tiistai 21. maaliskuuta 2017

"Kehuleimoja"

Niin se vaan on. Joka päivälle Uusi minä. Ja voi veljet, että voi toisinaan hämmentää, kun se Uusi minä, voi huomena olla, ihan kuin normi-ihminen ja tänään hää on kameleontti, jota en enää itsekään löydä, siitä senhetken viidakosta.

Tietää vaan olevansa, mutta kun kuuntelee ajatuksiaan ja puheitaan, ei osaa sanoa, onko oikeasti juuri tuota mieltä, kun suu puhui ja ajatus takoi?

Ja kun jotkut päivät nyt vaan alkaa aamusta ja loppuu iltaan ja siinä välillä on enemmän erioloisia sattumuksia, kuin normi viikossa yhteensä. Jo herättyä hengästyttää ja hiki kihoaa otsalohkolle ihmettelemään, että oikeestikko meinasit päivästä selvitä hengissä, ihan iltaan asti?

Meinasin ja selvisin. 
Hämmästyin itsekin, mutta heleijaa, löin oikeen muutaman "kehuleimankin" kalenterini sivulle. Selvisin niistäkin asioista, joihin normaalisti oisin tarvinut läjän korvatulppia, kanssakulkijoille jaettavaksi. En jakanut, korvatulppia, enkä sisäistä tiedonantoani isolla fontilla. Siinäkään vaiheessa, kun hermoja kiristeli ihan kuin entisvanhaan.

Jaa niin mikäkö on "Kehuleima"? Jaa tiiä nyt, onko sille joku oikeakin nimi, mutta silloin minun lapsuudessa se oli punakynällä piirretty kukkanen, tai leimasimilla vihkon sivuun lyntätty peppäkerppu, siili piikkeineen, tai vaan joku muu, ihan yybersöötte leima ja merkintä siitä, että suoriuduit koti-,tai koulutehtävästä, vallan mahottoman hyvin. Niitei minun vihkosta silloin löytynyt  kovin usein, mutta tänään länttäsin niitä oikein triplatuplat. Ihan sen kunniaksi, etten ollut niin tyhjäpäinen, kuin päivän tapahtumasarjojen paskamaisimmat käänteet, antoi ymmärtää. Enkä raivonnut harmitustakaan ihan julkisesti.

Ja nyt, kotosen turvissakaan, en enää jaksa. Päivä on ohi ja vahingot jäi vähäisiksi. Tai kaikkia ei ole vielä tiedoksi annettu. Ei niistä siis tänään vielä tarvii hiiltyä ja jos ne sattuisi vaikka huomena olemaankin kohtuullisen kokosia, tai ihan hel..hervottoman suuria, niin jaksaisinpa keuhkota sitten isommasti, kun se tilanne on päällä.




Ja PS.
 Jos tajusit tästä kaikesta jotain... Onnea ystävä kallis, mie en nimittäin oo tajunnu koko päivästä yhtään mitään ja mie sentään olin tämän "Päiväni kameleonttina-näytelmän" päätähti. Tuli ilta, nyt jo melkein yö ja olen edelleen hengissä. Ja aion mennä nukkumaan. Leikkien, ettei tätä sekopäisen kummallista päivää ollut olemassakaan, kuin niillä hetkillä, joina löin ne "Kehuleimat" kalenteriini. Olen ne leimat niin täysin ansainnut. 

~*~*~*~*~
*****


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sosiaalisesti rajoittunut

Toisinaan tuntuu hiukan mauttomalta, kun kirjoitusteni aiheet ovat useinmiten, Minä ja Minun Ajatukseni. Olivat ne kuinka solmussa tahaansa, suollan niitä silti bittitaivaan syöverii.
Moni minun kaltaiseni ihminen istuu kököttää kotonaan ja kirjoittaa aivoituksensa niihin tuhansiin kaapin kätköihin piilotettuihin runovihkoihin ja päiväkirjoihin  ja ovat sillä melkein tyytyväisiä elämäänsä, mutta minäpä pölläytän niin iloni, kuin surunikin julkisiksi.

