perjantai 30. elokuuta 2013

Löytöjä vuosien takaa

Löytöjä "Autiotalosta"  Luin runon tönön edessä ääneen kyyneleet
valuen. Ihan kuin tämä runoilija oisi sen tätä hetkeä varten tehnyt.
Kiitos Kauniista sanoista tuntemattomalle runoilijalle.
"Runon" Autiotalo löytöpäivänä 24.8.2013


Autio tupa

Sitä lähestyn kiirehtimättä,
sillä tiedän, se autio on.
Siellä hiljaisuus antaa kättä
ja pöytä on kattamaton.

Oli tuvassa tuntua ennen.
Oli seinien sieluna hän.
Oli onnea ovesta mennen,
oli kaipuuta lähtiessäin.

Mä palasin työstäni illoin,
jalan kulkua kiirehtäen.
Oli uskoa uupumus silloin,
sitä taakkana kantanut en.

Palaan nytkin. Ponsi on poissa.
Enää palaa en kiiruhtain.
Kun hiljaisuus hirsissä noissa
asuu autius askelissain.

Tulen tupaani kiirehtimättä,
se tyhjä ja autio on.
Vain hiljaisuus antaa kättä,
ja pöytä on kattamaton.


Pentti Hietanen Nyyrikki nro 16 vuodelta 1958 sivu 2

Autiotalo nuoruutensa kukoistuksessa
kenties lehden ja runon ilmestymisen aikaan?
Punainen tupa muttei peruna maata

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Rohkaisuksi (?)

Anteeksi rakkaat lukijat heti ennakkoon. Tämäkin tarina pyörii kriisien ympärillä. Koettakaa kestää.


SE ikä ilmeisesti, kun kaikesta tehdään kriisi. EU-kriisit ja Talos-kriisit ja Kriisi työttömyystilanteissa ja Kriisi  nuorison mellastaessa kouluissa, kotona, kylillä ja kujilla, Kriisi aikuisten tehdessä samaa työpaikoilla ja konttuureissa, jossa he käyvät, purkamassa turhautumiaan talousongelmien, työttömyyden, liian suuren työtaakan, liian pienen työtaakan, lastensa hyvinvoinnin, tai koulujen kaaosmaisuuden, tai eduskunnan järjettömyyden, tai ihan vaan maailman paskamaisuuden, tai oman ikänsä aiheuttamien kriisien vuoksi. Aaaaarg!!! 



"Kusessa ollaan" sanoi kummisetäni taannoin maailman menosta. Liekkö lausunto tarkoitettu kannustuksen sekaiseksi rohkaisuksi, vai kehoitukseksi luovuttaa, mutta näitä kaiken karvaisia rohkaisunkaltaisia kommentteja on kuultu ja loihettu lausumaan itsekukin sopivissa tilanteissa.


Kuoleman kielissä oleva lenkkikaksikko on loppumetreillään lenkistään ja kotinäkyy jo, tassut laaha maata, mutta mieli on tyytyväinen. "Hiukkako oltiin reippaita kun tuo lenkki pyörähdettiin"... Vastaan suorastaan lentää vauhdikas lenkkeilijä poppoo matkansa alkukilometreillä ja huutelee "kirikiriä ei tuolla vauhdilla kunto kasva" Jaa ei ja me kun luultiin?  Voi Vattu.

Taivastelemme kukin tahollamme ikäämme ja sen tuomia haasteita ja hiukan säälimme niitä, jotka ovat "vasta" tulossa tähän ikään. Itse henkilökohtaisesti olin onnellinen, että kolmet kympit on jo takana päin ja kauhuilen melkein neljänkympin kriisiäni "kyllä ahdistaa" tunnelmissa. Kommentoin Kolmekymppiselle että kuule muru, ei se tuosta helpotu ja saan koston heti seuraavassa tuokiossa jokinverran ikääntyneemmältä ystävältäni "Varrohan kun pääset viiteenkymmeneen..." Hyi puistatusta. Kaikki ikäkriisien eri variaatiot käyneenä, itku tuli jo pelkästä ajatuksesta, nyt jo tunnen vaihdevuosien hikiaaltoja ja ahdistuskohtauksia. Lapset tekemättä, perhe perustamatta, elämä elämättä ja nurkantakana uhkaavasti vaanii jo helvetilliset mummokuumeen liekit. Ei tuu kesää.

