keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Lupa mennä

Hiljaa hiipien,
aika tullut on.
Hiljaa aivan, käyt valohon.

Niin pitkän tien
kuljit,
kivut kintereillä,
huoli sydäntäsi kiersi,

ylös, alas aallot
mukanaan sua vei.

Vei sanat, 
vei voimat,
elo helpolla
päästänyt sua ei.

Nyt hiljaa kuiskaan,
Hyvää matkaa, 
ovi auki on. 
Jos tahdot, mene vaan.
Kotiin, Valon tietä kulkemaan

Iloon astu,
salli taakkas

mennä menojaan,
työt tehty on, 
 rauha sinulle jo annetaan.

~W~

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Huminaa

 Minä vanhenin tänäkin vuonna, samoin kuin aika moni muukin vanheni. Toiset vuoden, toiset kymmenen kerralla. Itse pääsin vanhenemiskriisistäni tällä kertaa ihailtavan vähällä, koska muutamasti ihmiset arvoitsi ikääni reilusti väärin ja ihanasti alakanttiin. Tässä iässä osaan arvostaa sitä, että paheksutaan, että näytän ja käyttäydyn mielestäsi kuin teini. Osaan antaa arvoa myös sille, että olen joidenkin mielestä nuoren oloinen, korkeintaan kolmekymppinen. 

Ja kuulkaa, on se vaan niin, että kun ympäriltä putoaa konkreettista suojapanssaria senttikaupalla, niin se keventää elämää myös pään sisällä. Ei sentään höttöhattaraksi asti, mutta aika villisti vilistää pään sisällä iloisia asioita, kun kroppa voi hyvin.

Ja millä tavalla ympäristö on alkanut suhtautua. Ihan kuin oisin ansainnut arvostusta, myös muilta, pelkästään sillä, että olen oppinut pitämään enemmän itsestäni ja miettimään vähemmän sitä, pitääkö muut minusta, vaiko ei? Aivan kuin arvoni oisi isostikin kasvanut. Se tuntuu huojentavalta. 

Varmasti elämäni on muuttunut monin tavoin siitä mihinkäänkelpaamattomuudesta, jossa työttömyyden ajan olin.
Kun "koristautui" työttömyyden tuomaan turvattomuuteen ja ihmisarvottomuuteen, kuulee olevansa taakka kaikkien veronmaksajien kukkarolle, mielelle ja muulle maailmankuvalle, alkaa uskoa olevansa likipitäen tuommoinen. Möhkäleen kokoinen taakka kaikille, itselleenkin. (Onneksi on ilmastohuoli nyt päivän puheenaiheena, niin työttömien mollaaminen on "hiukan" pienentynyt, heidän aiheuttamat kriisit ei enää ole muotia.)

Olen ollut likipitäen 1,5v yrittäjä, en ole semmoinen yrittäjä edelleenkään, joka kelpaisi asuntolainan saajaksi, enkä aloittaessani ollut sellainenkaan, jota oisi starttirahoin autettu ja kannustettu tekemään, mutta olin alkuun yrittäjä, joka mätti kerpeleitä peräjälkeen, kun paperivuoret ei millään selkeentynyt järkikielelle ja ihmisen ymmärrettäväksi. OLin yrittäjävastainen yrittäjä.
Ei tuo viisaiden kieli minuun luo järjen valoa edelleenkään, mutta mie tykkään tehdä työtäni, jos joku ihmetyksen aihe tulee kysyn viisaammilta neuvoa. Olen jopa työniloinen ihminen. Opiskelen lisää asioista, jotka kiinnostaa. Muistaako joku aikaa, kun mie sanoin, että inhoan koulua? Minä muistan ja muistin syitäkin, ne syyt alkaa olla maantasalla, joten ehkä mie voin nyt haudata inhoni ja iloita siitä, että nykyisin opiskelu on omaehtoista ja mie opin hitaasti, mutta varmasti, olemaan parenpi ja parenpi minä. 

Ja nyt ei puhuta pelkästä paremmasta ammattitaidosta, tai tanssitaidosta, vaan myös paremmasta elämän-elämis-taidosta ja itsetunnosta ja sopusoinnusta sisäisensä ja ulkoisensa kanssa.

Minusta on opintojen myötä, tullut ihminen, jolla ei edelleenkään ole tehtynä cv:tä, jossa olisin hienosti ilmaissut, mitä olen opiskellut ja mitkä on vahvuuteni. En ole edelleenkään innokkaasti mainostanut itseäni ja osaamistani, tai osaamattomuuttani. En siksi että vaatimattomuus kaunistaisi, vaan siksi, että jollain tapaa arvostan omaa elämääni niin paljon, että on mukavaa, kun voi välillä hautautua kotiin mököttämään ja leikkimään piilosta elämän kanssa. Nyt minä olen silti vahvenpi ja enemmän elämässä kiinni, se myös tarkoittaa sitä, ettei tule kirjoitettua ajatuksistaan yhtä paljon...

Siksipä Bloggeri pitää toistaiseksi vaan hiljaista huminaa.

Hyvää talviaikaa kaikille t
~W~