sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mitä jäljelle jää?

Mitä jos sittenkin,
unelmani jää
toteutumatta.
Jos en osannutkaan,
 niitä oikein luoda.

Rakentaa sellaisiksi,
että ne riittää.
 Etten kuitenkin,
vain maalannut
taivaanrantaa.

Haihatellut,
tekemättä aitoja asioita.
Tuhlasin aikani ja nyt 
kaikki mitä haaveilin,
soutaa, kuin kaarnalaiva,
sinne missä on rannaton aava
ja uppoaa?

Ei Neptunuksen 
kotiin,
eikä Ahdille viestiä viedäkseen,
vaan turhaan,
upoten Mariaanien hautaan.
Tekemättä kunniaa,
 edes Titanicissa matkanneille.

Heille, joitka syvyyksiin jäivät.

Mitä jos kaikki olikin
turhaa?

Syntymä,
koko elämän mittainen
pohdinta, syiden ja seurausten
sepitys?
Suuret lait.
Kymmenen käskyä, 
se hetki, kun maaksi olen minä
jälleen tuleva.

Jospa nyt jo,
 olen 
 tomua ja tuhkaa?
Ei enenpää,
kuin ajatuksen harha-askel.
Eikä sitä ikuista onnea
olekaan.

Suotta tulin,
tarvoin ja tuskastelin.
Jospa
vain jäisin 
hankeen makaamaan,
huitomaan avuttomana raajojani,
kuin lapsena muinoin.

Odottaisin.
Ehkä taas kerran,
 tulisit
ja nostaisit topatun tytön
hangesta ja 
näyttäisit, 
Mitä jäljelle jäi.
 
Lumienkeli.
Se jäi, siivet 
vahvoina,
helma hangela hohtaen.
Hetken taidetta,
ei hullummi,
holtittomasti huitoneelta.


~W~



keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kipu kuolee.

En tiedä,
 näenkö sinut vielä. 
Ja tuon pelon vuoksi,
itken tänään,
"silmät päästäni",
poskeni ja nenäni,
punaisiksi tomaateiksi,
kasvoni ruman vääristyneiksi
 ja sydämeni tyhjäksi ilosta,
täydeksi surusta.

En usko kenenkään muun
kaipaavan yhtä voimallisesti,
ymmärtävän murhettani,
hätää, jonka keskellä taistelen,
kuin hukkuva meren aalloissa.
Tämä kipu, tuska,
jota tunnen,
 kuorii
minut vereslihalle,
kaltaa niin, että kaikki 
mitä teen sattuu.

Et voi ymmärtää!
Ellet tunne samoin.
Et voi ymmärtää!
Älä edes yritä
 selittää,
että tietäisit!
Kuinka itken ja huudan tuskissani!
Minä kadotin kaiken,
 enkä saa sitä takaisin!

Menetykseni suuruutta,
 ei ymmärrä kukaan!
Minä,
vain minä tiedän
ei kukaan muu!!!
Tänään.

Mutta tuuli tuulee,
aika kulkee,
ja puhaltelee
haavasi täyteen paranuvoimaa.
Enkelten siivet
suojaa sinun arkaa
sisintä siihen saakka,
 ettei niin kovin vihloisi.
He ei pelkää sinun tuskaa,
 ei sinun surun huutoja,
he on siinä, vai sinulle.

Ja kaikki menettämäsi,
 odottaa verhon takana.

Kun suljet silmäsi,
kun et enää 
jaksa kantaa 
menetyksen tuskaa mukanasi,
annat heidän tulla luoksesi.
Tunnet kuinka he
sivelee poskiasi, tarttuu
käteesi, kulkee vierelläsi ja 
rakastaa, kuten aina ennenkin.

Niin kipu kuolee.