Onko meidän "rohkaisuksi" tarkoittamamme lausunnot jollain tavalla kavalan kieroja, vai  koemmekko me vain elävämme katastrofista ja kiirsistä toiseen? Jos Väseböökin Hajatelmista lähes jokaisen kamuni lempi fraasein kuulu "leuka rintaa vasten ja kohti uusia pettymyksiä", pitäisikö kommentista olla hymyilevän hilpeä " hehhe niinhän se menee" Vai kommentoida kamulle, että näitä pettymyksiäkö sinä elämääsi haluat tilata? Jos Suurimmasta osasta aloittamiaan asioita jo alkuunsa ennustaa tulevan perslasku ja helkutisti mustelmia kannattaako oikeasti edes aloittaa, kun kerran kuitenkin sattuu? Vai pitäisikö kenties ottaa asenteen muutos ja nauttia matkasta alusta asti? Viis siitä jos kaadun, mutta helvata teenpä sen tällä kertaakin tyylillä.


Helppoja retkiähän meille ei todellakaan aina suoda, mutta on ihana seurata niin toisia, kuin itseäänkin, että mitenkä sitä mistäkin kriisistään selviytyy. Avulla vai ilman ? Sattumien kautta, vai onnen kantamoisilla? Vai onko oikeasti joku, joka siellä verhon takana auttaa ja kuiskii ohjeitaan?

  Minulla on monta ystävää joiden elämänkulun seuraaminen on ollut niin kiinnostava ja kannustava minulle itsellenikin, että heidän kertomuksiaan kuuntelee aina kuin hyvää kirjaa. Välillä itkee ja välillä nauraa, kuinka kaikkiin hullutuksiin voikin joutua matkoillaan. Tapahtumissa on yleensä hilpeän positiivinen sävy "tapahtuipa kerra"...He ovat selviytyneet hienosti vaikka koossa on ollut kaikki katastroofin ja maailmanlopun ainekset. Heidän elämän tapahtumat ovat rohkaiseet minua omissa toimissani. He ovat rohkeita ja tekevät elämässään erilaisia asioita. Ei niin, että aina tietäisivät minne ovat menossa ja sukellukset kulloisiinkin "vesiin" ei ole olleet niitä huippu-upeita uimahyppyjä, vaan välillä homma menee Pelle-hyppyjen puolelle. Mutta pintaan he pulpahtaa aina kuin korkit, eikä haittaa vaikka naama punottaa, se johtuu naurusta, "läskeiks meni mutta menköön." Siitäkin selviää.

Monesti itsekin menen ikäänkuin "perse edellä puuhun" vaikka helpomminkin voisi mennä, mutta tyylihän on vapaa. Pääasia, että elää elämäänsä. Ja uskaltaa nauraa, niin itselleen kun muillekin, maailma ei ole niin vakava paikka. Eikä joka asiaan täydy lähteä, kuin sotatahuville, vain voitto mielessään. Tappion kalkki maistuu karvaammalta, mitä harvemmin sitä juo, siksi täytyykin ottaa kaikki maut elämässä tasaisin annoksin. Suolaista ja makeaa. Tiedättehän? Täydellinen ei ole täydellinen, ennen kuin on oppinut tekemään virheitä ja antamaan ne anteeksi, niin itselleen, kuin muillekin. Rakkauskin on aidoimmillaan vasta, kun siihen sekoittu ripaus vihaa ja Iso annos hyväksyntää, vihattua piirrettä kohtaan.


Kaikesta ei voi aina selvitä ilman asfaltti-ihottumaa ja nirhautumia, tulee mustelmia ja murtumia, sydänsuruja ja kaikkea muutakin kuin ruusujen tuoksua ja pitkopullaa, mutta oi ihanuutta kun saavutat sen pullan ja ruusukimput. Niiden vuoksi kannattikin hiukka kolhiutua ja kun ekstrana on ystävän karu kommentti, "kauhee miltä sä näytät" "otakko kahvia" tai äidin "ootpa ryvettyny, ootko syöny jo?" Niin, jep, kyllä nuokin kommentit silloin voi lukea rakastavaksi rohkaisuksi. Olemme elänyt ja rypenyt elämäämme tyylillä.




             Aploodit meille, rakastavan ihailevasti:
                                                              Wilhelmiina

maanantai 19. elokuuta 2013

Unelma onnesta

Revin elämänlankaa,
punon siitä kuin köyttä.
Itseni pelastukseksi?
Siteeksi ympärillemme?

Juurineen irroitan sen maasta 
pelkin käsi.
Elämänlanka elää siellä missä
muut ei nähneet mahdollisuutta 
selvitymiseen.

Minä kiedon itselleni 
langoista kodin,
punon sen 
säije kerrallaan. 
Onnen mahdollisuutta 
näkemään opetellen.

Minä rakennan puumajan
ja katselen sieltä 
kuinka ensihenkäykseni
kotitähti valaisi nekin yöt,
 jolloin 
pimeä oli mustaa mustenpaa.


-W-

perjantai 9. elokuuta 2013

Bröööööööm


Vähäpukeiset tanssijat järkyttivät Urkuviikon johtajan: "Pornografiaa"

9.8.2013 10:22 - päivitetty 13:38 - Anne Honkanen
Kalevi Kiviniemi sai aikaan melkoisen show'n. Kuva: ESS / Panu Salonen
Torstai-iltana Sibeliustalossa esitetyssä Motorgan-konsertissa katsojat kokivat aikamoisen yllätyksen.

Konsertin alussa urkuparvelle ilmestyi kaksi vähäpukeista naista urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen molemmille puolille. He alkoivat liikehtiä tavalla, jota voisi kutsua vääntelehtimiseksi.

Naisista ei ollut kerrottu etukäteen mitään, eikä heidän nimiäänkään löydy muuten kattavasta käsiohjelmasta.

Lahden Urkuviikon johtaja Erkki Krohn sanoo olleensa aivan yhtä yllättänyt naisista kuin muukin yleisö.

- He tulivat minullekin aivan puskan takaa täytenä yllätyksenä. Tytöt olivat urkuri Kalevi Kiviniemen tuomia, enkä tiennyt heistä mitään, vakuuttaa Krohn.

Naisten paljaat takapuolet vilkkuivat hameiden alta, ja lopulta he heittivät lyhyet hameetkin pois. Jotkut katsojista pahoittivat mielensä ja poistuivat konsertista.

Krohn oli perjantaiaamuna tavoitettaessa tapauksen johdosta hyvin pahoillaan.

- Olen äärimmäisen loukkaantunut koko tapauksesta, syvästi häpeissäni ja surullinen. Tällaista pornografista esitystä minä en voi hyväksyä.
 ---------------------------------------------------------------------------------------------------------
 No voi hyvää päivää.

Miekin nyt niin mieleni pahoitin.

Istuin eilen Sibeliustalolla katsomossa. Pakko sanoa että Harmillista, jos joku tästä esityksestä pahastui. Itse olen "melko tiukka nutturainen" ihminen joissakin asioissa, mutta lähinnä nähty tanssiesitys nauratti ajatuksella että, tapahan tuokin on tehdä urkumusiikista katuuskottavaa.
 
Konsertti oli loistava eikä typyjen liikehdintä ottanut musiikkinautinnosta huomiota pois. Esitys oli todellakin poikkeava urkuviikkojen muista esityksistä. Jollain tapaa saattoi olla, että tyttöjen ottaminen esitykseen mukaan oli se "peliverkkareiden repäisy" joka toi urkumusiikista esiin ihan uudenlaista puolta.
 Ei pelkälle kirkkokansalle suunnattua virsi-soitantaa, ja klassista musiikkia, vaan"seksikkyyttä"ja räyhäkkää menoa. Toivottavasti tämä tuo myös ensi vuonna moista erikoislaatuista upeutta lavalle. Minä pidin kokonaisuudesta. Ja jos ensivuonna on vastaavaa tarjolla menen varmasti uudestaan. Mutta niinhän se on että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, ja joku tahtois nähdä niiitä vähäpukeisia ja hyväkroppaisia herroja ja hidalgoja mieluummin kuin vähäpukeisia naisia. ;)

Nautin esityksestä ja nautin musiikista ja juu silmään ei sattunut tyttöjen kiemurtelukaan, sillä loppupelissa monet kapaleet houkutti itseänikin tanssimaan. Miten surullista on että meitä mielemme pahoittajia on niin paljon. Mutta Ah ihanuutta, että näitä rohkeiden esitysten tekijöitä ja rajojen rikkojia on, jotka uskaltaa tuoda myös näihin nutturapäiden mausoleumeihin jotain niin ennen näkemätöntä, kuin kauniit naisvartalot. Ihanaa sanon minä. <3


         Äärimmäisen suurella kiitollisuudella Miia Wilhelmiina Sysmäläinen.

lauantai 3. elokuuta 2013

Paljon Onnea Vaan...

Ystäväni Rouva Naapuri täyttää tänään vuosia ja potee ikäkriisiä. En voi moittia häntä yhtään, sillä itselläni on vielä hetki aikaa olla, alle nelikymppinen. Minä poden edelleen ikäkriisiä. Olen potenut sitä uudelleen lukemieni ja sen jälkeen silppuamieni päiväkirjojen perusteella, kuluneet 30 vuotta. Tämän Kauniin, ihanan, iloisen, nuoren, herttaisen, äidin, aviovaimon, opiskelijan, ja kertakaikkisen sekopäisen, neuroottisen, mutta ah niin hauskan ja neuvokkaan ystäväni, Rouva Naapurin, elämän verran.

Melko hälyyttävää kaikesta tekee se että päiväkirjojeni perusteella kaikki ikä vaatimukset ja statussymboolit joita kulloisenkin ikäsenä oisi pitänyt tavoittaa on minulta edelleen tavoittamatta. Jos vertaan itseäni Rouva Naapuriin, pitäisi tuntea sanoin kuvaamatonta kateutta, mutta yllättäen en tunne. Koska meillä on kummallakin omanlaisemme vaatimukset "täydellisestä elämästä". Ja vaatimusten kohdatessa todellisuuden, ne ei yleensä vastaa odotuksia.

En osaa sanoa millaisia statussymbooleja muut ihmiset keräilevät elämäänsä, mutta sen olen huomannut, ettei meistä oikein kukaan osaa suhtautua iän tuomiin "vaatimuksiin". Minä en ollut edes 12-16v mielestäni oikean ikäinen mihinkään mitä teen, aina joko liian nuori, tai liian vanha. Väärän kokoinen, näköinen, pituinen, tai painoinen. Väärin ajatteleva ja tekevä. Ja voi taivas miten "väärin" oli lukea 3 viimistä vuotta alle kolmikymppisenä omaa itseään. Samoin kuin on ollut "väärin" lukea omaa itseään viimeiset 10 vuotta alle nelikymppisenä.

Koskahan meistä sitten tulee sopivan ikäisiä hyväksymään omat mielipiteemme, sellaisina kuin ne on, oma ulkoinen ja sisäinen itsemme sellaisenaan, täydellisen epätäydellisenä. Luin lähes vuorokauden verran päiväkirjoja yli kymmenen vuoden takaa.  Ja kokemus oli niin paljon rankka, että se on laittanut minut todella miettimään, miksen ole jo tehnyt, niille itseäni kalvaneille asioille jotain? Onko tosiaan ollut niin mahdotonta rempaista itsensä irti siitä ahdistus kierteestä, missä olin silloin ja jossa ajoittain nytkin kahlaan, kun asiat oikein ryöpyten tulee päälle. Kyllä se oli. Tarvittiin todella paljon apua universumilta ja kaikilta maailman tuulilta, ennen kuin asiani alkoivat edetä helpommiksi.

Statusympooleistani olen melko tarkasti luovuttanut, sillä minusta ei ole kenenkään jalanjäljille. Minä en ole kuten ikäiseni, enkä kuten koulutoverini, opiskelutoverini, tai muutkaan joihin olen tottunut itseäni vertaamaan. Ja joihin kanssakulkijat vertaa niin itseään, kuin muita. Tiettyt asiat pitää /täytyy/on pakko saavuttaa niiden ja näiden aika määreiden puitteessa. Aina niitä ei saavuteta ja aika tuo myös ennen pitkää julki syyt miksi ei.

Luin niiden päiväkirjojen viestejä ajatuksella "päästän irti". Jossain määrin päästin irti siitä, kuinka hirveästi vaadin itseltäni. Minä vaadin itseltäni ihan kohtuuttoman paljon, kuten olin nähnyt ympärilläni olevien vaativan itseltään ja muilta. He eivät koskaan olleet tyytyväisiä itseensä, niin miten minäkään oisin voinut olla? Mallia onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen ei ollut, joten miten osaisi olla sitä itsekään? Minä uuvutin itseni, joka käänteessä loppuun, kun koetin riittää ihmisille. Tärkeintä olisi ollut, että riitän minulle itselleni.

