torstai 30. kesäkuuta 2016

Minä Rakastan Sinua.

Yksi helpoimmista ja vaikeimmista lauseista. Ja aivan liian harvoin se tulee sanottua, heille, joita rakastaa. Minä rakastan sinua. Jopa sen kirjoittaminen saa ajattelemaan, että mitä se tarkoittaa? Voiko näin sanoa? 

Äidin kohdalla se tulee niin helposti ajatuksiin, mutta kun koetan sen sanoa ääneen tulee pieni nolostuttava hetki.  Veljelle sen on sanonut, samoin hän minulle, mutta ei se lauseena meiltä kummaltakaan ihan helposti irtoa. Emmehän me koskaan sano tätä ääneen ja se on ihan itsestään selvää, että niin silti on. Vai onko?  Hämäläismiehen sanoin: "Kun se kerran on sanottu, pitääkö tuota alvariinsa toistaa?" 


Veljentyttö viestitteli taannoin ja yhden viestin lopussa luki "Olet rakas." Niin hänkin minulle, mutta olikohan sitä tullut kuinka usein hänelle kerrottua tavalla, tai toisella? Ja varsinkaan tuolla kaikkein selkeimmällä tavoin, eli ääneen lausumalla, tai kirjoittamalla "Olet Rakas."


Vuosia sitten olin lähdössä mummin luota sairaalasta, saattelin hänet ensin huoneeseen ja laitoin peiton päälle, olin jo melkein pois lähdössä, kun piti palata halaamaan ja sanomaan "Tiedäthän, että olet rakas ja tärkeä minulle?" Vastauksena tuli hymyilevä "Jaaha jaaha." Sen jälkeen en mummia tavannutkaan hereillä, vaan syvässä tajuttomuudessa. Viikon päästä hän muutti henkimaailman töihin.


Olin pitkään hiljaisuudessa itseni kanssa ja mietin miten käsitän rakkauden. En juuri muutoin kuin, että ystäviäni ja läheisiäni rakastan, vaikken sitä joka päivä osaisikaan osoittaa ja vakuuttaa. Se on automaattista rakkautta, joka elää ja voi hyvin minun päässäni, vaikken joka päivä olisi sitä vannomassa ja vakuuttamassa. He ovat minulle rakkaita silloinkin, vaikken oisi tavannut heitä vuosiin, pitänyt yhteyttä, yhtä pitkään aikaan. Tietävätkö he sen? Siitä en ole varma.

Kun luin veljentytön viestin lopusta "Olet Rakas." Tuli hyvänmielen tunne ja kyyneleet silmiin ihan vain siksi, että sen lukeminen ja kuuleminen, oli kuin lämmin halaus. Kuin laastari ja äippäsen puhallus pahasti kolhittuihin polviin. Se tuntui mukavammalta kuin mikään pitkiin aikohin. Varmaan siksi että minulle rakkaus on aina ollut harvinainen, arvokas ja piiloon laitettava aarre. Aarre, jota vaalitaan, kuin kukkaa kämmenellä. 

Rakkaus on minulle myös suuri pelon aiheuttaja, sen menettäminen on pahin katastrooffi, jonka koskaan voi kokea. Vaikkei sitä edes menettäisi, se tekee kipeänpää, kuin asfaltille kaatuminen, tai kipeänpää, kuin palovammat. Se on kuin lyönti. Kuin aseen pamahdus. Pelkäät niitä koko lopunikäsi. Kun olet ne kerran kokenut, sen negatiivisimman kautta, ei mikään paranna sitä muistoa ja pelko jää. Pelko uudesta kivusta, pelko rakkauden menettämisestä. Ja epäluottamus sitä kaikkea kohtaan. 

Rakastaminen on jotain, mikä on vaikeanpaa kuin mikään, mitä olen tehnyt. Tiedän rakastavani moniakin ihmisiä omalla tavallani. En osaa ehkä sitä aina sanoin kertoa, mutta opettelen. Halaan, sanon jotain samanlaista kuin "Rakastan sinua" esimerkiksi , "Keitänkö kahvit? Voinko auttaa jotenkin? Onko kaikki hyvin? Mitä kuuluu?" Tai ihan vaan höpötän omiani, kuuntelen ja nauran vahingon iloisesti, kun toinen on koheloinut jotain hassua. Minusta se on sama, kuin sanoisin "Olet pöhkö, kohelo ja ihana, rakastan sinua."

