Ritvan linnut

Olit vahvasti läsnä päivässäni. Jotakin sinulle tärkeää tapahtui selkeästi. Sen ennakoiminen alkoi jo aiemmin, eilen se vahvistui, kun näin sitruunaperhosen ja muuttolintuja. Tänää Pulkkilan-Harjulla maailma loppui. Sumu oli niin sakea, ettei mitään muuta näkynyt, kuin auton nokka ja pätkä tietä. Loppu oli valkoista usvaa.

Monen hengenvedon ajan odotin putoamista järveen, tai rotkoon, mitä vain, jotta tuo epätodellinen maailma ympärillä näyttäisi valtansa. Hiljaisuuden täyttämä utu, päättyi yhtä mystisesti, kuin oli ympärilleni tullutkin. Peltoaukeaan, jossa oli kurkikaksikko. Sinun lintuja.

Minä tiedän, että niillä on monille paljon merkitystä, niin humoristista, kuin sydämen merkitystäkin, mutta sinun tiesin rakastavan noita uljaita ripakinttuja. En ymmärrä vieläkään, mikä oli sinun viesti minulle, mutta olen kuulolla. Tämä päivä on sinulle merkityksellinen.

Ja ajattelen sinua edelleen lämmöllä ja ikävöiden. Onnea sinne Utuverhon taa. Ehkä sitten, kun kuulen Kurjen laulun, tiedän mikä oli viestisi tässä päivässä.

Lämmin halaus Sinulle. 

~W~

Terve

 Kävin joskus, taannoin, kauan kauan sitten, keskustelun siitä, miten ja miksi kukin tervehtii, kuten tervehtii. Päivää, hei, moi ja sitä rataa. Keskustelussa tuli esiin, ettei eräs keskustelutoverini katsonut voivansa käyttää sanaa Terve, koska ei voinut tietää varmasti, että toinen on terve ja jos tervehditty sitten vaikka pahoittaa mielensä, kun hän niin ajattelemattomasti, tervehtii sairasta ihmistä. 

Tuijotin keskustelun aikana, jonkin aikaan kaukaisuuteen ja mietin höpsösti, että minun ihmiset sitten sanovat halkovan atomeja ajatuksillani. Ja oikeassa olivat. Mie olen pohtinut tätä keskustelua jo enemmän kuin 10 vuotta. Välillä se palaa uudelleen pähkittäväksi, kuin oisin vasta eilen käynyt tämän keskustelun.

 Olen aikojen saatossa löytänyt ajatuksen punaisen langan, mutta käytän silti edelleen tavatessani ihmisiä, usein Terve- tervehdystä. Myös heille, joiden tiedän sairastelevan.

Minuun ei nimittäin tarttunut tuo ajatus, että Terve-sana olisi mielipahan alku. Kun sanon Terve vastaantulijalle, minä sydämestä saakka toivoin, että hän on terve ja hyvin voiva.

Saamen kielessä toivotettiin buerre beaivi = Hyvää päivää ja siihen vastattiin muistaakseni Ipmel Addi, jonka tarkoituksen, joku tulkkasi olevan Jumal' antakoon? Voin muistaa väärikin, tuon merkityksen,  mutta se oli mielestäni tavattoman kaunis tervehdys ja sopi kaikkiin vuorokauden aikoihin, koska miksipä emme, toivottaisi Jumalan antavan hyvää kaikkiin hetkiimme.

Ja miksi en siis minäkin Tervehdyttäisi ihmisiä Terveeksi sanomalla Terve. Ajatuksen voima on suuri ja ihmeellinen. Välillä me solmitaan ajatuksillamme itsemme umpisolmuun ja täysin ulospääsemättömään sumppuun ja toisinaan meidän omat ajatukset auttaa, meidät ja ystävämme, rakkaat ihmisemme, ulos siitä umpisolmusumpusta.

Minä toivotan jatkossakin Terve. Kun sanon niin sinulle, näethän, että se sana on kehystetty kukkakuvioilla ja ihanalla sydänrivistöllä, kuten somessa kaikki kehystellään. Lisäksi sen toivotuksen mukana tulee luja halaus ja älytön määrä hattaran keveyttä koko olemukseesi. Kaikki viidessä kirjaimessa. Tärähtävän topakasti ja ilolla. Sysmäläisittäin.


