tiistai 9. heinäkuuta 2024

Sopimattomia.

 Joskus on ihan sanoin kuvaamattoman vaikeaa, näyttää omia tunteitaan. Kun ajatellaan ammatillisessa mielessä, niin kuinka moni esimerkiksi tahtoo kaupankassan itkeä tihruttavan samalla, kun itse lastaa tavaroita liukuhihnalle?  Siinä tulee heti olo, että pitää kysyä mikä toisella on hätänä? Vaan koska ihminen on töissä ja sie ostoksilla, (missä useanpi kääntyy napaansa, eikä tahdo juur muuta sanoa, kuin päivää ja näkemiin,) niin mitäs sille itkun tuhertajalle sitten tehdään?

 Tai jos olet umpikipeä ja kerrassaan huonona ja menet sairaanhoitajan, tai lääkärin pakeille ja tämä hoitohenkilö vaan hymyile, pahimmillaan jopa nauraa kikatta. Ei lainkaan ymmärtänyt, eikä myötätunnon häivää tuntenut. Sekopäinen ja outohan sen on pakko olla juur varmaan napsi kaappinsa kätköistä virkisteitä ja spiritus fortista kyytipojaks, pakko olla jollain tavalla sekakäyttäjä, väärällä alalla ja valelääkäri/-hoitaja.

Ja mitä onkaan huvipuistot ja hauskanpitokeskukset totisentorvensoittajan johdettavana? Ei ole siellä riemullista, eikä hauskaa. Naama peruslukemilla jakaa työntekijät paikkoja ja tiukkailmeisinä laittaa hattarat tarjolle ja liput ranteisiin ja toivottaa hauskaa päivää, näyttäen itse siltä, että tylsenpää paikkaa päiväsi viettoon et voi kyllä mistään löytää, mutta koita nyt silti viihtyä. Mie en viihy, tuskin siekään.

Eli ihan missä vaan, ei kannata sitä omaa tunteikkoaan tuoda julki. Mutta jos ei osaa itseään hillitä? Eikä osaa tunteitaan peitellä? Jos ääni on kova niin suuttuessa, kuin innostuessakin ja ilmeet on ajatusta nopeanpia. Ehdit hymyillä heti kun näet ihmisen ja toimit paljon ennemmin, kuin lähellä olija ennättää kertoa, ettei tahdo apuasi, saati sinua edes lähettyvilleen? Mitä jos vaan olet ajatusta nopeanpi ja se minkä koet olevan oikein ja ystävällistä, ei kelpaa kanssakulkijalle?

Mutta aina ihminen ei vaan kykene olemaan kaikille mieleen. Aina hymy ei vaan sovi kaikkialle, eikä kyyneleet puhdista ilmaa, eikä tylsyys ja avuliaisuus ole niitä tekoja, joilla oisi parasta lähestyä. Ja joillekin ihmisille ei vaan kelpaa, olisi kuinka päin kallellaan tahaansa. Sellaisien ihmisten miellyttämiseen, ei taida suuresti kannattaa panostaakaan.

Mutta jos joku hyväksyy sinut juuri semmoisena kun olet, ei hän hämmenny kanssasi silloinkaan, kun et ole ihan kukkeimmillasi. Sellaisen ihmisen vierellä kannattaa kulkea, sillä on ihana riittää. Riittää silloinkin, kun ei ole ihan sopiva ympärillä olevaan.

~W~

Harmaat kivet

Pääsin jossain vaiheessa päänsisäisyyksissäni siihen tilaan, missä ei tarvitse miettiä ihmisten mielipiteitä minusta. Mutta toisinaan pitää palata vanhoihin ikuisuusongelmiin, jotta muistaa missä on ollut ja mihin asti on tullut.

Aivan viime aikoina olen pohtinut, miten voin olla oma itseni niiden ihmisten silmissä, jotka ovat päättäneet, ettei minun kanssa voi neuvotella, että minä suutun aina ja kaikesta, ja että minä olen negatiivisesti ajatteleva ja pikkusieluinen ihminen. Kaikki tämä on toki osa minun ominaisuuksista. Joissakin tilateissa, minä vaan satun olemaan juuri tämmöinen. Edelleen se on osa minua ja osa minun käyttäytymistä. Vain osa. Minä en ole sellainen aina. Kun olen, siihen on hyvin painavat syyt. Minun puolustusvaistoistani, minun lapsuudestani, minun menneisyydestäni, tai edellisistä elämistä, kivikaudelta, kaikki on hereillä. Ne herätettiin siellä asti, missä minä sodin loputonta sotaa elon oikeuksistani. Mietippä mikä sen herätti, minun harmaan kiveni, suojamuurini?

Tunnetko minusta muuta puolta kuin tuon taistelijan, vastaranna Kiisken jota ottaa useimmin päähän kaikki? Etpä taida, koska usein käy niin, että kuka on tutustunut näihin puoliini, hän ei enää muihin ominaisuuksiini tutustuakaan. En nimittäin koskaan ole uskonut, että semmoinen ihminen, joka ei hyväksy minua pahimmillani, voisi ansaita minua parhaimmillani.

Auttaisiko tämä ymmärtämään, miksi minä nykyään olen ennemmin yksin, kuin ihmisten ilmoilla. Ja miksi on tullut todella paljon vaikeammaksi kirjoittaa omia ajatuksia. Jokaisella on mielipiteitä minusta ja toisista ihmisistä, mutta joskus ne mielipiteet tuntuu niin turhauttavan epätosilta ja vähin perustein tehdyiltä, että sydän särkyy niitä kuunnellessa. Jos et sinä tunne, todella tunne minua. Jos et ole kävellyt kengissäni ja tuntenut kehoni kipuja, tai mieleni sotkuisia vyyhtejä, voitko sinä tosiaan päättää, millainen minä olen. Varsinkaan, jos et tunne myös minun ilonaiheita ja nauruni syitä.


