätä itseenikäpertymisaikaa tarvitsen, käpertyneenä omaan rauhaani? Minun kissani, molemmat heistä, ymmärtää tilan tarpeeni ja jopa sen, että olon tukaluudesta huolimatta, voin melko hyvin, ihan vain rauhoittuessani ja asioita ajatellessani. En tarvitse väkeä kiskomaan itseäni ihmisten ilmoille ja sosiaalistumaan ja piristymään,vaan lähinnä tarvitsen vain aikaa olla. Kun minulla on tunne, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä, minä kuljen heidän luo. Ystävän, tai ystävien ja sitten me olemme sosiaalisia, vietämme aikaa yhdessä ja nauraa rätkätämme, tai itkeä tihuutamme. Koska me olemme sellaisia, ihan erilaisia, mutta niin samanlaisia ihmisiä, eri hetkinä, eri asioita kaipaavia ja niin erilailla asioihin reagoivia.

Jos aina pitäisi tuijottaa, vain sitä "normaalia, viitearvoja ja standardeja", ollakseen "terve", olisi Luoja luonut muotit. Näin ollen nyt Lehmääkään ei erottaisi ihmisestä, edes se niityn aita. Olisiko sitä niittyä, tai aitaakaan, sillä kaikki elollinenhan oisi ihan toistensa kopioita, joka solun tasolta. Mikä järki olisi ollut tehdä meistä näin monen kirjavia, jos kaikkien oisi sovittava samaan, suppean kikkanaan muottiin?

Kysynpä vaan, ystävällisesti 

~W ~
PS. Jos jotakuta loukkaa ja silityttää vastakarvaan Kattilan väkeni häneistely, tai Lehmien kirjoittaminen isolla, hän saakoon sen anteeksi. Sekin on nimittäin sitä hiuksen hienoa eriäväisyyttä meissä. Minä puhun tasavertaisesta olennosta joka on hoitanut minua vuosia ja Sinä kieliopista, joka minulla oli aika kehno <3 <--tuo taas on sydän kyljellään, tykkään viljellä niitä. Samoin tykkään siitä että luet tekstejäni, se saa minut niin hyvälle mielelle. ;)

Elämääni roskana.

Ei suju, ei toimi. Ei auta aamulliset tsemppipuheet, ei hyvät suojaus mantrat, ei OOOOOOOOmmmmmm meditointi, ei jooga, eikä edes ääneen lausutut ittukerpeleet. Minä en tykkää, minä en taho. Uhmaikä on täällä, 41v ja rapiat ja juur nyt heittäisin hiton mielelläni seljälleen lattialle potkimaan ja parkumaan.

No nyt ja tässä siihen ei reagoisi, kuin nuo kaksi kaunista karvakorvaa, joten pysyviä traumoja tuskin tulisi meistä kellekkään. Mutta mitäs, kun tämä raivo tyrskähtää esiin juuri sillä julkisella paikalla. 

Itse itseni tietäen strategia oisi selvä, kamat kasaan,ovesta ulos ja hiton nopeasti väljemmille vesille pois ihmisten näkösältä. Muutaman kilometriä apinan raivolla tarvottua polkua ja Tapiolan vainiolla karjutut ärräpäät ja voimalla viskotut kiven järkäleet ja lohkareisiin hutkitut oksat siistinä sulppuna,silmähiki sammaleeseen ja paidan rintamukseen vuodatettuna ja huh kun maailma on taas hyvä paikka seuraavaan raivoon saakka. Kellekkään ei oisi sattunut mitään, ketään ei olisi häirinnyt, sillä metsän henget tuntee minut ja tietää ettei raivoni säikäyttävästä ilmenemisestä huolimatta, kohdistu muihin ihmisiin, kuin minuun itseeni. Noin se raivo poistettaisiin siis minun ihanne tilanteessa.

Mitenkäpä käy "normaalisti"? Ei missään nimessä ainakaan noin nätisti. En hermostu järin herkästi, mutta olen niin kutsuttu painekattila, jossa on rikkinäinen "varoitus" pilli. Useammatkin kiehutukset muutamien päivien, tai viikkojen aikana purkautuu kerta räjähdyksellä, ainoat varoittavat asiat saattaa olla niinkin pieniä kuin, keskittymis kyvyn puute, pari ärhäkämpää puhahdusta perkeleillä ja hetkellisesti hiljaisenpi olemus. Välillä näitäkään varoitusmerkkejä ei päällepäin tule.

Minä tunnistan itsessäni räjähdyksen merkit, mutta millä tavoin otetaan ja ilmaistaan ulospäin kohteliaasti, "älä helvetissä tule kysymään minulta mitään! Älä puhu minulle mitään ja anna minun mennä NYT, eikä puhuttelun ja kyselemisen ärsyynnyttämänä! Tulen puhumaan sitten, kun tulee parenpi hetki ja hermoissa on taas enemmän venyttämisen varaa, NYT sitä ei ole yhtään.