Samalla katselin noiden vahvojen esikuvieni  murenevan murenemistaan oman kuormansa alle. Oliko se siis sittenkään paras roolimalli? Minähän minun kanssani jouduin elämään kaiken sen ajan, jolloin ei lähelläni ollut ketään. Ja minä olin hirvittävän tyytymätön ja väsynyt elämääni.Olisin luopunut siitä vaikka heti. Vaan minä olen edelleen tässä, perheessäni on kaksi kissaa enemmän, kuin kymmenen vuotta sitten. Siinä on myös valtavan paljon enemmän tyhjää tilaa, jonka täyteydestä ja täydellisyydestä, vain minä itse vastaan. Paljon asioita on muuttunut ympärilläni ja sisälläni.

Paljon on ihmisiä kadonnut ja paljon on uusia tullut tilalle ja suhtautumiset muuttuneet puolin ja toisin. Olemme siis kasvaneet, joko yhteen, tai erillemme, mutta jokaisessa on tapahtunut kasvua. Minussakin, vaikka sen näkeminen tuntuikin haasteelta, ennen kuin olin lukenut ja vertaillut ajatuksiani. 10vuoden takainen minä odotti hyväksyntää muilta ja samoin teki tämän päivän minäni siihen saakka, kunnes tajusin, että minuun suhtaudutaan juuri kuten minä suhtaudun minuun. Minut jätetään yksin, jos minä jään yksin ja minä olen ihmisten ympäröimä mennessäni ihmisten keskelle, mutta kukaan toinen ei tee puolestani mitää. Ei elä, eikä hankki apua, ellen minä ensin ilmaise tarvetta sille.

Minä huusin apua koko ensimmäiset 30 vuotta masennukseni vuoksi. Pääni sisällä ja noiden kirjoittamieni tekstien kautta. Niissä suurin hätä kohdistui kuitenkin aina toisten hätään. En jaksanut enkä voinut auttaa ketään. Yritin ja yritin, mutta kukaan ei ottanut sitä apua vastaan, jokainen halusi tulla omillaan toimeen ja jokainen meistä vuorollaan päätyi epäterveisiin ratkaisuihin. Kenestäkään ei ollut itsensä, tai toisensa auttajaksi. Tiedättekö ne unet joissa juoksee juoksemistaan, muttei pääse eteen päin, tai ne missä olet juoksuhiekassa, etkä millään pääse siitä ylös. Pitelet kiinni kielekkeestä viimevoimillasi, muttet pääse pois. Minulla oli sellainen elämä kolmekymmentä vuotiaaksi. Ja melko pitkään siitä eteen päin.

En voi syyttää ketään siitä että elämä meni kuten meni, ainoa liikevoima asioiden huonoihin ja hyviin käänteisiin on se peilikuvan omistaja. Olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa omistajalle, häntä kurkistellessa, että hei muru, sie riität just noin. Eikä antaa hänen odotella sitä kommenttia joltain muulta, ulkopuoliselta, perheenjäseneltä, tai kanssatallaajalta, jolla ei millään riittänyt kaunista sanottavaa kenellekkään. Edes itselleen.

Nyt minä olen reilusti ALLE 40. Nainen ilman statussympooleja, ilman lapsia ja heidän tuomia huolia, mutta myös ilman heidän tuomia iloja. Ilman vakituista työpaikkaa ja johtotehtäviä, ilman omistusasuntoa ja asuntolainaa, ilman puolisoa, ilman rikkauksia, vaan ei elämä ole rutiköyhääkään. Minulla on kuitenkin hyvät välit peilikuvani kanssa. Ja luulenpa, että kun olen eläke-ikäinen, olen onnellinen ihminen, sillä minä en jää yksin ja paikalleen vieraan itseni kanssa vaan naisen, josta on näiden vuosien aikana tullut luotettavin ja rakastavin ystäväni. Voi olla, että siinä vaiheessa ympärilläni on myös, niitä muitakin symbooleja, mutta ne ei tullut ympäristön painostuksen vuoksi, vaan siksi että olen viimein vastaanottavainen vastaanottajaksi  ja on niiden aika.


Rakkaudella -W-

PS. Äärimmäisen paljon onnea kriiseilijöille ja neuroosien keskellä eläville ystäville, tuttaville, sukulaisille, nuorille ja vanhemmille. Jos teillä olisi päiväkirjat kymmenen vuoden takaa ja ne tänään lukisitte. Olisitte varmasti onnellisia siitä keitä olette nyt. Olette selviytyneet mahdottomana pitämästänne loisteliaasti. Kannustakaa itseänne edelleen .