TERVE
rakkaudella

~W~

Sunnuntai

Eilen ajelin tuulessa ja tuiskussa citysestä kotiin. Ajamisen kammo oli läsnä joka kerta, kun rekka, tahi linja-auto kiireisen aikataulunsa, tai uhkarohkean kuskinsa vuoksi, räiskäytti ravat silmille. Niin Jumalat, kuin enkelit kuuli karjuntani ja saattoi olla, että lähellä kulkevat autoilijat myös. Autoilua rakastavaksi ihmiseksi,  käyttäydyin äänellisesti varsin agressiivisesti siinä tuiverruksessa. Kädet pusersi rattia henkensä hädässä ja niskojen rentoudesta ei ollut tietoakaan, ja purentalihakset... noh, en toiminut omien ohjeitteni mukaan.

Tänään herättyäni huomasin kehoni olevan edelleen ratakiskon ja rautakangen risteytymä, keskittymiskyky (joka on aina ollut kuin päästäisellä, en tiedä mimmoinen se tarkalleen on, mutta oletan, että hyvin pieni, kuten päästäinen itsekin) oli kadonnut lähes kokonaan. Olennaiset pystyin kuitenkin tekemään. Kattilan teineille ruokaa, oma orjentoitunut aamupalapuuro, vaihtui herkkupullaan kahvikupillisella.

Sitten koetin aloittaa siivousoperaation. On ollut aika hektinen kaksiviikkoinen ja koko huushollini on kuin pommin jäljiltä. Olen aina ihaillut ystävieni siistejä ja kodikkaasti sisustettuja koteja ja miettinyt, että mistä löytyisi itsellekin se järjestelmällisyys, millä sen kotosen saisi, sekä Kattila ystävälliseksi, siistiksi, että kotoisaksi? Ja mielellään ilman, että se vaatisi raivaustraktoria ja koko asunnon täysi mittaista remonttia, tai Auri Kanasen kutsumista kylään?

Tätä pohtiessa pompsahtelin keittiöstä olkkariin, olkkarista kylppärin kautta makkariin ja taas keittiöön ja joka suunnasta löytyi  tavara jonka paikka, oli jossain muualla. Pyykkiteline piti tyhjentää pyykkikone täyttää ja KaPa-kaappi, tai mikä tämä ikinä onkaan kutsui siivomaan itseään. Ilmeisesti monessa kodissa sijaitsee jokin tämmöinen paikka, johon kertyy asioita, joille ei ole muuta paikkaa. Kukin sitten nimeää sen mielensä mukaan.

Mutta siis edistyykö mikään, mitä alan tehdä?  Kattilan väki on ruokittu, pyykkikoneessa pyörii pyykit, olen vaihtanut KaPan sisällä olevien tavaroiden paikkaa, kaaos siellä on ennallaan. Vaikka puhtaat pyykit toki löysi kaappeihinsa, on kaikki muut romppeet edelleen huiskin haiskin ympäriinsä. Löysin sitä ja tätä kadonnutta, mutten edelleenkään koulutus-reissulla kadonnutta punaista pipoa, enkä tummansinistä kukkaroa. Justus-neiti nukkuu kainalossa ja Professori Ymmi tutkii montako kierrosta vaatteet pyörii pesukoneessa ohjeman aikana ja monestikko niiden välissä ehtii, härnättää siskoa, koettaa saada lintuja kiinni, kiivetä kiipeilytelineessä, tahi muuten vaan touhuta ja hyöriä. 

En tiedä kumpi Kattila muistuttaa enemmän minua? Itsehän reilun tunnin pyörimisen jälkeen kyllästyin koko hommaan ja ajattelin, että tyhjennän mieleni kirjoittamalla...No jaa ainakin kirjoitin, päässä sinkoilee edelleen melkoinen määrä pitäis-tehtäviä. Eikä Justus-neitikään kauaa jaksanut nukkua, joten nyt on vuorossa pallon heitto ja pyykkien kuivumaan ripustaminen. Onpa ihanaa, että on sunnuntai, eikä kiirettä minnekään.

Ihanaa päivää sinullekin

~W~

Monen mutkan mieli.

Ihmisen elämä, noin kaikkineen, on melkoinen sekametelisoppa. Tänään en millään, olisi jaksanut olla reipas, enkä rivakka, aikaansaava ihminen. Mutta levoton mieli ja keho, motivoi tekemään, sunnuntain kunniaksi montakin asiaa. 

Niitäkin asioita, mitä jokin uskonto, ei pitäisi siunauksena pyhäpäivälle. Tuli siivottua, pyykättyä, käytyä kaupassakin... En sentään tuulettanut petivaatteitani, enkä mattojani ulkona, sillä sehän olisi ollut ainakin taloyhtiön sääntökirjan mukaan, jo pyhänhäväistys.