Minä en halua taistella, tapella, enkä käydä kehenkään kiinni, voin hyvinkin silmissäsi näyttää siltä. Mutta olen kehoni vanki ja se joku joka tarvii hitokseen tilaa, on juuri nyt puikoissa, älä ärsytä sitä enenpää! Se pitää pirusti paljon pahenpaa ääntä, kuin uskotkaan ja tällä hetkellä se huutaa vain sisäpuolellani. En tahdo päästää siitä irti, minä en pidä siitä, mutta osaan käsitellä sitä tiettyyn rajaan saakka. Sinä et tule pitämään siitä, etkä todella osaa käsitellä sitä, jos minulta loppuu voimat pitää sisäinen raivottareni, edes jollain tapaa hallinnassa.

Näin muotoiltuna tämä kuulostaa jonkin asteiselta jakomielitaudilta, mutta eikös sitä aina mainosteta, että jokaisessa meissä asuu pieni lehmä, tai jotain muuta pientä. Sisäisen lehmäni kanssa pärjää kaikki, sillä se on niin lauhkea ja kiltti. Mutta huh perskele, tämä sisäinen susi/karhu/jellona mikälie suurpeto, yleensä se raatelee vain minun sisuksia kynsin ja hampain, mutta suuta ei parane aukasta silloin kenellekään, sillä suodatin on rikki ja häijyimmätkään lauseet, ei tule estetyksi juuri siihen saumaan, vaikka kuinka sitä toivoisin. Siis anna minun mennä NYT, Kun pystyn esittämään asiani melkein huutamatta. Esittäisin tämän pyynnön kohteliaasti, jos kykenisin mutta NYT sekin on liikaa vaadittu.

Olen viimeaikoina ollut asemassa, johon en tahtonut, mutta, jossa on pakko toistaiseksi olla, jotta yhteiskunta olisi velvoitteensa työllisyystilannetta silmällä pitäen tehnyt. Minä olen yhteiskunnan roska, joka hetkeksi aikaa siivottiin yhdestä nurkasta toiseen nurkkaan, tilastojen kevätsiivouksessa. Tällä roskalla on silti oma tahto ja ajatusmaailma. Nyt tätä roskaa on pikku hiljalleen ja päivä toisensa jälkeen alkanut enemmän ja enemmän nyppiä tämä roskana olo. Ja tänäänpä se roskakuppi roiskahti nurin, kuten usein ennenkin.

Pitäisi tehdä jotain, olla hyödyksi. Mutta miten tekee on/off kytkimellä varustettu ihminen itsensä hyödylliseksi? Minä jaksan tiettyyn rajaan ja kun se raja on ylitetty, teen vielä niin pitkään, että ylitän ne loputkin rajat ja sitten  tulee se risu, joka avaa sen kengänauhan, joka poltaa ne viimeisetkin varapäreen jämät ja siinä vaiheessahan minä ja raivoava sivupersoonani toivomme olevamme sielä metsän keskellä kaukana sivistyksestä, emmekä keskustelemassa sivistyneen, itseämme ylemmän ohjaajahenkilön kanssa, sivistyneesti.  

Me nimittäin emme enää kykene keskustelemaan asiallisesti ja rauhallisesti, vaan me huudamme suoraa huutoa pää punaisena ja koko maailmaan vittuuntuneena, ketään kuuntelemattomana, emmekä me enää ikinä, tuon tilanteen jälkeen, tahdo joutua siihin samaan suljettuun paikkaan uudestaan, vaan tahdomme, että seinät ympäriltä poistuu ja tilalle tulee vapaus, eikä "opettaja oppillas", tai "äiti/isä tytär" keskustelu. Ne on hiukan kuin suihkuttaisit bensaa palavaan taloon.

Noissa tilanteissa ainoa auktoriteetin tapainen, jota Raivotar minussa kuulee, olen minä itse ja minä sanon itselleni, mene kotiin ja lepää. Jos joku muu antaa risiriitaista tietoa, sekoaa Raivotar entisestään. Olen vuosien aikana oppinut tuntemaan itseni, mutta mitä se auttaa tilateissa, joissa ylenpieni mielipide painaa enemmän, kuin minun itsetuntemukseni? 

Yhteiskunnalla ja sen viisaalla väestöllä on näkemyksensä siitä, miten sen pelinappuloiden tulee toimia, mutta mitäpä tehdään silloin, kun pelinappulalla on oma näkemys, oma, normista poikkeava tahto. Kumpikaan ei taivu, kumpikin on oikeassa omalla osallaan ja kumpikin väärässä toistensa suhteen. En voi määrätä yhteiskuntaa toimimaan oman tahtoni mukaan, mutta ihmetyttää että, sillä on kuitenkin oikeus sanella millainen minun pitää olla, jotta olisin NORMAALI.