Joitakin rakastan niin paljon, että lähden pois. Ehkä lopullisesti. Tai ainakin niin kauaksi aikaa, että ei enää satu, toivottavasti meihin kumpaankaan. Kuulostaako hullulta, että määrittelen rakkaudeksi senkin? Rakkautta on, olla tulematta lähelle, luopua, päästää irti, koska lähellä oleminen tekee kipeänpää, kuin viereen jääminen. 

Eräs ystäväni sanoi kerran, että "sinun on varmaan helppo päästää irti." Keskustelun aiheena oli silloin kuolema. Kun läheisen aika on siirtyä henkimaailmaan, hän "tarvitsee läheisiltään ja sukulaisiltaan luvan lähteä Kotiin." Se ei ole ehdoton. Onnettomuudet ja äkilliset tilanteet ei anna hyvästien mahdollisuutta. Mutta esim. pitkään sairastaneella ja hänen läheisillään tämä "irti päästäminen ja hyvän kotimatkan toivottamisen tilaisuus" on annettu juuri siksi, ettei henkimaailmaan siirtymiseen muutoin, pystyisi antamaan lupaa. Saamme aikaa hyvästellä.

Ei kenenkään kohdalle toivoisi pois menoa. Kukaan ei ole sellainen, jonka kuolemaan voisi suhtautua kevyesti. Ja huikata vai "hyvää matkaa." Mutta kun olet katsonut silmiin rakasta ihmistä, hänen kertoessaan, "kyllä minä täältä jo kotiin tahtoisin." Kun olet nähnyt syvän viisauden silmissä, jotka ei enää koskaan sen jälkeen katso sinuun, niin että sinut tunnistaisi. Eikö silloin ole suurta rakkautta, antaa hänelle hiljaa mielessä lupa "Saat mennä kotiin, me pärjäämme kyllä."En tiedä miten muuten pitäisi sanoa?

En myöskään tiedä, miten rakastaisin, sanoisin ja puhuttaisin Rakkautta, jossa otetaan toista kädestä kiinni ja kävellään käsi kädessä ihmisten edessä. Rakkaus on niin moninaista. Minusta tuntuu toisinaan, etten ole oppinut, kuin osan rakkaudesta. Enkä tiedä, mikä osa rakkaudesta, on se haastavin osa. Minulle se tuntemattomaksi jäänyt osa on se seurustelu/parisuhde rakkaus. Se maailma, jossa muistan kuulleeni kerran "Minä rakastan sinua" lauseen. Se oli silloin, kun kommentoija oli vailla, jotain ihan muuta, kuin Kahvia ja pullaa. Kun tarjouksesta kieltäytyi, tai vaikka siitä ei oisi kieltäytynyt, tuo Suuri Rakkauden tunnustus suli nopeammin, kuin lumihiutale lämpimällä kädellä. Mutta rakkautta yhtä kaikki. Päästin irti ja jatkoimme matkaa. Ihan eri teitä. Sitä en tiedä, oliko se helppoa.

Silti. Minä Rakastan Sinua.
Ja teitäkin minä rakastan,  Tykkään niin että halkeen
Monimutkaisen haasteellisesti. Ystävänä, läheisenä, veljenä siskona, äitinä, isänä, sukulaisena, tuttavana, vastaantulijana kadulla, rakastajana, rakastajattarena, salaisena, tai julkisesti. Rakastan, koska niin vain on helponpaa, kevyenpää ja parenpi olla. Ja joskus joku voi laittaa minulle viesti "Olet Rakas" Koska niin minä olenkin. Sinäkin olet. Ja niin suunnattoman tärkeä minulle, etten pakota sinua jäämään.


Rakkaudella Wilhemiina.






tiistai 28. kesäkuuta 2016

Päivä kerrallaan.

Eilen 10 vuotta sitten,
istuin Helsingissä lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa tutkimustuloksia. Ei ollut hyviä uutisia lääkärillä kerrottavanaan. Hän ei piipputupakan tuoksuisena käynyt opastamaan minua siitä, että kohtaamisia tupakkapaikalla kannattaisi vähentää. Mutta antoi pinon esitteitä siitä, mitä kaikkea aivoverenkiertohäiriö voi aiheuttaa ja kuinka sen aiheuttamia asioita, voisin omalla toiminnallani helpottaa. Minun tilannetta hän täsmensi niin, ettei asialle tehdä mitään, ennemmin, kuin oireisto alkaa olla selkeänpää ja enemmän häiritsevää.

Näistä oireista mie jo jonkin verran tiesin. Itse poteneena ja toisia vierestä seuranneena, olin nähnyt mihin ne pahimmillaan johtaa. Lääkäri kertoi tosiasiat ja vastaanotolta poistuimme molemmat samaa reittiä.  Suoraan tupakkapaikalle. Lääkäri ihasteli kaunista päivää, sytytti piipun ja mie vastasin että ”totta, mukava päivä mennä Korkeasaareen” ja sytytin tupakan. Monta kertaa vielä se päivän aikana.

Seuraavana päivänä, eli tänään 10 vuotta sitten, en enää sytyttänyt, enkä sen jälkeenkään enää. Mutta viimeksi kaksiviikkoa sitten, ”ulkoilutin” ystäväni nikotiinipötkälettä ja kerroin, etten edelleenkään ole niin vahva, että savujakaan voisin ottaa. Ihminen jolla on riippuvaisuus johonkin, on siitä riippuvainen aina, vaikka oisi lopettanut käytön jo 10vuotta sitten. Vieläkin poltan unissani, ja noiden unien pahamaku, maistuu suussa edelleen aamulla. Siihen saakka kunnes muistan, ettei se oikeasti ollut niin. Sitten tulee tilalle ilo ja maistan ihan kaiken muun, paitsi tuhkakupin.

Nostan hattua itselleni siitä, että lopetin. En kaipaa yhtään, sitä tahmean pahan hajuista oloa, pahaa makua suussani, saati kadonnutta maku- haju- ja tuntoaistia. Viikkon savuttomuuden jälkeen nimittäin sekä haju-että makuaisti palasi ja  noin vuosi lopettamisen jälkeen, palasi sormiini takaisin, vuosia aiemmin kadonnut tunto. Verenkierto alkoi ilmeisesti parantua. Joka päivä edelleen tulee eteen asioita, jotka on paremmin nyt, kuin silloin. Ja edelleen, silloin, tällöin, tulee mieleen, että nyt oisi tupakan paikka. Ristiriitaista, eikö? Joku joskus sanoi, ettei riippuvuus tupakasta, ole paha. Olen erimieltä, se on riippuvaisuus ja olla riippuvainen on paha.

 Nostan hattua kaikille teille, jotka myös lopetitte oman riippuvaisuussuhteenne. Ja teille, jotka olette vielä irtipäästöharjoituksissanne. Ei ole helppo lopettaa mitään riippuvaisuutta aiheuttavaa. Mutta mahdollista se on. Vahvan motivaation voimin. Syvältä sisältä tulevalla motivaatiolla.

Ei ole pelkästään tämä yksi 10 vuotta sitten saatu diagnoosi, minkä vuoksi minun tieni nikotiinipötkylöiden kanssa päättyi. Kaikkia silloin päässäni kieputtelemiani syitä, on vaikea sanoin selittää, mutta Toivoin, että esimerkkini savuttomuuteen toimisi myös mallina muille. Tiedän että lopettaminen, ei onnistunut muiden painostuksella, se ei onnistunut minulta myöskään hypnoosilla, eikä nikotiini valmisteilla. Se ei onnistunut häpeän voimin.


Se onnistui, päivä kerrallaan, rautakangen avulla. Helpottui veljentytön suihkuttamalla OFFilla. Muuttui raikkaaksi ilmaksi, jota rakastan. Ja sitä motivaatiota vahvistaa Kattilan väki ja heidän hajuherkät nenänsä, ystävien lapsukaiset ja tupakkapaikkojen luotaantyöntävä haju. Tuhkakuppia en aijo enää pussata, missään muodossa.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Mitä vastaan otan?

Sinne se meni, aivan niin kuin kaikki muutkin samankaltaisuudet. Joulu, pääsiäinen, vappu ja mitä kaikkia niitä on?

