lauantai 28. toukokuuta 2016

Muisto


Tervetuloa kyynelvirta, 
Tule ja puhdista.

Kiitos muistosta.

Olen onnellinen,
ettei se kuollut, 
en unohtanut.

Minä olen edelleen,
sinä tähteni samoin. 
Jossakin, 
missä nähdään taas, 
kun aika on.

Tähdelleni kotiin.
Kiitos, että olit,
kiitos, että kävit,
Kiitos,
 että opetit rakastamaan.

Rakkaudella äiti.

~W~



torstai 19. toukokuuta 2016

Luonnonkansan turinoita. Rakkaus osa 1

Tänä aikana, kun olen saanut kunnian tutustua Luonnon Kansaan ja heidän elämäänsä, olen kuullut useamman kerran ihmiskanssakulkijoiltani kysymyksen "Kuinka he voi elää niin kaukana toisistaan", tai "miten naimisissa oleva pari, voi olla eri asuntojen tuvanhaltioita, tai kotitonttuja? " "Miten kihlautuneet tontut, tai muu luonnonkansan toisiinsa ihastuneet parit tapailee toisiaan?" No kuulkaa, nyt ollaan jännän äärellä.


 Olen luullut Jalon olevan omantiensä kulkijan, jolla ei romantiikanhuurut päätä sumenna. No yllättäen tämä kevät on ollut yhtä hullunmyllyä. Niin Kantolassa, kuin minun kotini majatalossa ja Wilhelmiinan kesälässä. Muiden lepotupien isäntäväkien kanssa, en ole ehtinyt raportoida heidän tunnelmistaan, mutta itselläni tunnelmat hypähteli riemusta surunsyövereihin. Kirjurelle kun on suotu, hiukan kyseenalainen ilo, tuntea tunteita yli rajojen. Samoin monelle isäntäväelle, jotka ovat tekemisissä Luonnonkansan kanssa.

Ilmeisesti Tytillä ja Juusolla oli huolensa ja hämmennyksekseni myös Jalo oli mörkkinä. Meillä vieraili väkeä sieltä ja täältä, ja tunnekiemurat oli kiehtovia, tosin myös surullisia. Monikaan ei tullut kertomaan tarinoitaan, kuten talvella. Kuiskailuja kuulin, mutta kirjuria he eivät tarvineet, unohtelin paljon asioita ja heidän käyntejä. Paitsi eräs valkohiuksinen suoraryhtinen rouva, tai neiti, kiinnitti huomioni. Hän vieraili useinkin, mutta hän harvoin viihtyi sisällä, jos, niin silloinkin hän istui ja odotti jotakin. Ei puhunut ja katosi omia-aikojaan, kuin jonkin kutsumana. Jalo alkoi katoilla. Ja kun hän palasi, oli ystäväni vuoroin onnenhuumassa, toisinaan, kuin hehkuva kekäle ja seuraavassa hetkessä koko onnenmaansa myynyt.

Minä ihmettelin. Olin unimaassa usein möyhentämässä maata. Tai koskenlaskussa. Ja valveolossa ei enää millään riittänyt, että tekisin vain Kesälään kesän. Tahdoin oikean kasvimaan. Pyöreän, tai niin kuin reikäleivän viipaleet, lohkoja pyöreässä muodossa, sellaisen kuin unimaassa. Ja hiljalleen ajatus kasvimaasta alkoi olla niin polttava, että oli ihan pakko ottaa lapio ja talikko nätisti käteen ja alkaa kaivamaan. Hidastahan tämä on, eikä leipäympyrästä ole kuin pikku lämpäreet tehty.

Ensimmäisenä päivänä en malttanut pysähtyä, kuin hetkeksi. Kaivoin raivokkaasti ja kuulin korvissani "Pian nyt, tällä on kiire!" En tunnistanut puhujaa, mutta tiesin, että olin ollut samaisen olennon kanssa tekemisissä ennenkin.

Toisena maankääntöpäivänä lohko oli pienenpi, voimat tuntui loppuvan kesken ja ihmettelin, miksi edelleen joku neuvoo säilyttämään sammaleet, tekemään tupaa ja kuin asuntoa jollekin? Oli monenlaisia päiviä, yhtenä kiersin kauppoja, toisena yllytettiin soutuporukkaan ja kolmantena käskettiin olla hiljaa kotosessa, käydä kylässä mennä sinne ja tänne ja kaikessa tuntui olevan selkeä logiikka, jota en vaan, valitettavasti, itse ymmärtänyt. Tunteenikin ajelehti laidasta laitaan, koko alkuvuoden.

 Iltaisin moni majatalon tapahtumista meni ohi, koska ajatukseni tuntuivat olevan juuttuneet johonkin tahmeaan, kuin hankalaan päätöksentekoon. Eräänä päivänä Jalo halusi käydä Puutarhatontulla. Minä  innostuin ajatuksesta myös, kuten aina, mutta Jalo kielsi ehdottomasti. En kuulema vielä tarvinut kasveja. "Ennättäähän ne. Menen itsekseni. "Mitä kummaa? Tiedätte höyrypäisen Kasvienvartija"Haagrittini"? Hänen intonsa on yleensä pitelemätön. "Tähän sitä ja tuohon tätä, etkös sinä taaskaan ossaa ja huomaa? Kiirekiire hoppu hoppu" Olin ihan ulalla.

Kunnes äitienpäivänä, kokosimme äippäni kanssa tuolla Kesälän laajennusosassa "taloa." Sivusilmällä näin, kun Jalo kulki pihan poikki valkohiuksisen naisvierailijamme kanssa. Hän esitteli Ladylle tiluksia. Suuni loksahti auki, mutten millään ehtinyt kaikkeen mukaan, kun Kantolaan alkoi saapua väkeä. Niin ihmisrakkaitamme, kuin luonnonkansaa. Kekkerit? Tupaantulijaiset ja harjakaiset, jestas sentään, miten tätä tilannetta seuraa niin, että ennättän kaiken huomioida?

~*~














perjantai 13. toukokuuta 2016

Se pieni Jokin.

Huiman usein tulee luettua kirjoituksia, joiden sisältö on tavattoman suuressa ristiriidassa oman ajatusmaailmani suhteen. Ei niin, että oisin totaalisen vastaan, tai totaalisen puolesta, vaan että jyrkässä kannanotossa saatta olla pieni jokin, joka aikaan saa tunteen, että allekirjottaisinko tuo ihan ilman nikottelua? Olisiko sittenkin "pieni jokin", jonka lisäisin, ennen kuin hyväksyisin, tai teilaisin asian ihan kokonaan?

Tiedän että ajattelemani esimerkit on jo sinäänsä tulenarkoja, mutta uskaltaudunpa silti pohtimaan asiaa.

Esimerkki yksi on adoptiolaki. Oikeus adoptioon, sen soisi olenvan ihan kaikilla tasapuolisesti ilman kommervenkkejä, ihmiset, jotka haluaa vanhemmiksi, heillä tulisi olla siihen mahdollisuus. Jos se fyysisesti, ei ole mahdollista, on siihen suotava keino jotenkin muuten.

He jotka kykenee siittämään lapsen, ei silti välttämättä ole kykyä toimia vanhenpana. Näin ollen kuitenkin syntynyt lapsi, on oikeutettu turvalliseen kotiin ja huolehtivaisiin vanhenpiin. Useimmiten lapsi kuitenkin jää vanhemmilleen ja niihin oloihin, joihin hän on syntynyt. On vahemmat sitten taidoiltaan kykeneväiset, tai ei. Jos maailma menee mahdottomaksi, asiaan puututaan, joskus jopa aivan väärin perusteinkin ja lapsi sijoitetaan toisaalle, tai adoptoidaan. Mutta onko ne ratkaisut aina parhaat siinä tilanteessa. Kaikkien eduksi? Ennen kaikkea onko toiminta lapsen eduksi, sillä lapsi rakastaa aina vanhenpiaan. Niitä hiukan taitamattomanpiakin.
En tiedä, olisiko minustakaan koskaan ollut äidiksi, vaikka tahtoa olikin. Siksi mietinkin, että vanhemmuus on hiukan kuin autolla ajo, vaatisi kortin ja koulutuksen mieluummin ennen, kuin annetaan tuo paketti varomattomien käsiin? Vaan miten valvotaan, ettei ihan jokaikinen zädääm "mä haluun kanssas tehä vauvoja"-idea toteutuisi.

Onneksi suurin osa lähipiirini äideistä ja isistä ottaa vanhemmuutensa vakavasti. Valitettavasti, jostain silti toisinaan poksuu korviin myös niitä tiedonjyviä, joiden mukaan kaikki maailman lapsukaiset ei ole ihan turvaisammassa lintukodossa, mitä toivoa saattaa. Toisaalta jotkut näistä zädääm vanhemmista, on aivan ihailtavia äitejä ja isiä, kun taas korkeasti koulutetuilla lapsipsykologiasta ja lapsenkasvatuksen teoriasta kaiken tietävillä vanhemmilla, ei ole lainkaan käytännön kokemusta, lämmintä sydäntä, eikä maalaisjärkeä, joidenka avulla sitä lasta olisi parasta käytännössä kasvattaa.

Adoptiolaki muutoksen yksinkertaistaminen, on toisaalta tavattoman hieno ajatus, mutta jollain tapaa siinä on myös se pieni jokin, joka vaivaa. Jollain tapaa edes jossain, pitäisi olla se "valvova isoveli/sisko". Se varmaan edelleen siellä olisi, vaan riittäisikö se? 

Toinen kummallisuutta herättävä ajatus on, miten tarkkaan ihmisten toimia noin muutoin valvotaan. Mitä syöt, kotimaista, vai ulkolaista, kaupasta, vai kasvatatko itse? Jos kasvatat itse, onko luvat kunnossa? 

Ja sitten tämä maatalous, käytäkkö lannotteita ja miten taajaan ja mikä tuhoaa luontoa ja kuormittaa sitä sun tätä? Ookko kasvisyöjä, sekasyöppö, vai einehtisitkö mieluiten pelkkää piffiä. Luomua, vai saako olla jonkun sorttimentin torjunta-aineita?

Henkilökohtaisesti, tahtoisin kannattaa kotimaista. Ja tunnustaudun sekasyöpöksi. Rakastan kasviksia ja hedelmiä ja ties monennenko polven maanviljelijöiden jälkeläisenä, arvostan tavattomasti maanviljelijöitä. Heitä jotka kasvattaa kasviksia, mutta yhtälailla heitä, jotka kasvattaavat niitä piffejä ja lihaherkkuja vatsani täytteeksi.

Kivikaudellakin jo herra ja rouva Soranen käytti ravinnokseen kaikkea, mitä luontoäiti hänelle antoi. En näe edelleenkään syntinä sitä, että karjan kasvattaja, kasvattaa karjaansa hellästi ja huolta pitäen, myy sen teurastamoon jossa ko. eläin toivoakseni päästetään henkimaailman laitumille kunnioittaen, pian ja kivuttomasti. Se siis takoittaa, että eläin kuolee.

Kyllä, kun meiltä karja-auto haki Untuvan ja Noikipojan, Kaunon, tai kenet tahaansa, nimetyn, ihanan, hellityn ja paapotun ammuvaisen, minä menin peiton alle itkemään ja seuraava navetta käynti meni nieleskellessä palaa kurkusta. En syönyt naudanlihaa, kuin harvoin ja lammasta en laisinkaan. (Villasukkia ja villapaitaa pidin hyvällä omalla tunnolla, ja lapsuuden pulkkakyytiä lampaan taljalla istuen ei voittanut mikään.) Kun ajattelen asiaa tarkemmin, ne eläimet on "kasvatettu lautaselle". Onko minulla siis mitään pätevää syytä, aliarvostaa kasvattajan elämäntyötä ja kasvatetun eläimen elämänkaarta ja sylkeä lihatiskillä? 

Ei minun mielestä. Otan sen paketin lihaa, kiitän, että minulla on vara ostaa se, valikoimieni kasvisten kanssa. Teen ruuan ja siunaan sen vielä uudelleen, ollen kiitollinen siitä, että minulla on se ruoka syötäväkseni. En kiitä vain tuottajaa, vaan tekijöitä siellä välissä, jopa sitä eläintä, jonka maallisen kehon minä laitan, joko Kattilan väen lautaselle, tai omalleni. Joku voi ajatella minua hiukan sekopäiseksi, mutta kaikessa rauhassa.

Se piffi kaupan hyllyllä, teurastettiin jotta minä saan ruokaa, jos minä jätän sen hyllyyn, se piffin alkumuoto on silti kuollut. Joku kasvatti sitä monta vuotta, toivottavasti hellyydellä ja paijapaijalla. Toivoaksen myös arvostuksella, sekä eläintä, että työtään kohtaan, työtä, jota joku todellisuudesta vieraantunut konttoriolio, arvostaa vain, jos tuottaja täyttää puolen kilometrin verran kaavakkeita oikeilla argumenteilla. Eläin ei selviä ilman ruokaa, ei ilman ihmistä ja kun ihmisen voimat loppuu on eläinkin pulassa. Oli argumentit sitten ymmärrettävästi, tai vähemmän ymmärrettävästi ylös kirjattu.

Vapaaksi päästämällä, häkkejä aukomalla, ei tuotantoeläintä pelasteta, eikä tilojen kokoja suurentamalla tehdä maataloudesta kannattavanpaa. Ei myöskään sillä, että ajetaan pienet ja keskisuuret tilat niin ahtaalle, että niiden työntekijät lyö hanskat tiskiin, tai pahimmillaan uupuu taakkansa alle, pystymättä enää edes vaikeroimaan. Ensin kärsii työntekijä ja sitten eläimet. Ja loppuviimeksi me, joilla on se nälkä joka päivä. Eli kaikki. Lapset, vanhukset, tuottajat, kulttajat, ihmiset, lemmikit...

Viimeisenä kärsii ne lihaa syövät ötökät, kun ei ole enää mitään mitä mullaksi muuttaisi. Sillä lihansyöjiä on ihan joka elävissä, myös kasvi ja eläin kunnassa, miksi ihmisen siis pitäisi heittää piffinsä roskiin?

Maailma on täynnä tärkeitä pohdittavia, mutta jotkut asiat vaan ei ole paperilla selviteltäviä vaan vaatii ihan konkreettisia muutoksia. En vaan suoralta kädeltä tietäisi minäkään, miten toimia lasten ja eläinten parasta ajatellen. Tärkeimmista asioista eksyttävää pykäläviidakkoa he eivät tarvitse. He tarvitsevat hyvät olot, parhaat mahdolliset kasvattajat ja puitteet joissa olla turvassa. Näillä pääsisi mielestäni jo pitkälle. Ei sillä, että syyllistetään ja kuormitetaan jokaisen virallisen ja epävirallisen tahon toimesta.

En kykene tyrkkimään tekstiä täyteen direktiivejä, joihin vetoaisin, kun en niistä mitään tajua, mutta toivon, että löydät kirjoituksestani Sen pienen Jonkin, jota toivon sinun ymmärtävän. Tämä maailma on värisuora, siksi sitä pitää hoitaa ajatuksin, jotka tulee sydämestä, eikä fanaattisella päällepäsmäröinnillä, jossa on olemassa vain musta, tai valkoinen totuus, ilman kuulevia korvia ja näkeviä silmiä. 

Maailmasta hämmentyneenä ~W~








lauantai 7. toukokuuta 2016

Hei Äiti.

On niin kiva, kun olet siinä. Pyörämatkan päässä, lenkki reitin varrella, käden ulottuvilla, puhelimen soiton päässä. 
Kiitos kun olet ollut, apuna hankalissa tilanteissa, riitakumppanina turhista asioista. Kuuntelemassa niin hyvät, kuin huonotkin uutiseni.

Kiitos kun olit tekemässä kanssani työtä. Kuluttamassa aikaa, jutellen ja vain hiljaa ollen. Motkottamassa minulle, moittimassa, neuvomassa ja olemassa ärsyttävä. Kiitos siitä, ettet toisinaan ole tavoitettavissani. Kiitos kun olet turhautunut minuun, käskenyt minut matkoihini. Kiitos, että olet antanut palata isonpienkin riitojen jälkeen. Itkenyt kanssani ja minun vuokseni, aiheuttamastani tuskasta ja mielipahasta ja silti ollut minulle äiti, ystävä ja auttaja.

Kiitos, kun olet antanut minun olla sietämätön moukka, tyhjäpäinen teini, kovaääninen kakara ja herkkä taiteilijasielu, tulevaisuuden toivo ja toivottomuus, pieni, iso ja melkein aikuinen, joka hetki jotakin, mutta etupäässä sinun lapsi, murheenkryyni ja maailman keskipiste. Kiitos, kun siedät minut pahimmillani.

Kiitos kun olet nauranut kanssani, vetänyt minua höplästä, pyytänyt kahville ja kanssasi syömään. Kiitos, kun olet tullut kanssani kahville, istunut valmiiseen pöytään, kun minulla on ollut sinulle jotain tarjottavaa. Kiitos, että olet ollut mukana niin paljossa. Kiitos kun tiedät, millainen olen parhaimmillani. Kiitos kun olet kasvanut minun kanssani, etkä vain kasvattanut minua.

Kiitos, kun olet ollut helppo ja vaikea ihminen, työteliäs ja luova, ankarin arvostelijani ja pitkäaikaisin salainen ihailijani. Kiitos, että olit paikalla silloin, kun se on ollut mahdollista ja antanut tilaa, kun se on ollut tarpeen. Tullut avukseni silloin, kun olen pyytänyt. Kiitos, että jaksat olla arvosteluni kohteena. Minä olen ihminen, joka vaadin usein hermoiltasi eniten. Olen iloinen, että olet silti edelleen siinä. 

Kiitos, kun olet oppinut, ettei halaamisesta kulu. Kiitos, kun olet oppinut puhumaan kanssani. Kiitos, että kestät senkin etten kuuntele.

Minä en ole täydellinen lapsi. Onneksi sinäkään et ole täydellinen äiti. Ikinä milloinkaan en kuitenkaan löytäisi itselleni, rakkaanpaa, ihailtavanpaa, kauniinpaa ja tärkeänpää  ihmistä, kuin sinä.



Kiitos, että olet minulle se ainoa oikea Äiti.













torstai 5. toukokuuta 2016

Kroppatietoisuutta taas.

Olen koko elämäni ajan, katsellut peilistä, hassun näköistä tyttöä. Se on muuttunut vuosien saatossa moneen kertaan, aina eri tavalla hassun näköiseksi, mutta aina se on ollut enemmän oudon, hassun ja pelottavan näköinen, kuin mikään kaunotar, tahi seksipommi.

Kouluaikoina peilin tyttö oli sammakon,helmipöllön, mulkosilmän, tahi skunkin näköinen. Niin kanssaoppilaat kertoi. Jossain vaiheessa lapsuutta, tyttö näytti talitintintä ja keltaiselta pallolta ja koko muun ajan tytön kasvoissa huomioitiin oudot ja pelottavat, päästä putoavan näköiset silmät. Imartelevaa?

Kun kasvoin, peilintytöstä tuli läski, hänelle kasvoi myös perse ja tissit. Jokainen, jolla oli mielipiteeksi asti, sanoja suussan, koki tästä oikeudekseen ja asiakseen huomauttaa. Useimmiten itse koin aiheelliseksi olla puettuna suuriin, peittäviin vaatteisiin, jottei nuo ulokkeet "osuisi" kenenkään silmiin. Valitettavasti silmiä ei edelleenkään saanut piiloon, kun ne oli aika näyttävällä alueella nassua. Koska olin myös ihastunut lyhyenpään hiuslookkiin, päästi hiukset, perintökorvat pois piilosta ja näin ollen silmät jäi vähemmälle huomiolle. Vain lääkärit jaksoi huomautella oudoista silmistä.

Nykyään olen mieltynyt toisenlaiseen vaatemuotiin, kuin nuoruudessani, runsasmuotoisuudesta huolimatta naiselliset vaatteet ovat kauniita ja jos vaate on mukava päällä, uskon sen myös sopivan itselleni. Hiuslookki on edelleen nyhritty lyhyeksi, korvat ja silmät, saa tasa-arvoisesti huomion selvänä olevilta ihmisiltä. Humalaiset juttelevat joko oikean, tai vasemman puoleiselle puskurille, tai jollekin niiden välissä. Imartelevaa tämäkin?

Olen tottunut kasvoihini ja kroppaani, siitäkin huolimatta, ettei kaikki ajan tuomat muutokset, miellytä minua. Olen kiitollinen siitä, kuinka kestävä kehoni on ollut. Matka ei ole ollut kolhuton ja olemme silti hengissä ja kokonaisena.

Olen vuosien aikana tavannut, ihania ihmisiä, kauniita, persoonallisia, valokuvauksellisia, sanalla sanoen upeita ihmisiä, osa on ollut kauniita ulkoisesti, sisältään tyhjä, toisinaan vain ilkeitä. Osa on ollut kauniita, sekä sisältään, että ulkopuoleltaan, mutta kaikkiaan ihmiset, joita olen tavannut ovat miellyttäneet silmiäni kauneudellaan. Ihminen on kaunis.

Nykyään minulle on tullut, joidenkin kohdalla jopa pakottava tarve, sanoa se ääneen. Ihmiset kun ei näe sitä kauneutta jonka minä nään, jos en sitä sano ääneen. 
Minä olen aina nähnyt itsessäni kaikki ne piirteet, jotka "paremmin näkevät" ovat minulle ystävällisesti kertoneet. Äkäiset kasvot, pelottavat mulkosilmät, apinanpilkut etuhanpaissa, kaksoisleuat ja suuret korvat, isot tissit ja seitsemänleivänuunin takapuolen paikalla. Imartelevaa edelleen? Ja tatuoitua "tietoa" ajatuksissani.

 Nyttemmin kun harvoin olen ihmisten "nähtävänä"eli arvosteltavana, olen alkanut nähdä, miten siniset minun silmät on. Miten hauskan näköiset on isot korvani, jotka entistä enemmän näyttää menninkäisten Kuulottimilta. Eikä vanhemmilta peritty nokkakaan hullummalta näytä, saati hyppyri persamuksen päällä.

Kun katson sitä hassun näköistä peilin tyttöä, sanon sille aina muistaessani, että näytät nätiltä ja sitä hymyilyttää. Ei sekään usko minua, kuten ei usko kauniit ihmiset ympärilläni, kun kerron heille, mitä näen. Jos sanoisin jotain, ilkeää uskoisitko sen, kuten minä sen, miten pelottavalta näytän? Se kuuluu kai asiaan, valikoida mihin uskoa. 

Sanonta "vaatimattomuus kaunistaa" ilmeisesti toimii ohjenuoramme, emmekä vaatimattomuudessamme voi ottaa kehua vastaan luontevasti. Typerää sinäänsä, sillä näin ollen muistamme kaikki negatiivisuudet, mutta puhtasti sydämellinen ja ystävälliseksi tarkoitettu kehu, jää kokonaan vailla arvostusta, leijumaan atmosfääreihin. Hyviä asioita ei saisi pitää arvottomina. Eikä huonoja asioita, kantaa mielessään koko elämäänsä.

Me varmaa olemme kuulleet paljon "ylistystä kauneusvirheistämme", jotka ovat osa kaunista persoonaamme. Ne me jo tunnemme, joten on aika oppia olemaan kaunis, jumalaisen kaunis. Ja kiittää kroppaa kuljetusta matkasta. Kestävän ihana, uljas keho, hienoista hienoin rakennelma, jonka äitimme ovat isiemme avulla sisällään muotoilleet kauniiksi ja itse olemme kasvaessamme kouluttaneet taitaviksi, monimuotoisiksi, naisellisella, tai miehekkäällä tavalla kauniiksi.


Kaunis kiitos ylväistä perintötekijöistä. Olen persoonallisen kaunis ihminen, kauniiden ihmisten luoma, elän kauniiden ihmisten keskellä. 

~W~