Ja miksi? No kun se nyt vaan on niin, että minä elän suurimman osan elämästäni tietokoneen kaltaisessa laatikossa. Minä en ollut aikoihin tavannut ihmisiä konkreettisesi ja vapaan päiväni, olkoon se auringolla varustettu muikean mukavainen maanantai, tai vettä vihmova aamuyö yliöylön, tai toissa tänään minä istun koneella ja nyhrään järjettömyyksiä. Yleensä väsepöökin karkinräjätyspeliä, tai jotain muuta kehittävää, mutta tämä näppäimistö on ikäänkuin saatavilla, juuri silloin kun se ajatus alkaa rönsytä aivoista sormenpäihin.

Kirjoittamalla siitä tulee muka paljonkin järkevänpi, kuin puhumalla. Siis siitä ajatuksesta, ei siitä, että se on pakko lähettää leijumaan Bittitaivalle myardien muiden bittien kanssa. Hauskaahan niillä siellä toki on, kun se taivas on niin niin laaja ja ajatuksilla tilaa lentää ja kadota. Joku kenties löytää ne ajatukset sieltä ja joku ei, niinhän se menee tässä eibittitodellisuudessakin.

Tämän vuoden opetus on ollut, että kaikki me ollaan niin erilaisia, mutta koulutus kelpoisia. Minä esimerkiksi olen päättänyt kouluttaa itsestäni  sosiaalisenpaa. Se voi olla suht' iso pala kakkua haukattavaksi, mutta makeanpersona ihmisenä, luulisin senkin haarukoivani.
Vastaan tässä sosiaalistumis haasteessani on kävelytetty niin monenlaisia ihmisiä jo nyt, vaikkei vuotta olla edetty vielä maaliskuuta pidemmälle.

Kummallisimman huomioni tein viikonloppuna, kun tajusin jokaisen kohtaamani ihmisen kohdalla menneeni itse, ikäänkuin uuteen rooliin, jolla kulloisenkin vastaantulijan kohtasin. Minä muuttui pieneksi taka-alalla olevaksi tarkkailijaksi, joka koetti ymmärtää mitä tapahtuu. Yksittäiset tapaamiset, kahdenkesken jutellessa sujui mallikkaan rauhallisesti ja kun tilanne vaihtui uuteen, Minä oli edelleen rauhallisesti taka-alalla ja tuntui jopa hämmästyvän sitä, että tilanteet soljui ja eteni kuten tekivät.

Mutta yht'äkkiä minun Minä meni hälyytys tilaan. Viisi ihmistä edessä, viisi takana ja sivuiltakin jonkin verran, keskustelua ei käyty rauhallisesti, vaan kaikilla oli toive ja ajatus ja puhetta ja tarpeita ja jokaisen MINÄ oli tärkein ja tarpeellisin juuri siihin Minätilaan. Tarkkaileva Minä ei ollut enää pieni olento taustalla, vaan muuttui isoksi ja huolestuneeksi ja järkyttyneeksi vyöryksi, joka tahtoi ja halusi hoitaa kaiken, mutta taito loppui jo kaksi sekunttia sitten ja nyt täytyisi pystyä olemaan näyttämättä sitä, että seuraava reaktio on joko huuto, tuskastuminen, itku, tai helvetillinen kiukku, tai mikä katastrofaalisinta kaikki se hulluus yht'aikaa. 

Joku siinä ympärillä säikähtäisi kuitenkin, se on niin poikkeava reaktio siihen iloisen helisevään ja hymyilevään ja ihan hyvään tyyppiin ja tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minä, iso ihminen, pelkään sitä tyyppiä. Se ei händlää hommiaan, mutta se ottaa hallintaansa koko paskan ja laittaa koko hillityn rauhallisen ja iloisen tunnelman, aivan päälaelleen. Se itkee huutaa ja kiukkuaa, kuin uhmaikäinen lapsi. Minä sallisin sen kyllä tekevän niin, kunhan se edes älyäisi raivota jossain muualla, kuin julkisella paikalla. Vaikka kuinka maailma, juuri siellä julkisella paikalla olikin se, joka sen vyörytyksen laittoi liikkeelle. Jonkinlainen rauha maltinmenetyksen tultavaksi, iso tila, jossa ei olisi vahingoittuvia yksilöitä, vaan vaikka hajotettavia astioita ja huonekkaluja, kirves ja halkopino. Konkreettista tarttumapintaa ilman, että se Hullu Minä saa syytteen taponyrityksestä.