Viikkokausia maailma rummuttaa, näitä suunnattomia juhlavuuksia ja ihmiset hosuu ja hulinoi sekopaisinä, ruokien, siivousten ja kaiken maailman kekkerijärjestelyjen kanssa, sokea piste silmiensä edessä. Mitään muuta ei ole, kuin ruoskaa soittava, SE TULEE-ajatus  päässä.
Pakko ehtiä tehdä kaikki, ennen kuin SE tulee!!!!
Ja kun SE viimein tulee, ei kukaan hosunut ja kiireessä maailmaansa raivannut ihmispolo, ehdi nauttia koko ajasta, kun pitää toipua järjestelyjen aiheuttamasta uupumuksesta, ärtymyksestä. Kenties lisätä sitä vielä, hosumalla ja huolehtimalla siitä, mitä unohtui tehdä, mitä tuli tehdyksi liikaa, liian vähän, turhaan, tai mitä ei oisi kannattanut tehdä ollenkaan ja riittääkö kaikki, koko ajaksi, vai pitääkö vielä ottaa ja hosua lisää? 

Tein taas, kuten jo useamman vuoden ajan, näiden "juhlavien" hosumispäivien suhteen. Istuin peffalleni ja totesin, että se tulee ja menee ilman minuakin. En käynyt kaupassa, kuin hakeakseni välttämättömät. En ryysinyt ruuhkaan, kun totesin, ettei paniikkihäiriötä voi vieläkään välttää muutoin, kuin kiertämällä väkijoukko kaukaa.

He jotka sielä ruuhkassa selviytyy, saavat siellä olla ja viettää aikaansa, mutta mie nyt vaan tahdon kulkea väljemmillä vesillä. Istuin Kesälässä ja katselin autoissa ohi kulkevaa sopuli jonoa ja olin helpottunut, kun en ollut siinä jonossa Uljaan kanssa, tuskittelemassa eteenpäin pääsyn hitautta.

Viikon keskivaiheella pohdin, että joitakin aineksia tarvii kyllä olla, jotta ruokaa oisi viikonlopuksi. Kiersin kylän ympäri ja vain kotosen viereisen puodin pihassa, näytti rauhaliselta. Kävin siellä ja sain tarvitsemani, kuljin kassalle ja ulos, ilman ruuhkaa.

Olin kotona aattoillan ja katselin kokot väsepöökin ihmemaasta. Kaikkien keskikesän tulet, oli täynnä tuliolioita ja Feeniks linnun siipisulkia ja roihun lämpö ja kokkotulien tunnelma välittyi kotoseeni, kuin oisin käynyt joka nuotiolla.
Mutta eilen illalla, iski hitu surua kotiin jäämisestä. Ihmisten keskellä olossa, on puolensa. Heidän ollessaan iloisia ja onnellisia se ilo ja onnellisuus tuntuu mukavalta ja tekee myös minulle hyvän olon.

Olin eristänyt itsen kaikilta niiltä negatiivisilta asioilta, joita juhlapyhissä kammoan, mutta tein myös sen saman virheen, kuin joka juhlavuus aiemminkin, eli eristin itseni myös niistä positiivisista, voimaannuttavista kokemuksista, joiden  olemassaolo, on kaikkien juhlien tärkein tarkoitus.

Ei hosuminen, kiire ja täydellisyyden tavoittelu, vaan yhdessä olo ystävien, perheen ja kaikkien rakkaiden kanssa, ilo ja hyvä olo siitä, että ollaan täällä ja tässä hetkessä. Onneksi siinä hetkessä, kun tuntui eniten pimeältä, tuli yksi ystävä luuria myöden, äippä kotiovesta ja muutama ystävä väsepöökin viestien avulla ja lisää rakkaita tekstivestein, sytyttelemään valoja itsesäälini pimentoihin.

Ei juhla juhlana ole riesa, se on ilo ja yhdessä oloa niiden kanssa, jotka tahtoo meille kaikkea hyvää. Me voimme kieltäytyä kauniisti, tai töykeästikin niistä juhlien paskamaisuuksista, ruuhkassa pyörimisestä, kauppa kiireistä, siivouksista ja kaiken maailman paakelssejen teosta, jos se ei meistä tunnu luontevalta. Mutta kieltäydynkö ilon ottamisesta vastaan?

Kyllä, tälläkin kertaa tein niin. En siksi, etteikö ilon aiheita, oisi ollut tarjolla. Oli kyllä, useammallakin hopea vadilla. 

Kieltäydyin vanhasta tottumuksesta. Siksi, että olen niin tottunut siihen, että jos haluan iloa, kaatuu saavillinen sakoja syliin, sen yhden hilpeyden hymyn kaupanpäälisinä.

 Siksi pyydänkin anteeksi, sekä itseltäni, että teiltä. Anteeksi etten osannut, uskaltanut, vielä, iloita seurastanne. Kiitos, kun pyysitte mukaan. Kiitos, kun ilahdutitte minua tänäkin juhlavuutena. Ja kiitos, kun sytytitte valot silloin, kun näytti pimeimmältä. 

Minä vietin juhlavuuden itsekseni. Hiukan allapäin, mutta omasta tahdostani yksin. Uskoisin, että tälläkin kertaa, minä opin taas jotain uutta. 

Iloa on lupa kieltäytyä ottamasta vastaa, ilon voi rakentaa itse, sellaiseksi, kuin haluaa. Yksin ollessa, sen voi hukata ja pyyhkiä pois elämästään kokonaan. Samoin jotkut ihmiset voi siivota sen pois, myös sinun elämästä. Mutta toiset ihmiset, eläimet ja vaikka taivaan tuuli, voi tuoda sitä luoksesi, sekä ovista, että ikkunoista, kunhan vain avaat ne apposen auki. Ilon saa ottaa vastaan, sellaisenaan, ilman, että se maksaa mitään. Koska se vain on. Tarkoitettu meille, yhdeksi elämän osaksi, juhlilla, tai ilman. 

Iloa ja elämän ihanuuksia, koko kesän jatkolle,
 toivottaa Wilhelmiina







maanantai 20. kesäkuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu.


No niinhän sitä, asuu hassua kansaa pilvin pivein meidän maassa, massut pömpöllä, pää pilvissä, pieninä ja isoina.

Hilirimpsis on hitupikkuinen, melko pelokas ja hiukan eksyksissä kievarimme kätköissä, silloin tällöin, Hiiiiiiiiuuuuuu tulee jopa imuroiduksi Eletro Elmerin kitaan, mutta kipuaa ketterästi pois kyydistä ja pyytää uutta kieputusta, On sillä tavalla erikoinen, että toisin, kuin villakissat ja ja pölykoirat, hän peloistaan huolimatta, hakeutuu pelottavuuksiin.

Siinä missä villakissat ja pölykoirat hiipii sängyn alle Elmerin käynnistyessä, Hilirimpsis tulee ääni pelosta väristen keskilattialle ja sanoo "minä eka, minä eka, jotta siiitäkin pelosta päästään." Kadehdittavan rohkea pelon pömmiäinen.

Tämmöisen yhden pelonkarkotusryntäyksen jälkiseuraamuksissa, me tapasmme Roopertti Rupsun, rutukasan kodinonnen ja kaikkinaisen rohkeuden multihuipentuman.

Rutukasa = Kertymä, johon on laitettu korvaamattomia, minävointarvitanäitäkymmenenvuodenpäästä-tavaroita varhaislapsuudestani, eli kauemman, kuin kymmenen vuoden päästä, mutta joita en ole koskaan tarvinut, mutten voinut myöskään heittää pois, Koska minävoin... ja sitärataa.

Asiaan, Pelonkarkoitusryntäyksen tarkoituksena, oli tällä erää kadottaa Hilirimpsiksen kammo korkeita paikkoja kohtaan ja missäpä muualla se parhaiten onnistuisi kadottaa, kuin vaatehuoneessani, jossa on eräskin rutukasa. Myös korkealla hitupikkuisten mittapuulla mitattuna. Yhden tämmöisen rutukasan, koetin sillä erää saada kadotettua. Tärärää, Ryminää, ylimmän hyllyn koko täyteaineistot rikkinäisinen jumppapalloineen, hyttysharsoineen ja hilavitkuttimineen, tulla runnoutui alas järkyttävällä kolinalla. Kaiken tämän perästä, tuli sotahuutoa huutavana, rautatanko kädessään  lapsuuden lastenohjelmien Rosvo-Ruudolfin näköinen äijä. (Jos et arvannut, Saanko esitellä, hän on Roopertti Rupsu.)


Klong ja klang ensiosuma napsahti otsaani ja toinen olkapäälle ja riprap pitkin kehoa.  "Senkin hapsenkaakkiainen! Mikä peijakkaan RymyEetu sinä olet? Kotini kimppuun käyt, kuin yleinen syyttäjä? Mitä, mitä ja vielä kerran mitä? Selityksiä! Olen sentää tupani herra ja hidalko!"

-En minä, kimppuun. Siivoan ja järjestelen kotiani, siis minun kotiani, tämä rutukasa on siis osa kotiani. Mutta ilmeisen asuttu, ymmärsinkö oikein?
Pikisten silmien tuimaa tuijotusta ja sitten hidastettu filmi pääsee vaiheeseen, jossa Rosvo-Ruudolfin-näköisen leuka, lopsahtaa auki. Hän tuijottaa vuoroin minua vuoroin hiuksissani temuavaa Hilirimpsistä. "Ihminen? Sinäkö hitupikkuinen, seurustelet ihmisen kanssa?"

Hilirimpsis kaivautuu syvemmälle vähäiseen kuontalooni kutittelemaan, sanomatta sanaakaan. -Niin Hilirimpsis on ystäväni. 
Taas tuimaa tuijotusta tällä kertaa suoraan minuun. "Sinäkö kuulet minua? Ja näet minut?" -Jep, ikäväkseni myös tunsin, erittäin kivuliaasti, kiitos. Hilirimpsis pelkää sinua ja kyllä, minä hiukan myös. Teistä harva tulee kinppuun. Mutta kotosen puolustus tarkoitus on ymmärrettävää, mutta niin minäkin asun täällä ja olen tosiaan siivoamassa.(Se on tämmöisessä Luonnonkansan kievarissa, melko vaikeaa, kun kaikkialla asuu jo joku.)

"Siivoaminen on mahdottoman pelottavaa, sillä tavalla hiuksia nostattavasti." kuului hiusteni seasta. Hetken päästä tunsin, kun hiukseni nousivat pystyyn. Hilirimpsiksellä on hassu tapa "näytellä" minulla kertomuksiaan. Useinmiten pelkojen hiuksianostattavuus on hänestä se hauskin esimerkki ja nimenomaan minun hiuksilla, kun niitä on vain tikan töyhtön verran päälaella. Hiustupsun ollessa sininen hän hauskuutti kievarin asiakkaita kihartamalla niitä, kuin oisin saanut sähköiskun säikähdyksestä. Vaikkakin pelokas, tuo hitupikkuinen olento, oli omalaatuisen huumorin mestari. Ja tämä lienee syy, että
ystävyys Roopertti Rupsuun, syntyi siltä säikähdykseltä.

En ole ihan varma kestääkö minun hermoni heidän ystävyyden, sillä Roopert on nyt Ylimmäinen Pelkojenkarkottaja Apulainen. Hän toimittaa tehtävää hyvin tunnollisesti ja säikyttelee pelottelee ja kauhistuttaa niin minut, kun muutkin kievarin asiakkaat. Siinä sivussa sätkyjä saa myös Kattilan väki. Niin totaalisesti saamme pelkokokemuksia, että välillä olemme silkkaa tutisevaa tärinää. 

Mutta Hilirimpsis nauttii, hän nyppii ihoani kylmistyksille ja valuttaa jäähileitä niskaani kertoessaan, miltä kulloinenkin lento, tai melkein kärpäsen mukana syödyksi tulo tuntui. Tälläisien kertomusten jälkeen toisinaan vaikuttaa, että myös Kattilan väki on valjastettu pelonkarkoitus puuhiin. Ja ne osallistuu myös innokkaasti erinäköisin hepulein ja hipslaakein. Mutta mikäs, pääasia, että väki viihtyy. Ja pelot tulee tutummiksi.

Pelostellen ja väristelen ~Kievarin Wilhelmiina~





Luonnonkansan turinoita: Tarinamaan tyttö.

Minä tulin Tarinamaasta,
tuulen tieltä tupsahdin,
tähtien keskeltä tuikkimasta
ihmisen polulle putosin.

Minä tulin tunturin tuulella,
meren aallolla ratsastin,
istuin linnun siivellä 
ja valkeella peuralla matkustin.

Olin pieni, 
kuin pinjan siemen,
mutta pikkuriikkistä suurenpi.


Aluksi yksin tullut en.
Lähti matkaan meitä muitakin.



Eksynyt heistä en tarkoituksella.
Matkan mutkissa siinä toisessa, tai ensimmäisen viimeisessä,
putosin hups vaan, 
Lumpeen kukalle kellumaan.



Niin katosi tuttava jokainen.
Ehkä kyytiin porojen,
tai puhkukukkahöttöjen
vietäväksi, 
tiedä en.

Me tultiin Tarinamaasta,
tuulten taruja kertomaan.
 Mutta missä, koska 
kuka saa,
kuulla meidän tarinaa.

Jokainen pikkuinen jyvänen,
on osa meidä kertomuksen.
Kun kokoon palat ne kaikki saa,
on koossa heimomme historia.

Minä tulin vieraasta maasta,
 auringon säteillä tanssahdin.
En tunne polkuja,
tämän maan,
 olen vieras, kuten he toisetkin.

Vihellän tuuleen kutsuni,
sadun osan, 
tai puuttuvan nuottin.

Ehkä pienikin 
suuria tehdä voi,
pala kerrallaan,
löydymme vielä.





~W~








tiistai 7. kesäkuuta 2016

Luonnonkansan turinoita. Rakkaus. Osa 2 Jalon yllätys.



Kunnes äitienpäivänä, kokosimme äippäni kanssa tuolla Kesälän laajennusosassa "taloa." Sivusilmällä näin, kun Jalo kulki pihan poikki valkohiuksisen naisvierailijamme kanssa. Hän esitteli Ladylle tiluksia. Suuni loksahti auki, mutten millään ehtinyt kaikkeen mukaan, kun Kantolaan alkoi saapua väkeä. Niin ihmisrakkaitamme, kuin luonnonkansaa. Kekkerit? Tupaantulijaiset ja harjakaiset, jestas sentään, miten tätä tilannetta seuraa niin, että ennättän kaiken huomioida?
~*~

Tuohon jäätiin. Ja kuulkaapa mitä sitten tapahtui. Olen melkeen tuohduksissa, sillä pitkän aikaa tässä välissä luonnonkansa piti minut pimennossa, nyt ihan ymmärrettävistä syistä.

Jalo katosi tykkänään pitkäksi ajaksi, tulla touhotti kiireellä toisinaan talon läpi ja jätti minut yksin laittamaan Kesälän kukkaloistoonsa. Oli vain Tytin kautta laittanut viestiä että "Kyllä sinä osaat. Laitat sitä mitä tykkäät ja mikä on mielestäsi nättiä." "Entäs Jalo, Jalohan haluaa aina katsoa järjestyksen? Enhän minä mitään osaa laittaa, jos ei hän ole neuvomassa." Tähän ei kukaan vastannut mitään ja niinpä tyydyin kohtalooni.

Siivosin ja laitoin, ja hankin ne kukkasetkin melkein omin päin. Jalo tuli kyydissä Puutarhalle ja hävisi siellä Valkohiuksisen Ladyn mukaan. Kun koetin jatkaa kasvimaata, siihen tuli aina hämmentäviä esteitä. Jalo sanoi, että tarvittiin rauhaa ja hiljaisuutta, ettei nyt sopinut työskennellä Kantolassa. Selvä ei Kantolaan. No hyttysiähän siellä oisikin ollut.

Rakentelin siis Wilhelmiinan Kesälää. Kukkien istutus kävi hitaasti ja kaikki muut touhu samoin ja kokoajan ilmassa leijui käsittämättömän jännittynyt tuntu. Kunnes eilen 6.6 alkoi valtava tohina kaikkialla. Ensimmäinen huiskis haiski oli Jalo, joka aamulla ennen auringon nousua tuli makuuhuoneeseeni ja kertoi, että nyt tarvitaan kirjuria. "Selvä. Mitä kirjataan?"

"Saanko esitellä Jasmike Jalon Sydän. Vaimoni ja Kasvienvartia kumppanini, Yrttien ja Ryytimaiden vartijan. Puutarhatontun Ylimmäinen kasvimaidenvalvoja. Siis Luonnonkansasta tietenkin. Olemme olleet kumppaneina jo vuosikymmeniä ja häätkin vietimme kansamme tavoin taannoin, niistä ei sen kummenpaa, mutta meille on tänään tullut poika. Kyösti Jasmiken ja Jalon Sydän. Ja jos se vaan kirjurille passaa, kasvattaisimme hänestä Kantolan tulevan tiluksien vartijan? "

Arvatkaapa passaako? Silmätkyynelissä katsoin Kasvienvartijan perhettä ja tunsin suurta onnea. On kunnia kuulua tähän perheeseen. Suurinta rakkautta mitä voi olla.


~*~





sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Oppitunnilla

Ja taas minulla on sama kirja kädessä.  
Sama elokuva dvd katsottavana. 
Joko se on kymmenes kerta, vai ollaanko jo useammassa kymmenessä? Puolessa välissä kirjaa, on pidettävä tauko, sillä tulee kumma olo? Iskee valtava jännitys ja hermostus. Tulee pakottava tarve laittaa kirja käsistä, ettei se loppuisi liian piaan, tai että tulisi joku, joka kirjoittaisi seuraavan luvun uusiksi. Minä muistan miten tässä käy.


Puolituntia ennen elokuvan loppua, on pakko laittaa se tauolle ja mennä tekemään jotain muuta, sillä muistan loppuratkaisun. Joko rakastan sitä yli kaiken, tai vihaan sitä, koska se jättää koko tarinan leijumaan ilmaan, enkä voi olla varma, kuoleeko rakastamani näyttelijä, tai näyttelijätär? Viis siitä, että jatko-osa on tehty ja siinä kerrotaan kuinka tarinassa käy. Viis siitä, että olen jo nähnyt senkin. Se osa vaatii taas uuden, pilkotun, etukäteen tiedetyn, elokuvakokemuksen.

Tuskan, jossa tiedän, että se hahmo, josta olen alkanut pitää, kuolee tuskallisesti, ja se roisto, jolta itse tahtoisin vääntää niskat nurin, elää edelleen. Muuttuu toki seuraavassa osassa inhimilliseksi ja hyväksi ihmiseksi, mutta nyt hän tappaa...

Ja minä luen ja katselen elokuvia, kituen siksi, että tiedän mitä tapahtuu, tai en tiedä mitä tapahtuu. Mutta kirjailia/ohjaaja on tehnyt elostani hetkeksi, euforiaa, tai lähes helvettiä. Ja vain siksi, että tunnun astuvan koko tunne järjestelmälläni, koko olemuksellani, siihen maailmaan, jonka he ovat luoneet.

Kiusallinen tunnelma. Kirja on kesken ja filmi odottaa, että katsoisin sen loppuun. Ja minun täytyy kerätä voimia, että kykenen kestämään tunnemylläkän, jonka tuo kokemus tuo tullessaan. Kirjan luettuani menen ja etsin käsiini sen jatko-osan. Kirjailijan kaikki muut teokset. Elokuvan aihepiirissä olevat muut elokuvat. Kenties sen jatko-osat. Näyttelijöiden muut työt.

Kaikista ei löydy samaa tunteenpaloa, eikä uusi kirja, tai elokuva, täytä tunnejärjestelmääni niin täydellisesti, kun joku tietty. Mutta sopii "Etäsuhteeksi", hetken hengähdystauoksi tähän väliin, kun koetan toipua lempikirjan, lempisarjan, tai lempielokuvieni aiheuttamista tuntemuksistani.

Hymyilyttääkö? Minua ei ihan vielä, tajusin nimittäin juuri, etten uskalla tunteakaan ihan kaikkia tunteita, mitä meille on annettu. Ne pitää pilkkoa pienenpiin paloihin, jotta ne on siedettävää kokea, siedettävää menettää, siedettävää muistaa ja kokea ihan yksin. Vain kirjan, tai elokuvan avulla. Jatkan elokuvan katsomista. Otan kirjan ja palaan sen maailmaan. Ennen kuin uppoan niihin taas täydellisesti, Olen helpottunut, ettei kaikkea, tarvitse kokea elävässä elämässä.


~W~