~W~




tiistai 25. lokakuuta 2016

Elämän Menu

Miten sen tekisin?
Miten ottaisin kädestä kiinni,
miten estäisin vaipumasta
suruihin, omaa itseäni,
sinua, 
tuikituntematonta,
jonka harteita
painaa harmaa viitta?

En aio ottaa,
 elämääsi vastuulleni,
en aio antaa
sydänsurujani kannettavaksesi.
En tahdo,
jatkuvan tuskan tekevän,
enää yhdestäkään ihmisestä,
varjoa itsestään.

Rikottuja ruukkuja,
on jo riittävän paljon,
 yhden pallon 
pintaa terävöittämään.
Sirpaleita on liikaa,
ja niitä pitkin
astelevia suojattomia anturoita,
ja paljaita jalkoja
ei riitä,
 yhden ihmisen ajatukset suojelemaan.

Älä riko,
kanssakulkijasi sydäntä,
älä riko luottamusta,
älä hajota sielua,
 joka tahtoo vain elää,
omalla aika-akselillaan,
oudossa maailmassa,
itsekin laillasi eksyneenä,
osoitettaan tietämättä.

Näkemättä sitä
suurenpaa tarkoitustaan.
Kun kuljet päiväperhona
yön rajalla,
Yökiitäjänä aamun kajossa,
oletko turvassa?

~*~

Jos valitsit välimaaston,
elämäsi kultaisen keskiviivan, 
tunnetko turvallisuutta.
Riskitön rakkaus,
turvallinen sota,
 sinun
elämäsi ja kuolemasi keskellä.

Elämä haamurajoilla,
koskemattomien joukossa,
vai elämä
taivaan ja helvetin 
rajalla,

Me kaikki tahdottiin 
oma elämämme
kaikkine mausteineen
älä luule, että sen saisi
ilman sipulia,
kun oli tarkoitus pestä
sydän ja sielu itkullaan.

Jälkiruokaan
on omat mausteensa,
odota jännityksellä,
mitä tilattiin.

~*~

maanantai 24. lokakuuta 2016

Ympyrän pyöritystä

Alakulon hetkillä, se että joku mussukka tulee ja kysyy, että "mitä siekin muka tässä kylässä näät?", riittää kyseenalaistamaan kaiken. "Eihän täällä ole mitään."
Ai? 

Puhdasta luontoa, pienet piirit ja ystävät, sukulaiset, riitoja ja rakkautta, vettä, rantaa rakkaanpaa. Tämon minun kotikolo. Luuletkohan sinä hassu kaupunkilaisheppuli, että se sinun ihmisiä täyteen tuupattu Citysesi on ainoa oikea paikka elää? 
Älä vähättele sitä, mitä täällä on.

Meillä ei ehkä ole vierivieressä kahviloita ja rafloja joissa ryypätä itsensä humalaan silloin kun huvittaa. Paikallisravintolamme on harvassa, pitsaa saa ja nakkari löytyy ja talvikausin lähes ohjelmaton kuppilan tynkä hotellilla, mutta ennyvei, se on monelle paikkakuntamme asukkaalle se olohuone, jossa ottaa se keskikeppanansa, tai vesilasinsa karaoken lomassa. En tiedä saako humalikko arvostusta isossa Cityssä sen enepää, kuin pikku kyläsessäkään, mutta alkoholinsa voi loppupelissä juoda kotonaankin, jos tarve on, ei siihen tarvita montaa ravintolaa. Kahvinkin voi keittää himasessa, tulee halvemmaksikin.

"Mitä täällä voi muka harrastaa?" No mie maalaan, lenkkeilen, teen puutöitä, käsitöitä ja kirjoitan. Lähes ilmaisia harrasteita, työttömällä ei ole muutenkaan ihan hirveästi mahdollisuuksia laittaa rahaa harrasteisiin, mutta jos on varallisuutta, voi opiskella aihetta, kuin aihetta kansalaisopistossa, osallistua urheilulajeihin ja käydä uimassa, sekä salilla ihan koska vaan, musiikia voi harrastaa niin kuorossa, kuin muutenkin. Paikkakunnaltamme on lähtöisin moniakin kirjailijoita, elokuvaohjaajia, taiteilijoita, muusikkoja ja monin tavoin upeita surmiehiä ja-naisia, ihania ihmisiä. Moni heistä palaa poluillemme kulkemaan säännöllisin väliajoin ja moni asuu täällä ja rakastaa oloaan ja eloaan. Kyllä pitäjästä kulkee vallan mainiot tiet isonpaan cityseenkin, jos ei aihealueeltaan oikeita harrasteita täältä löydy. Kaikki täältä lähtevät, ei enää palaa, se on heidän päätöksensä. Me jotka jäimme, tai palasimme, pidimme omaa päätöstämme yhtä hyvänä.  Vaikkemme päätöksellämme suuria saavuttaisikaan, olemme silti yhtä arvokkaita kuljemme missä vain. Pykälä rakasta kotosta kulkee aina, jossain kohti geenistöämme.

Ja täällä löytyy luontoa, hiljaisuutta ja rauhaa, ja leffatkin jos niin tahtoo. Onhan se totta, että talvikausi täällä on menen tullen hiljaisenpaa, kuin kesät, mutta en mie tiedä onko kukaan keskiverto ihminen talvikausina järin aktiivinen? Mie ainakin vajoan kaamosmasennukseen jo lokakuun ensipäivinä.Vaikka rakastaisin kuinka syksyä, pimeä on pimeää jouluun saakka ja sinä aikana tahtoo melkein kaikki vaipua uneen. Sijainnistaan riippumatta.

Mutta mikä on parenpaa, kuin pakkastalven keskellä, kävellä järven jäälle ja kuunnella lumen narsketta tassujensa alla? Kun ensimmäiset auringon säteet osuu hangelle ja tekee siitä timanttisen ja puuterisen kauniin Geisha-tytön posken, tai siis tietenkin Edward Cullenin timanttisen hipiän, sitä niin mielellään katsoo ensisäteestä siihen viimeiseen valonpilkahdukseen, tai siis ethän sinä siinä tietty kauneutta näe, mutta yritin nyt vain selittää omaa näkökulmaani. Kaupungissa nuo kauniit lumikinokset sohjoontuu ja muuttuu harmaiksi, jo katua hipaistuaan, toki tässäkin puhuu maalaisen ennakkoluulo vastaan citypiippölin näkemystä. Sinä näet kaupunkisi kauniina, omalla tavallaan täydellisenä.

Sinä ihmettelet meidä kunnallispolitiikkaa. No juu siinä kohdin minäkin ihmettelen, en minä tajua sitä, että minä saan äänestää, vain yhtä ihmistä päättämään minun asioista. Eikä minun äänestämäni ihminen ei edes ole hallituksessa ja silti, on kaikkien meidän kuntalaisten vika, kun hallituksessamme, tai valtuustossamme, asiat ei sujukkaan kaikkien mieleisesti. Sinun isossa cityssä on oma valtuustonsa ja hallintonsa ja sielläkin menee toisinaan pieleen. Minä en ole äänestänyt sinne ketään. Äänestitkö sinä? Yhtä, vai kuten minäkin? Eduskuntaan koetin äänestää, mutta hän ketä oisin halunnut äänestää, ei ollut alueellamme ehdokkaana. Presidetti on toki minunkin mieleinen. Mutta ei, minä en pidä meidän politiikasta, se ei ole oikein pienen ihmisen puolella vaan tahtoo jotain, minkä puolesta minä en taistelsi. Minä haluaisin, että kaikille meille olisi mieleinen työ ja turvattu toimeentulo. Ja heillä jotka ovat työnsä tehneet, oisi turvattu vanhuus ja ympäristö, jossa heitä ei jätettäisiin hoidotta. Ja he, jotka ovat vielä pieniä ja eivät voi itseään puolustaa, olisivat turvallisissa käsissä, sellaisen aikuisten keskellä, jotka eivät pitäisi heidän pientä ikäänsä, huonommuuden merkkinä ja lupana heittäytyä välinpitämättömäksi. Talousongelmat ovat yhtä suuria, olet kaupungissa, tai maalla. Työpaikat menee halvemman työvoiman perässä rajojen ulkopuolelle. 