Kun sillä isolla pahanmielen Minällä on sanatkin ihan yhtä sivaltavia ja ilkeitä, kuin viiltävin tikari, tai lihaa repivin ruoska. Minä en haluaisi olla sen räyhänhengen vastaanottaja. En haluaisi olla se "palautteen antajakaan" sillä se vaatii vuoden anteeksi pyynnöt ja Avemariat jopa tämmöiseltä kirkkoonkuulumattomalta pakanalta.
Sosiaaliseksi kouluttamisen pahin vaihe on siis, oppia ärsyyntymään yhtä tunteettomasti, kuin suhtaudun moniin muihinkin asioihin. Maailma on pyöreä, käsissä ja jaloissa on lihaksia, niillä on nimensä ja toiminta tapansa, sydän on piirrettynä kauniinpi, kuin sisällämme olevana voimapakkauksena, mutta ne on niin, hyvä niin, tunne tiedostettu ja vastaan otettu, ei vaadi reaktiota. 

Miksi siis ärsyyntyminen vaatii reaktion, joka puhdistaa pöydän maalipintaa myöden? Miksi Minulta, miksi sinulta?
Miksei ihan jokaiselta kuitenkaan, kun selkeästi joku hallitsee tilanteen sinäkin aikana, kun MINÄ Huutaa ja Raivoaa?


Edelleen vain itseään ihmetellen
~W~











lauantai 4. maaliskuuta 2017

Väärällä tavalla vaivalloista.

Olen taitanut kirjoituksillani tehdä selväksi, että olen melko tuulellakäypä ihminen. Kello on hiukan yli yhden yöllä ja hetki sitten heräsin paniikinomaiseen tunteeseen siitä, että koko elämä on taas ihan hirveän pelottavaa. Nyt istua napotan täydessä valaistuksessa miettimassä sitä, miten väärällä tavalla vaivalloista tämä koko elo tähän saakka on ollut. Kattilan väen unet on keskeytetty ja samoin omani. Uni aikaa oisi vielä muutama tunti, mutta tässä minä vatvon.

Vatvon sitä, miten nuorena tyttönä, elon ollessa avoinna edessä, kuin keväinen autobaana. Mie kulutin tuon avoimen elämäni pelkoihin ja kauhuihin. Pelkäsin hakea kouluun ja muuttaa elämääni ja paniikki ratkaisuna, lähdin kouluun lappiin, josta en tuntenut ketään ja joka ainoa ystävä, joka minulla oli, jäi tänne etelän ihmeisiin. Pääsin kouluun helposti. Silti, vaikka todistukseni oli niin huono, että hävetti. Koin päässeeni jopa liian helposti ja tunsin itseni huonoksi, koska kaikki tuntui olevan väärällä tavalla vaivalloista. Kouluun kuului mielestäni hakea satojen joukossa ja olla haastavaa päästä, niin oli kerrottu. 

Mutta tämä oli erilainen kokemus. Me kaikki hakeneet pääsimme, kun oli pieni koulu. Siis minäkin pääsin helposti kouluun, mutta kaikki muu, mitä koulun mukana tuli, oli vaivalloista. Kotiin oli pitkä matka, äitiä järjetön ikävä, eikä ketään tuttuja koskaan missään. Tai jos oli, tuskaillessani kaikkea, unohdin kuinka usein niitä hyviä tapahtumia tuli, kaikkien niitten, "väärällä tavalla vaivalloisten asioiden," keskellä. Pidin ympärillä olevista ihmisistä, mutta koin itse aina, kuin jostain väärästä kangaspakasta nostetuksi. Väärässä paikassa.

Koulu tuli "suoritetuksi loppuun", vaivalloisesti ja väärään aikaan toisiin nähden. Ei juhlahumua, eikä mitään ihmeellisiä järjestelyjä sen kunniaksi, että valmistuin artesaaniksi, se oli vähän vääränlainen ammattinimike. Ei oikestaa ammatti lainkaan, kun en minä oikein tiennyt valmistuinko minä edes. Suoritin vain ja sain todistuksen, kun oli korvannu viimeiset puuttuvat tunnit, jotka nekin oli vaivalloisia, sillä en ollut ihan kunnossa, millään lailla.

