Oi Aurikoinen. Se on kyllä kaunis. Talven keskellä varsikin, katson ikkunasta ja näen ilmassa leijailevan hituja, jotka toi mieleeni jotain, jotain... Koetin pinnistää muistiani, mutten aivan saanut kiinni siitä jostain... Hiukseni nousi kummallisesti pystyyn ja iholleni tuli nyppyjä. Ihokarvankohottaja lihas siinä aktivoitui, mutta sehän aktivoituu yleensä pelkotilanteissa, eihän minua kai nyt pelota?
On ollut kumma vuosi. Oikeastaan aika kamala, valtavasti suruja ja harmeja. Ja jotain tärkeää puuttuu. Jollain tapaa yhdistin sen ensin Vanhan Rouvan kuolemaan syyskuun alussa. Ikävöin kovasti kissa-ystävääni, mutta jotenkin yksinäisyys ja ikävä kalvoi jo ennen Rouvan kuolemaa. Hassuahan se oisi ikävöidä Uljas-Pirssiä, vaan kun ei se ollut ihan tavallinen auto. Se oli nimetty ja siinä kolarissakin oli jotain outoa. Koko vuosi on ollut outo. Ja tämä aamu ja viime yö.
Näin niin kummallista untakin. Siinä kolme tonttua ja harakka istui kivellä lapsuuteni metsässä, vanhin ja arvokkaimman näköinen antoi harakalle kuljetettavaksi jotain ja puhui Jalosta ja Murielista. (Harry Potterin ystävällä Ronilla, oli Muriel-täti) Istuin puun oksalla, kuten joskus pienenä, ei kovin korkealla. (Minulle se oli jo liiankin korkealla. Pelkään korkeitakin paikkoa. Pelkään nykyään liki kaikkea.) Vieressäni oksalla oli joku, hyvin pieni ja hyrisi pelokkaasti, mutta innostuneesti.
Kun harakka ja tontut oli ykskaks hävinneet, vieruskaverini napsautti sormiaan ja paikalle kiisi kuin kutsuttuna, lapsuusaikojeni pihaorava Kurre. Ihana pörröhäntä, joka kävi lintulaudalla herkuttelemassa.
Pikkuinen hyppäsi oravan selkään ja lähes hukkui turkin kätköihin,
Pienellä äänellä hän huhuili, että Hitupikkuisia tarvitaan myös, Kaikki koolle. Ystävä tarvitsee ystävää. Orava ampaisi juoksuun ja pikkuinen hoilotti pienellä äänellään viestiään. Ihme, että kuulin sen.
Jäin paikoilleni ihmettelemään. Metsässä alkoi liike, kaikki ihan pienenpienet hereillä olevat metsän asukit, alkoivat juosta hangella ja kulkea sinne tänne. Kaikki liikkui ja sipisivät "Kirjuri tarvitsee apuja." Heräsin kolahdukseen eteisessä. Ihan heti en lähtenyt tilannetta tarkistamaan, tiesin että jompikumpi Kattilan Kakaroista, oli kaatanut, tai pudottanut taas jotain. Mutta kuka on Kirjuri?
Uni jäi päähäni, mietin sitä ja yritin muistaa yksityiskohtia, kaikessa oli jotain tavattoman tuttua, siinä Kirjurissa varsinkin. Hyrisin taas, tuntui kuin joku olisi valuttanut vettä niskaani.
Kattilan Kakarat hölmöilee ja heiluu ympäri taloa ja tuntuu ettei pienessa asunnossa ole juuri muille tilaa. Luulisi, ettei kolme pientä kissaa sentään noin paljoa tilaa veisi. Tästäkin tulee jotain mieleen.
Samanlainen ahtauden tunne tuli joskus edellisen asunnon parvekkeella. Siinä oli jotain hyvin hauskaa ja juhlavaa. Ehkä minunkin pitäisi tehdä jotain juhlavaa, ihan itseäni ilahduttaakseni. Onhan sentään Itsenäisyyspäivän aatto. Auringon valossa leijuu pikkuisia hituja ja takapihallani lentää pikkulintuja ja iso harakka, ihan kuin ne kantaisi selässään jotain..
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti