torstai 23. marraskuuta 2017

Korvamadon Oodi rakkaudelle.

Minä Sinua vaan,
soitan niin kuin viidakkorumpua,
minä sittenkin,
sua aina vaan.

Kun laulat minut
Malagaan,
kuin karhuemo pentujaan,
minä sinua soitan,
niin kuin viidakkorunpuja.

Mun on vaan pakko lähteä,
en jaksa selittää,
en oo näkymätön.
Oli mullakin sydän,
kun valot sammuu,
vielä elossa oon. 

Kun valot sammuu,
sä kaiken näät.
Tanssi mun kanssa
ja elämä on levoton,
ympyrä sulkeutui.

Ne sanoo et
oon keijukainen,
noidan kykyjä,
velho, näkijä,
outo tulokas, mennikäinen. 

En taikoja tehdä voi,
 kun 
mua sattuu,

Jos tänä yönä rakkaus 
päättyy,
ne näkee kyllä kyyneleeni,
mut vaikka mä uskon ihmeisiin,

mä vapisen 
niin kuin 
kuolevainen.

Kun sydämessä veitset
kääntyy,
hajoan niin kuin
 kuolevainen.

Liian houkuttava ohittaa, 
kaksi niin kaunista, 
siipinsä keijupölyä
hieroi aamuisin.

Kuka uskois et on 
olemassa surullisia Keijuja.
Kuinka muka siivekäs niin
maassa olla vois, 
kun on paratiisi meillä
täällä näin?


~W~

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Musta aukko

Tuntuuko muista koskaan siltä, että pitäisi olla todella "ylhäisen julkisessa" asemassa tullakseen kuulluksi? Että täytyisi olla JOTAIN saadakseen esimerkiksi sanoa olevansa väsynyt ja kyllästynyt ilman sitä "No semmosta se välillä on kaikilla."kommentia.

Tiedätte varmaan kaikki, miten tuo kommentti tulee aina sellaisella vähättelevällä äänellä, josta huokuu sellainen syvä paheksunta ja tyytymättömyys sinuun/minuun, joka erehdyin sanomaan ääneen sen, miltä juuri nyt, kaiken keskellä tuntuu. Ja viis siitä, että olit viikkokausia pääsi sisällä paininut noiden ajatustesi kanssa, koettanut tsempata itseäs jaksamaan ja ajattelemaan positiivisia ja iloisia asioita. Viis siitäkään, että olit pääsi sisällä miettinyt kuinka uskaltaisit alkaa keskustella asiasta jonkun kanssa, koska haluaisit saada joltakulta tukea ja ymmärrystä. Hiukan lohdun sanoja, tai uutta näkökulmaa. Reunoja sille Mustalle aukolle, joka tuntuu nyt vaan kasvavan pään sisällä ja aiheuttavan entistä suurenpaa epävarmuutta olemisen oikeuksiin.

Millä tavalla ottaa ja kokoaa itsestään uutta, kun tietää, että kaikki saavuttamisen arvoinen on jo tehty ja loppu on oikeastaan täysin kiinnostamatonta tuupaa. Pitää olla "oikeasti" tehnyt jotain voidakseen sanoa, että kaikki saavuttamisen arvoinen on jo tehty.

Kun meillä kaikilla on niin ommammelainen elontie.
Minun elonpähkinän piti tähän mennessä sisältä jo perhe (mies ja lapset), vakituinen työ (hyvällä liksalla), oma koti (hulppealla paikalla, omakotitalo, itsestään siistytyvä, siellä ateljee, jossa voisin harrastaa taiteellisuuksiani.) Ja Auto. (hieno) Ja matkustellutkin oisin, jo vähintään kerran maailman ympäri. Ei ihan toteutunut nämä unelmat mutta aikansa nekin eli.

Minun maailma on ollut aika pieni, ei lainkaan vähäpätöinen, mutta pienenpi, kuin millaiseksi sen kuvittelin lapsuuden unelmakielekkeellä istuessani. Ja ei, minä en ole saavuttanut elämässäni juuri mitään sellaista, jonka jälkeen voisin dramaattisesti lopettaa urani ja sanoa että "Kitti se oli nyt tässä!". 

Tosiasiassa olen vasta nyt elämäni alussa, sillä nythän minusta on karsittu kaikki luulot pois ja voin aloittaa tyhjältä pöydältä. Hypätä mustaan aukkoon ja katsoa onko siellä yhtään mitään löydettävää.
Minä tiedän jo, mitä on turha yrittää saavuttaa ja minä tiedän mitä ilman minä selviän. Minä tiedän senkin miltä tuntuu, kun unelmat ei toteudu ja minä tiedän, miltä tuntuu päästää niistä irti, katsoa kun ne kuolee. Harvat näistä jo opituista asioista tuntui hyvältä, mutta opittu on.

Mutta nyt kun hyppään siihen Mustaan aukkoon, Minulla on yksi toive. Vaivattomanpaa matkantekoa, vähemmällä surulla ja kivulla.

~W~








torstai 2. marraskuuta 2017

Kuinka paljon plussaa?

Saankohan minä kuoltuani kuinkakin paljon plussa-, tai miinuspisteitä varovaisuudesta? Että eläessäni sinnikkäästi kiellän itseltäni mukavuuksia ja sallin itseni kestää epämukavuutta ja harmituksia?

Jos ihminen aina, itse luo oman elonsa ja sen erilaiset värit ja varjot, niin miksi suurin osa, minun maailmasta on ollut mustavalkokuvia?
Miksi ne vähäiset värikuvat, riitelee sävyillään alati toistensa kanssa? Minä rakastan värejä. Minä rakastan elämän kirjavuutta ja sitä, miten räsymattojen värit ei haalistu, kun ne vanhenee, vaan jokaisen raidan tarina, on aina vain kirkkaanpana mielessäni.

Ja silti itseltäni minä kiellän elämän värit ja valot.
Silittävät kädet ja kauniit sanat.
Hellät hyväilyt ja hulvattoman vauhdin hauskimmissa huvipuistoissa. Ja kyllä, tarkoitin tämän juuri niin monimielisesti, kuin jokainen siveellinen olento, kieltää itsensä ajattelemasta. Maailma on kummallinen paikka. Täällä ihminen tekee itselleen kieltolistan, joka on pitkä, kuin nälkävuosi. Nälkävuosi taas on jokaiselle oman mittainen. Toiselle raamatun seitsemän vuotta ja toiselle iäisyys, se on eri kuin miesmuisti, joka tunnetusti on kolme vuotta. Mutta se kieltolista, miksi niin paljon rajoja elämään, joka on elettäväksi tarkoitettu? 

Ymmärränhän minä, että maailmassa pitää olla yhteiset pelisäännöt joiden kanssa eletään, mutta pitääkö aina jokaisen (omasta mielestään) pulleahkon, kieltää itseltään herkut ja antaa hengen raipan viuhua, jokaisesta sokerimurustakin, jonka on nähnyt? Pitääkö kuntohullun kieltää itseltään sohvan syli ja sohvaperunan vaihtaa sohvansa vaikka kuntosalin kausikorttiin, ennemmin kuin löllötä perseellään penkissään? Koska kaikkien pitää täytyy ja tarvtsee tehdä toisin, kuin oma mieliteko oisi. Eihän se nyt millään tavoin ole oikein, eikä kohtuullista, nauttia elämästään, vai kuinka?

En ihmettele tätä ensikertaa. En varmuudella viimeistäkään kertaa. Mutta kuinka paljon plussaa minä saan kieltämällä itseltäni mukavuutta, nautintoa, ilot ja ihanuudet, joita elämällä oisi tarjottavana? Mitä hitto niillä semmoisilla plussilla tekee?? Hulluttahan se on, estää itsensä elämästä, elossa ollessaan, silkkojen epävarmojen plussapisteiden toivossa. 

En minä tätä eloa takaisin tahdo, jos kaikki tosiaan oisi kuljettava samoilla askelilla. En hetkeäkään kaipaa varovaisuutta ja hyssyntyssyn tylsyyttäni, johon olen hukannut suurimman osan aikuisuudestani, osan lapsuuttani ja kaiken valveillaolo aikani. Vainko unissaan, ihminen antaa itselleen ja unelmilleen luvan olemassaoloon ja rakkaudelleen tavat ilmetä? Jos niin on, minä mieluummin vaikka nukun loppuelämäni, kuin kestän pelonkahleissa olemista. 


Tylsyyteensä tylsistyneesti
~W~