Minä en ole käytokseltäni helppo, en ole ollut sitä koskaan, enkä valitettavasti tule olemaan, mutta olisi mukavaa, kun voisi elää tässä yhteiskunnassa silti ihmisen arvoista elämää, ilman puhutteluun joutumista, valvovan katseen alaisena olemista ja itseni roskaksi tuntemista, vaikken pelin alku jaossa saanutkaan, niitä pakan parhaita kortteja.

~W~

Ja Elämäkin Voittaa.

Minä tiedän olevani yksi niistä "lohdullisten sloukaneiden" viljelijöistä, joiden tarkoitus ei ole ollenkaan niin paha, kun miltä se saattaa erittäinkin ärsyyntyneessä mielentilassa vaikuttaa. 

Tälläinen "Lohdun Sloukaneille" sopimaton jakso on juuri nyt itselläni pahasti jumahtanut päälle. On ollut haastavanpaa. Todella. Ei vaan eilisen ajan, vaan jo ihan hetken pätkää. Kunto on erittäinkin huono, mieliala samoin ja pienetkin vastoinkäymiset, kuten auennut lenkkarin nauha, aiheuttaa todella infernaalisen ahdistuneen olon, nöyrä kumartelu nyt vaan ei sovi minulle. 

Tämmöisessä tilanteessa, viereen tulevat yhdenlaiset vuoden yrittäjät kehoituksineen "Ammu itsesi." Ei kuulosta vain häijyiltä typeryksiltä, vaan he kuulostaa myös typeryksiltä, joilta tekee mieli pyytää ase, jotta voi tehdä useammallekin henkilölle yhtä hyvän mielen kuin itsellänikin on.

Minulle ei sovi "Ulkoilu" terasseilla, eikä myöskään ravintolan tanssilattioilla. Ei enää. Olen vanha ja pidän hiljaisuudesta. Inhoan tungettelevia, kaiken tietäviä ihmisiä, humalaisia höpöttäjiä joilla on huono värinäkö ja angstiset elämän asenteet, asun sellaisen kanssa. Ei, en siis ole alvariinsa humalassa, mutta kyllä minä höpötän paljon, olen verrattaen angstiutunut (tiutiu) ja joo värinäköni on hiton huono, jos vertaa ihmisiin, jotka tietävät paikkakunnan rakennuksista kaiken, tai metsäinsinööreihin.

Minä olen maalta, maalla kävellään Paljon paljain jaloin, kengät on epämukavia ja niistä tulee rakkuloita, ne väsyttää jalkojani, Synnyinkin paljain jaloin, niin miksi, oi miksi tämä rakastamani paljasjalkakävely, saa jotkut ihmiset käyttäytymään, kuin yliriehaantuneen koiran pennun? Jos olen jo hetken kävellyt paljain jaloin, tanssin paljain jaloin, ei hyvä ihminen, maskuliinispuolinen miesihminen, ne ei ole seksikkäät ne jalat, ne on jalat, joissa ei ole sukkia ja jotka on likaiset.

Ja ei, niiden pesuun ei käytetä mieseliön kuolaa, eikä niiden lähellä ole pakko stepata 46 (neljäkutosen) maastokengissä, savulle haistevana ja jotekin oudosti hamsteria esittäen. Jos luulet, että sellainen tekee minuun vaikutuksen: Yllätyt EI tee. 

Tai anteeksi tarkenna, se tekee vaikutuksen kyllä, mutta lähinnä se saa minut hiljaa mielessäni pohtimaan, mitä pillereitä mahdat käyttää, myydäänkö niitä ihan tiskilta, vai saako apteekista ja tekeekö ne sinusta vaarallisen ja mitä tapahtuu, jos lakkaat käyttämästä niitä. Muututko "normaaliksi" mitä se ikinä tarkoittaakaan, vai vielä hullummaksi? Ja oletko karannut, ja mistä mielisairaalasta. Saako karanneiden palautuksesta löytöpalkkion? Onko heitteille jättö, jos nyt vaan hiihdän ulos tilanteesta ja leikin etten nähnyt tuota ihmisen ja hamsterinristeytymää, joka selvästi alkaa saada kramppeja tanssilattialla...

Jep oli todella hauska ilta. Sen kruunasi puolitutun ohikulkiessaan heittämä kommenti "ELÄMÄ VOITTAA!" Siinä vedet silmissä istuessani pohdin vain, että Arvasin tuonkin. Miten muutenkaan, kun minulla on aina ollut niin hemmetin huono tuuri. Kaikkeni olen yrittänyt ja silti se voittaa.

Liikavarpaista kärsien ja hivenen masentumukseen taipuvaisesti

Wiltsu