Tulin takaisin etelää ja yritin löytää töitä, ja kun löysin, ne oli vääränlaisia, ei minun alaa ollenkaan, kun en minä ollut ammatiltani oikeanlainen. Ikinä. Missään. Vaikka kävin kouluja lisääkin, minä oli hajanaisesti taitava ja aina hiukan väärällä tavalla vaivalloinen itse. Ei joukkoon sopiva.

Ja nyt, kun puskasta, tuli tämä hetki tässä, väärällä tavalla vaivalloisessa elämässäni. Herään keskellä yötä pohtimaan sitä, että olen taas koulussa. Pääsin sinne liian helposti, en juuri nähnyt vaivaa muussa, kuin sen suhteen, että uskallanko aloittaa ja uskonko olevani riittävän hyvä. En usko olevani. Juuri nyt, en usko olevani. En hyvä, enkä sopiva. Ihan väärä ala. 
Joku muu, semmoinen, joka kävi vaikeat psykologiset testit ja pitkän hakuprosessin läpi ja oikeat soveltuvuuskokeet, tarkan syynin läpi, olisi paljon parenpi. Minä olen tässä tilanteessa hiukan kuin vahingossa, kuten silloin nuorena tyttönä Keväisellä autobaanalla.

Ei jumalauta, en minä voi painaa kaasua. Vaikka tie on leveä ja autokin ihan toisenmoinen, kuin se vanha rakas Nakkikattila. Tämä menee taas ihan väärin. Kaikki on vain henkisesti raskasta ja helvetillisen pelottavaa, kun sen oikeasti pitäisi olla "verta, hikeä ja suolenpätkiä"-vaivalloista.

Ja juu, kun nyt luet näitä, väärällä tavalla panikoivia ajatuksiani, olen jossainmäärin itsekin sitä mieltä, että minä ajattelen ihan liikaa. Olen silläkin tavalla vääränlainen, mutta ah, niin oma itseni. Elämä on ihan kamalan pelottavaa. Oisi ihanaa, jos sen pelonkin voisi ottaa, kuin vanhan kaverin kainaloonsa. Koska koko elämän mittahan me on käsikädessä kuljettu. Minä ja Pelko, autobaanalla etanavauhtia, keväiset sit sontiaiset, hampaiden välkehtivää pelonirvistystä himmentämässä.

Aivan sairasta ja väärällä tavalla vaivalloista. Ei saisi olla helppoa eikä yksikertaista, koska sitten siitä tulee olo, ettei tämä ole minun. Jonkun muun jotain, koska minun elämän kuuluu mennä polvillaan ja ryömien ja rupea pukaten, tai mieluummin avohaavoilla ja mustelmilla. Niin tietäisin leipäni otsani hiellä ansaineeni. Ei henkisesti vaikea, ole ollenkaan hyvä, eikä riittävä. Kaikki paska kerralla, niin se on oikein, aseella uhaten ja helvetin kautta, oisi elo tarvottava. Tajuatteko?

Ei huolta, en minäkään, olen vaan väsynyt ja hitokseen hämmentynyt. Kaikki on siis hyvin. Ja normaalia. Kauniita unia
Kauhunväristyksin 
~W~








Asiasta kaarnan palaan.

Kun aikaisin herää ehtii kaikenmoista. Niin touhuta, kuin tunteakin, näin touhuavana tunneihmisenä. 

Herätys oli klo 5 melko vaatimattomien unien jälkeen ja ensimmäisenä, taistelevien Kattiloiden perheessä, tapeltiin tietty siitä, kuka saa ensimmäisenä ruokaa. Karvakorvat, vai emonen. Emonen voitti. Karvakorville tuli kuivamuonapäivä, ihan vaan varastetun kinkkusiivun vuoksi.

Muutamassa tunnissa ehtii paljon, joten koko aamun tapahtumia täytyi hiukan kelata ja päästiin vaiheeseen, että ajelimme Uljas- Pirssin kanssa kohti Cityä. Matkalla oli yllättävän vähän törttöjä, joten ihan rattiraivoon en matkan aikan ehtinyt, mutta raivoporinan kyllä ajellessani pidin. Hittojako kaadatte niitä puita, niin ettei susille ja karhuille, hirville ja peuroille saati muille metsän asukeille riitä enää kotosta missään?

