sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Kiitos.

Kiitos kaunis joulumuistiaisista ja joulukorteista, ne lämmittävät mieltäni suuresti.




Laitoin korttirahat tänä vuonna auttamaan Kodittomia kissuja ja koiria ja heidän vapaaehtoisia hoitajiaan ja Joululahjukset ja jouluruuat jätin enimmäkseen kauppaan, sillä koin, että vuoden hullunmyllyn päätyttyä, en enää kauppahurlumheihin ryntää. Vietän Joulun kuin karhu konsanaan ja vaivun talviunille.



Suunnitelma ei ole ihan sujunut odotusteni mukaan, mutta pehmeään juprahuittiin kiedottuna ja konvehtikulho sylissä, paijatan Kattilaisten korvantakusia ja toivon, että näitä korvia saisi kupsutella vielä kauan, yhtä suurella rakkaudella. Ensiyönä aijon nukkua, tai lukea, tai siivota. Aivan sama, käytin sen ajan, miten tahaansa se kuluu ja vie lähemmäs vuoden vaihdetta.

Loppuvuoden,(kaikki ne seitsemän jäljellä olevaa päivää) vietän myös juuri niinkuin ne kohdalle osuu. Jos tulet minua vastaan ja hetken seurassani vietät, voin olla kiitollinen siitä, että sain jakaa ajan kanssasi. Toivottavasti muistamme silloin tosiaan keskittyä toisiimme, emmekä käytä sitä aikaa kiireeseen ja ajankäytönoheistarvikkeisiimme.

Maailma on kummallinen. Vuosi sitten mietin jännityksellä kuinka selviydyn tulevasta, eli tästä vuodesta. Kuinka voimani riittää ja onko minusta siihen kaikkeen, mihin olin hyppämässä? Nyt voin ilolla todeta, että suurimmissa määrin minusta oli. Jotkin tavoitteet siirtyi ensivuodelle ja tulipa sinne rakennettua muutama uusikin tavoite. Niistä kertoilen sitten, kun ovat ajankohtaisia.

Minä vahvistuin tänävuonna paljon, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Yllätin itseni kaikkein eniten. Yllätin moneen kertaan. Ylittämällä itseni ja itsen ympärille rakentamiani muureja, monia muureja.


Ilman ystäviä se ei olisi onnistunut. Onneksi olitte, rakkaat ystävät mukana kulkemassa. Ja ekstrana tuli vielä roppakaupalla uusia ystäviä matkaa keventämään. Kiitos Teistä ja Kiitos Teille.

Jatketaan edelleen toistemme elämän ilahduttamista, askelten keventämistä ja laitetaan hyvä kiertämään tulevanakin vuonna.
Rakkautta ja Rauhaa teille kaikille.

Suurella Sydämellä 
~W~





sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Silleen ois tälleen.

Tuleekohan ihmisestä ikinä niin vanha, ettei sisäinen lapsi enää pelkäisi sitä, tuleeko se hyväksytyksi sellaisena, kun sattuu kulloinkin näkyville pääsemään?
Olen viikonlopun taas käynyt, tämän vuoden matkaa loppua kohti. Tämä on kuulkaa ollut melkoinen vuoristorata, maailmanpyörä, tornaado ja hilakieputin koko vuosi. Taisin jo kerran mainita, että on kun kaikki tykkimäet, särkänniemet ja linnanmäet samassa paketissa. Välillä tulee sellainen hiilis, että pysäyttäkää tämä kieputin justiinsa tähän paikkaan ja lopettakaa jatkuva sekottaminen. Mie en enää tiedä, että pelataanko me korttia, vai kieputaanko huvipuistossa, vai ollaanko vaan kaiken saamarinmoisissa mielenkiduttimissa, mutta pojat, että on välillä ollut hengästyttäväa, niin hyvällä, kuin huonollakin tavalla.

Kaiketi meistä huokuva hulluudenenergia tarttuu meidän kulkemiin paikkoihinkin, koska yksi asia johtaa yhteen ja toiseen toisnaan jopa kolmanteen. Tänään
tavattiin poliiseja ja toisseenpäivänä talonrakentajia,
kai siinä jossain välissä törmättiin pariin tonttuun ja keijukaiseenkin, puhumattakaan valtion edustajista ja sadan vuoden takaisista maanpuolustajista. Kaikki tapahtumat voi yhtä hyvin olla nyt ja tässä kuin vuosisadan takana, tai tuhannen edellä.
Mutta kun maailma muuttuu, niin silloinkin yksi on muuntumaton, se on sisällä oleva epävarmuuden poikanen. Välillä, iso ja välillä pieni, mutta muutoin muuntumaton. Toisinaan tuntuu, että vaikka minä eläisin kuinka monta elämää uudestaan ja uudestaan, niin aina se onnistuu kasvamaan joinakin hetkinä minun sisälleni niin suureksi, että sisäistä lasta pelottaa luottaa minkään olevaisen ongelmattomuuteen. 


Ei auta lohdutus, että päivä kerrallaan, kyllä se siitä. Ei auta tsenppi, kyllä sie pärjäät. Ei edes se, että se aikuistenoikee ulkopuolinen aikuisolento sanoo, että tuon teit hienosti. Siinä istutaan rapaisessa tienposkessa pohtimassa, että jos mie kiipeän puuhun, niin maa ei minua niele. Vaan jos se oisikin parenpi hotkisi ja söisikin, niin ei tarvitsisi häpeänpunaansa huiviin piilotella.

Kuulkaa, aikuisena on sitten huutavan tylsä olla, jos ei joskus ympärille kasaannu samanlaisia tossunkuluttajia omanlaisillaan kotkotuksilla. Vaikka mie olen viimeaikoina, ihan liian  monen vuorokauden yöt viettänytkin valvoen, että tullakko, vai eikö tulla isoksi ja aikuiseksi, vastuullisen vakavasti otettavaksi ja osaavaksi, ei maailma silti parantunut pätkääkään, eikä jämerää päätöstäkään syntynyt.
Mie en tajua  sitäkään, miksi toisessa paikassa se pölynen pinta vaan häiritsee enemmän, kun toisessa. Mutta sen mie tiedän, että joskus asioille tekeminen tuo paremman mielen, kun joskus toisinaan ei. Ja silloin on sellain fiilis ja niinkin voi olla hyvä, tai sitten helvetin pelottavaa.

Mihinkään pääsemättä
~W~