Mutta lenkkeilin, pohdin mielessäni asioita. Pakanana en kulkenut kirkkoon, kuten kristityn tapa on, mutta pohdin omaa näkemystäni maailman kulusta. Siinä samalla tajusin hämmennyksekseni ikävän niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat jo aikoja sitten siirtyneet henkimaailman töihin.

Muistin mummit ja papan, monta ystävää ja isin. 
Isi. Jokus joku mainitsi, että "isittely" vaikuttaa hyvin lapselliselta, mutta niin minä isääni kutsuin, isiksi, tai isukiksi. Tajusin, että tulevana vappuna tulee 30v siitä, kun isi siirtyi henkimaailmaan. Hän on ollut siis verhon takana pidenpään, kuin minä koskaan tunsin häntä tässä maailmassa.

Isi ei ollut helppo ihminen. Koen monessa asiassa olevani hyvin saman kaltainen ihminen. Hän oli tiukka näkemyksiltään ja varsin tempperamenttinen. Ja varjele, jos jokin ei mennyt hänen tyylillään. Mutta parhaimmillaan hän oli sydämellisin ja ymmärtäväisin ihminen, huumorintajuinen ja hiukan hölmö. Ja osasi esittää M.A.Nummista ihan just yks yhteen. En lähde kokeilemaan onnistuisiko itseltäni.

Olin pohjoisessa opiskelemassa ja hän kävi siellä äipän kanssa minua katsomassa ja otti paikan haltuun omalla tyylillään. Livahdimme koulusta tauolla paikallispaariin/kahvilaan ja kas kummaa, isukki istui sielä kylän miesten kanssa keskustelemassa syvällisiä. Esitteli minut kavereilleen ja jatkoi juttua. Minä siirryin kavereineni nolostellen toiseen päähän paaria ja mietin, että on se kumma, että aina saa hävetä.

Hittolainen, istuin vasta pari päivää sitten aivan umpivieraan ihmisen kanssa juttelemassa syntyjä syviä...miksi siis se häpeä, nolous?

Lenkki meinasi muuttua itku jollotukseksi. Pyyhin pakkasessa silmiäni ja pohdin sitä miten ihminen kulkee eloaan. Elää täällä, kuolee ja siirtyy henkimaailman puolelle uuteen seikkailuun. Syntyy uudelleen, kun on siihen valmis, tai jos kokee olevansa enemmän avuksi, toimii oppainamme verhon takaa. On ehkä kaikkea samaan aikaan, eihän aika taida oikeasti kulkeä jonona, vaan harppoo välillä jonon ohi ja sinkoileen ees, sun taas. Näin minä sen ajattelen.

Miten me tullaan toisiamme vastaan, tässä kummallisessa maailmassa? Jos yksi pyhistä kirjoista kertoo, että maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tultava ja toisen uskon mukaan sielu vaeltaa elonpolukuja useanpaan otteeseen eri elämässä. Monta syntymää ja monta kuolemaa. Vaellus vaelluksen jälkeen, jotta loppuviimeksi jokainen oppiläksy on suoritettu.

Monesti tulee mieleen, että isikin on täällä jo uudella kierroksella. On voinut käydä jo moneen kertaan moikkaamassa, minua ja koko perhettään, muttemme vaan ole tunnistaneet. Minun muistoni on olleet eri ihmisessä, sielu kuitenkin sivistyy kierros kierrokselta. Ainakin itse toivoisin, että seuraavaan elämään mennessäni saisin säilyttää jo oppimani, ainakin tärkeimmät. Kaiken tämän tiedon ja ymmärryksen haaliminen on ollut työlästä ja toisinaa varsin ahdistavaa. En tahtoisi aloittaa aivan tyhjästä, enkä varsinkaan kärsiä muistamattomuudesta, vielä seuraavassakin elämässäni. 

Tai no tyhmyyteni voisin unohtaa. Kuukausia rallattanut korvamato, viimeisistä sanoista, on moneen kertaan saanut sekä epätoivoisia, että huomoristisia ajatuksia siitä, miten niitä ja näitäkään kohtaamisia ei tarvitse toistaa seuraavassa elämässä. Opit on niistä minun osaltani menneet perille, kiitos, ei enenpää toisintoja.
  

Muutoin kyllä ilolla jatkan tässä ajan spiraalissa hyppelehtien. Tämä vaikuttaa juuri sopivalla tavalla omituiselta. Ja jos me toistekin tullaan vastakain, niin jutellaan häpeämättä, vaikkei tunnistettaisikaan toisiamme. Koppa vaihtukoon, sielu pysykööt edelleen ystävänä.