Minä tiedän miten lehmät käyttäytyi laidun-aidallaan. Jos laitumen ruoho alkoi olla syöty, se kävi aidan viereen polvilleen ja alkoi hamuta heinää aidan toiselta puolelta. Fiksu elukka tavallaan, mutta mistäpä se tiesi, että jos kotvan matkaa oisi kulkenut portille saakka ja siitä toiselle laitumelle, noiden korsien takia ei oisi tarvinut polvistua? Mutta vaikka ruoho näyttää vihreämmältä aidan toisella puolen, se ei välttämättä ole sitä. Se voi olla lannotettu toisin, täynnä säilöntä aineita ja kaiken sortin epäsopivuutta, mutta se voi olla myös sitä tuhannen terveellistä luomutuotetta. Aina on vaihtoehtoja.

Minua ihmetytti pienepänä, seurata melkein saman ikäisteni cityihmisten elämää verrattuna itseeni. Minä saatoin istua tunnin ongella kyllästymättä siihen, etten saanut kalaa ja city-ikätoverni poltti päreensä ja temmelsi rantaa edeskahtaalleen sinne tänne, huutaen ja hosuen ja lopulta unohti onkensa ja katosi, minä nostin city-ihmisen ongen ja sain kalan. Olenhan minä hidas ja saatan olla sopeutumatonkin, mutta mitä järkeä, on käyttää aikansa sinkoiluun ja oman ympäristönsä vähättelyyn, kun sen voi käyttää siihekin, että koettaa löytää siitä ympäristöstään ne asiat, mitkä tekee olon hyväksi? Niitä kuitenkin löytyy kaikkialta. Oli toki niinkin, että sinkoillessaan cityihminen löysi polkupyörän, jonka avulla hän sai kulkea lujenpaa, mutta toisaalta, kala jäi saamatta. Ehkä se kala oli kuitenkin minulle tärkeänpi, minullahan oli se kissa silloinkin ja cityhimisellä taas silloinkin kiire.

Vaikka politiikka ui suohon, ei se tarkoita sitä, että koko maalaispitäjän ihmiset olisi kaistapäitä. Me äänestettiin jokainen yhtä ihmistä. Ei sen useanpaa. Siellä nyt vaan sattuu olemaan monen, yhtä ihmistä ääneestäneen, yksi ihminen, erimieltä niiden muiden, yhden ihmisen äänestämän, kanssa. 

Mitä jos alkaisimme äänestää niin, että jokainen valitsisi mieleisensä tyypit hallitukseen, valtuustoon, tai eduskuntaan? Sen verran väkeä, kuin tarvii ja sitten katsottaisiin, mikä on paras combo, onko jotakuta poppoota äänestetty useammin ja taas se enemmistö voittaisi, näin ollen voisi taas huonon hallituksen tullen tosiaan syyttää äänestäjiä tyhmyydestä, eikä hallitus joutuisi yksin syypäiksi. Pattitilanteen tullessa äänestänyt, tulisi sivusta tueksi ja päävastuulliseksi rauhanneuvottelijaksi kertomaan, mikä oisi se paras tapa hoitaa homma. Lehtienpalstoilla ja väsepöökki sivullahan me nytkin annamme viisaiden neuvojemme opastaa äänestämiämme ihmisiä. Välillä varsin hävyttömin sanakäänteinkin. En ole kovinkaan ylpeä pitäjämme asukkaiden ja pitäjämme ulkopuolelle muuttaneiden asukkaidenne käytöksestä näillä keskustelupalstoilla. Paikalla olemattomana en voisi ikinä tietää, miten pahasti valtuustossa kiehuvaa soppaa, on pieleen kokattu. Ja kuinka kauan? Syitä lienee niin sysissä, kuin sepissäkin, joten hiukan ajattelevaisuutta. Koska edelleen me äänestämme, ne ihmiset valtuustoihin, hallituksiin, eduskuntaan eu-komiteaan, presidenteiksi ja niin pois päin. Äänestäjien vika.