Ihmekkö tuo, että ne tulevat taajama-alueille ja ihmisten ilmoille, kun ihmiset vie niiltä elintilan. Ja on se sitten nätti tuo maisema, jossa ei oo puun puuta. Kantoja ja rytöä vaan ja aukeaa kalliota. Missä on järki? Ennen sentään jätettiin siemen puita, mutta nyt kaadetaan puliksi koko plääni. Aaah anteeksi, jäähän sinne ne pöllön kolokelot. Vaan luuleeko armas metsäinsirööri, että se pöllö tykkää pesiä aukealla alueella? Ei tykkää. En miekään tykkää, vaikka melkoinen pöllö olenkin.

Näitä pohdiskelin ja kiroilin, kun taas kerran ajelin tuota moottoritietä ja katseli sitä ympäröivää, klaniksi ajeltua maisemaa.
Luonnonkansalle voimia.

Aurinko alkoi nousta. Viimeksi kun ajelin samaa reittiä, satoi räntäpaskaa ja ympärillä ajeli kaistapäitä Häkämikkisiä ja Rämikiikkösiä. Valo teki hyvää. Aloin ajatella mukavanpia. Näenpä ainakin ajoissa, jos Huima Hirvinen kiipiää sivustalta tielle, tai Jänö Pupunen, Ei satu Uljasta ei Pupua. Hyvä niin.

Pääsin perille minne matkasinkin ja paikalle alkoi valua nuhaista ja räkäistä, hiukan nuutunutta kansaa, joka oli innoissaan ihan samoista asioista kun minäkin. Siis siitä, että taas meidän odotetaan osaavan jotain ja osattiinko me? No jaa. Osattiin tietty, enemmän kuin eilen.
Ja saatiin palautetta. Osaamistamme ja semmoisistakin asioista, joita en ainakaan minä tiennyt edes osaavani. Ja minulle kirjoitettiin kiitoskirje. Kaunein kirje, mitä olen ikinä saanut ja se sai minut niin tunteelliseksi, että menin mykäksi. Olen harvoin mykkä.

Ja koska olin mykkä ja koska minulla oli muutenkin treffit hiljaisuuden kanssa, menin metsään miettimään vakavia. Tilanne vaati mietintää ja pureskelua ja metsässä semmoiseen on tilaa. Aina, ei edes siellä ennätä, ihan täysin, ajatustensa mukaan. Puhuessaan ajatuksin itselleen, näkee keskenkaiken hassut kasvot pensaikossa,
tuohen kippurassa, kaarnan käppyrässä, tai ihan vaan kiven kyljessä kikattamassa ja ne vakavammat unohtuu.

Tulee hyvä mieli, pihkaisesta puunpalasta. Siitä että, tuli poistuneeksi sisätiloista.

Siinä irvistää kaarnan kappaleen karvanaamassa ilveksen kasvot, tupsukorvat ja kaksi kaunista silmää. Viikset vipatti vinhasti poskilla ja se syynäsi kauenpana kekkaloivaa parivaljakkoa. Koira emosensa kanssa. Kateellisena katseli Kaarna-Ilves. Emonen harjasi koiran turkkia ja Kaarna-Ilves kehräsi hiljaa. "Kelpaisi paijaus minullekin, hivelisi harja turkin takkuja ja lämmittäisi puuluita lempeä lepertely ja läheisyys."

Tämön selvä, nappasin Kissapedon kainalooni ja kannoin kaunistettavaksi. Ja sitten vein kissin Äipälle hoidettavaksi. He olivat toisensa ansainneet, kaksi tervasta, vahvaa, mieltäni ja sydäntäni lämmittävää olentoa. Kun nämä kaikki ja hiukan enemmänkin ajatuksia oli tulvinut mieleni koskista tähän saakka,
tein yhteen vedon. 

Olen aika tavattoman onnekas ihminen.
Kiitos. On ihanaa tuntea olevansa rakastettu.
~Liikuttuneesti onnellinen Wiltsu~