Toloja äänestäjiä?

Mutta noin kaikkineen. Mie tykkään kotokylästäni, enkä tykkää, että sen väkeä mollataan kiusitataan ja väheksytään, on he hallituksessa, eli ei. Paikkakunta ei pahene vaikka paikkakunnan ihmisillä on eriäviä mielipieitä, joihin heillä on oikeutensa. Asioiden hoitamisessa ei todellakaan ole aina yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan niitä puidaan monelta kantilta, jos aiotaan tehdä kaikken yhteiseksi hyväksi tarkoitettuja ratkaisuja.

Toivotan voimia päättäväisille, ei ole helppoa toimia yhteiseksi parhaaksi. Kovasti toivon, että todella muistaisitte, että olette tekemässä päätöksiänne, nimenomaan paikkakuntamme ja sen asukkaiden, myös itsenne, mutta ei vain itsenne, yhteiseksi hyväksi. Minä puolustan pientä kotostani, en arvosta kaikkia täällä tapahtuvia asioita, mutta täällä on paljon, minkä puolesta taistella. Samat lauseet voin kirjata, jos puhutaan koko Suomen maasta, mieluummin täällä, kuin ihmettelemässä suuren maailman presidettipeliä. Mutta niin helposti minä näihin poliittisiin ja toisia mustamaalaaviin aiheeisiin kyllästyn, etten tosiaankaan, joka tuutista, tätä paskanjauhantaa ja ihmisten mollaamista, halua lukea joten. Piste. Ja työrauha virkaatekeville.


Puolueisiin sitoutumattomasti ~W~

(PS. näin vakavaa aihealuetta, ei parane pehmennelleä kuvilla.)




tiistai 11. lokakuuta 2016

Tuo moukari tullessasi.

Hymyile minulle,
silloinkin,
 kun omat kasvoni
 ovat unohtaneet,
 kuinka se tehdään.

Tartu käteeni,
älä välitä,
 vaikka se on
nyrkkiin puristunut,
avaa se ja
lämmitä.

Vaikka sanon,
En tarvitse ketään,
se ei ole valhe,
ei täysin tottakaan.

 Itseensäkin voi eksyä,
eikä suu silloin 
sano kutsuvasti,
 "Tule luokseni."

Minä eksyin,
jo viime 
vuosituhannella.
Enkä vieläkään 
osaa joka harhastani 
ulos.

En kaikkia 
muurejani,
jaksa yksin sortaa.


Ei ihmisellä ole
kuoriutuvan
kananpoijan voimia,
ei nokkaa naputtamaan
kuortaan rikki.

Tule luo,
Tuo moukari
tullessasi.

Hajota
 kaikki ne muurit, 
joiden takana en enää
ole turvassa.
Viholliseni 
on sisälläni.

Sehän olen minä.

~W~

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Nukkulandian nuorin.

Otan peittoni mytyksi
syliini ja hankin
 kiitojunasta lipun.
Se on matkalla
sitruunaperholaaksoon,
Nukkulandian
nummille.

Suihkulähteiden
vierelle teen nurmenukka
vuoteen,
puhkukukkasista
hötyjä kerään,
niistä teen itsellen
tyynyt.

Halipuut olkoon vartiana
kun nukun lapsen unta,
oksansa suhisee
 rauhoittavasti,
humisten suojaloitsut.

Minä olen turvassa,
mikään ei mua peloa,
kukkatyttöä
kaukaisen kesän,
villikko poikaa
varhaisten vuosien.

Siellä olen 
sateenkaareni päässä
syvissä vesissä 
sukellan.

Vien vesihiisille,
virkistettä ja salamantereita
suukotan.
Palavin huulin,
 palmun alla
linnunmaitoa lipitän.

Ja kun aamun aurinko
ankarasti,
 silmiin säteitään 
sirittää,
pitää 
elämän arkeen 
mun kipitää.

Unimaan taika ja 
ihmeiden hetket,
on retkiä pieniä tähtihin
ja kun koitaa
 taas aamu
heränneen eloon
eksyn aikuiseen
kehoon mä takaisin.

~W~

Toisenlainen Krapula

Kun hyvien
 ja iloisten hetkien
 jälkeen
 huoneeseen laskeutuu
 hiljaisuus.

Korvat soi 
vielä tunteja
jälkeen sen ja
naurun kaiku, 
alkaa vailistua
seinillä.

Minä rakastan
hyviä hetkiä,
mutta vihaan,
 niiden aiheuttamaa
krapulaa.

Ilman ilolientäkin
se iskee, 
kun 
huone tyhjenee.

Kun et ole,
 pitelemässä seiniä,
kohottamassa
naurullasi,
tupani kattoa.

Kun hiljaisuus,
muuttuu kauneimmasta
musiikista,
ruuvipuristimeksi
joka kutistaa huoneet.

Minä sanoin, 
etten kestäisi 
kenenkään jäävän,
kanssani asumaan.

Tekisin uusia ovia, 
jotta pääsisin pois.

Mutta, jos 
sinä pitäisit 
seinät paikallaan,
katon korkealla,

estäisit
niitä murskaamasta
meitä.

Voisin harkita,
saisit, ehkä,
hetkeksi jäädä.

Kunnes,
 kummankin 
voimat loppuu
ja maailma
romahtaa.



~W~

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kolhuilla

On kolhittu sydän
ja mieli kuin
ilmapuntari.

Tänään tälläinen ja
huominen on omansalainen.

Se on hyvä,
kolhittu on sitkeä,
lommot elämään
iskeneitä. 

Pidä Kiinni ja lujaa
sanottiin ja
minä pidin,
aina kun jaksoin.

Joskus sattui,
vaikka kolhu jää,
ei kipu ole ikuinen.

Joinakin päivinä,
tuulee pohjoisesta,
ehkä myrskyää,
ja ukkonen
ylittää Päijänteen.

Se ei ole lempeä
näky,
mutta joku toivoakseni pitää
myös myrskysäästä.

Jos elämän eläisi,
sydän ehjänä,
ja silkassa
leppeässä kelissä.
Kuinka piaan tuntisi,
tarvetta valittaa
elämän olevan tylsää?


~W~

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Mutru Menninkäinen

Olkapäälläni istuu ihmetellen Mutru,
pieni menninkäinen, onnellinenkin joskus, mutta nyt suu mutrulle kipparoituneena, sydän sykkykyrälle keriytyneenä, istuu olkapäälläni murheellinen Mutru.

Hienovaraisesti kysyin mitä mutristelet? Mitä murhetta murheellisesti muristen, sisälläsi kannat? Sydänsuruja, maan surua, harmia harmaahapsen suruja, silkkisiä syvyyksiä ja tuulten taivaisia, korppien korkeuksia ja haukkojen huoliako mielessäsi mietit?

Josko avuksi olla voisin? Kaikkeahan en käsitä, mutta jos jollekin huolesi kertoisit, voisi helpottaa hiukan. Hiukan enpien katsoi kumppanini ja luottaa päätti. Luvan kertoakin antoi, kun huolensa jakaa tahtoi. Opiksemme kenties, ajatteli hän.

Näin turinoi Mutru.

Mutru Menninkäinen Ennen ilon hippuja kantoi,
kulki kedolla keräilemässä, kauniita ja keveitä ilon enteitä, niitä kuivatti kevättuulessa hipuiksi hitusiksi, keveiksi kannettaviksi. Ihmisille vietäviksi. Elämille hilpeydeksi, henkimaailman keveydeksi, luonnonkansan lystiksi, onneksi oleville. Tärkeä työ ja iloksi aina.

Mutru keräili metsien enteitä Kaarnamuorin keiteltäväksi,
iloliemen aineiksi ja uusille lapsille hymynhäiveiksi,
niiksi pieniksi, jotka ilmavaivoiksi uskoit. Liemellä kun siveli kopeat kasvot kovan aikuisen, suli niille pian hymy. Ryöpsähti nauru myrtyneemmänkin murjottajan sisältä, kun sitä kaulalle siveli ja voi hihityksen helinää kun tipan tuota lientä tipautti mummojen kahvipannuun. Kielenkantojen kalkatus ei loppunut ja maailmaan tulvi ilo.Lysti levisi tunturintuuliin, jos se tipan lorautti leirinuotiolla ruokaan taikka kullankaivajien vaskooliin, se veti puoleensa aarteita heille, joilla oli niihin tarve ja juttuseuraa niille, joiden yksinäisyys alkoi olla jo musertava.

Mutrun korit täyttyi piaan. Aina kauniisti kasvoi enteet, niin niityn, kuin metsienkin. Vaan tuli ihminen koneineen ja vei metsän, niityn valloitti toinen ihminen tuoden romunsa ja turhuuden tarpeensa niityn enteiden peitoksi, toi kärryin, kuorma-autoin ja täytti niityn.
Poltti puut uuneissaan raapi kannot paikoiltaan ja jyräsi ja raivasi touhusi ja tuhosi, eikä enteestä jälkeäkään, ei ensimmäistäkään palaa, kevät tuulessa kuivattavaksi, ei ensimmäistäkään liemeen käytettäväksi.

Tuli Mutrusta kaltaiseni. Työtön Menninkäinen muuttuu murheeliseksi. Tiedäthän tuon, jos itse tarpeettomaksi tunnet taipaleesi elon tiellä, valtaa murhe ja suru sisukset.
Kyynel vierii kertyy puroiksi Mutrun poskille,
toisinaan tahtoisi vain olla tarpeellinen meistä pieninkin,
vaikkei uraa enää tehdä, alkuun valitulla tiellä, oisi mukavaa, jos löytyisi paikka sivutieltä, jossa arvostusta itseleensä saisi.

Ei ollut helppo ilohippusista luopua ne mielen teki aina kevyeksi ja se iloliemi, Kaaranamuorin keittämä, niin aina sisuksia lämmitti ja kun näki hymynhäivän lapsella suupieltä nykivän, voi onnea, soi kaikki sydänrummut kumeasti, kun sillä liemellä hoiti murjottavan mummo, tai miehen äreän ja he nauroi niin makeasti. Surut tuntuu lisääntyvän, kun ei ole hippuja tarvitseville vietäväksi, eikä lientä siveltäväksi synkkien sydämille. Tulee kovat ajat, kun kaikki murheistaan pajattavat, ei naura kukaan.

Mutru ei mielellään, ole murjotus mielessään, mutta joskus toisinaan, kun olkapäällä istuu ja toisten murheisiin tuskastuu, tule olo omansa lainen, tekee mieli murista ja omista huolistaankin nurista ja kertoa koko maailmalle, ettei kurjuutta kaikkialle, joka kotiin ja kannon alle, levittää tarvitse. Vaan mieti ja harkitse tekosi, kaikki roskakekosi ja metsien tarpeettoma tuhonnat ja omien harmien kuohunnat. Onko kaikki oikesti niin, että noita tomia tarvittiin ja maailma kaiken sen kestää?