Totta, en itsekään ole aina valmis tutustumaan sinuun kokonaisuudessaan ja teen nopeita johtopäätöksiä asioista joiden tapahtumaketjusta tiedän liian vähän. Välillä menee reilusti metsään ja toisinaan vanhat vaistot voi olla väärässä, eikä se kokemuksen syvä rintaääni tiedä ihan koko totuutta, muttei se totuuskaan aina löydy aamun kaurapuurosta, tai kaljakorista. Siitä, että lakkaa puhumasta, tai sulkee silmänsä ja korvansa muilta ihmisiltä. toisinaan se vaan on paras keino päättää väärinymmärrysten ketju, sulkea korvansa ja mielensä ja unohtaa, että edes tavattiin.

Niin minä teen ja niin taitaa tehdä moni minun kaltaiseni ihminen. Jos lapsuus, nuoruus, koko elämä noin kaikkineen, ei ole antanut taitoja sosiaaliseen kanssakäymiseen, on helpointa sydämelle sulkea ovet ja rakentaa muuri koko olemuksensa ympärille.

Minua ei ole tehty kynnysmatoksi, minulla ei ole siihen enää kykyjä. Jos pidät minua tiellesi osuvana kiven järkäleenä, niin sitten puhumme asiaa, sillä niinhän meitä on opetettu, on mentävä läpi harmaan kiven, jotta on ansainnut elonoikeutensa. Mutta minä en anna enää rikkoa itseäni, minä vaikka vierin pois elämästäsi, mutta rikkoa minua ei saa. Enkä aio läpäistä itsekään teitäni tukkivia harmaita kiviä, pysyköön paikoillaa, minulla on aikaa kiertää ne, elämän esteet ja ihmiskivet.

Kallio on kalliona kaunis. Antaa näkymän laeltaan sinne, mistä maailma alkaa, tai minne se päätty. Päätä itse.
 Kun taas vierivä kivi ei sammaloidu. Se kuluu ja kuluttaa itsestään kulmat ja hioutuu hienoksi. Ehkä vierinkivenä, näitä järkäleitä väistellessäni, hioudun sopivasti, ettei pintani rösöihin enää tartu ihmisten kipeät sanat, tai vähättelevät ajatukset. Ehkä itsekin opin olemaan hyväksyttävä, kun tarpeeksi kulutan kivisiä kulmiani.



~W~


tiistai 25. kesäkuuta 2024

Hyvää matkaa Ystävä.

 Aamun ensimmäinen viesti kertoi sinun nukkuneen pois.
Viimeisen tapaamisemme aikana kerroit, kuinka elämästä on tullut aika tylsää, että olisit jo valmis lähtemään. Ymmärsin sinua täysin ja toivoin silti, että ehkä vielä löytyy 
täälläkin asioita, jotka tuo sinulle iloa.

Sinä olit reilu ja sanavalmis ihminen, feministi henkeen ja vereen. Kaikesta kiinnostunut ja valtavan tietorikas ja ajatteleva ihminen, vaikka aloitkin epäillä muistiasi. Minusta se oli kirkas ja terävä, mutta aina välillä huomasin, että kipinä sinussa oli hiipumassa. 

Minulla on aiemmilta vuosilta kokemusta siitä, kuinka elämänhalu katoaa. Sellaista käy niin nuorille, kuin vanhoillekin samoista ja niin eri syistä, kuten hyvin tiesit. Sinä olit niin kiinnostunut kaikesta ja kuitenkin pienen kylän pitkät matkat, esti sinua olemasta niin sosiaalinen ja niin tutkiva, kuin olisit tahtonut.

Viime talvi tuntui kuluttavan sinut loppuun. Kutistavan entisestään pientä, mutta pippurista punapäätä. Miksi meille käy niin? Me kutistumme ja haurastumme, vaikka olemme vahvoja ja tahtovia. Keho heikkenee, eikä enää jaksa kuten ennen. Ei jaksa iloita, eikä olla onnellinen. Hassua, että tunnen huonoa omaatuntoa kyyleleistäni, kun tiedän sinun jatkaneen matkaasi ilolla. Jotain uutta ja ihmeellistä Sinulle, tai jotain ihan tavattoman tuttua. Sinäkin olit vanhoja sieluja.

Me tapasimme tässä elämässä uudestaan monta kertaa. Ensikohtaaminen oli opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Ei paras mahdollinen, sillä niin vastahankaan olin heti tuntien alussa, että yhteistä säveltä oli vaikeanpaa löytää kuin luulisi. Ensitapaamisella en olisi lähtenyt lyömään vetoa ystävyyden löytymisestä. 

Aika ja matkat muutti matkaajia ja seuraavalla kerralla istutiin teellä Luontoemon pöydässä ja yhteiselle sävelelle löytyi jo enemmän sointuja. Tärkeimmät soinnut löytyi kai puutyötunneilta ja kissoista. Sinä rakensit loukun, jotta villiintyneet kissat saatiin suojiin ja uusiin koteihin. Tarvitaanko ystävyyteen muuta?

Kissoja ja rakkaus eläimiin. Sinun pojat oli suuria mahtavia ja minun Kattilanväki pieniä ja heillä oli tarinat, jotka me kerrottiin monen muun tarinan mukana. Ja nyt sinä lennät niiden tarinoiden mukana vapaana kuin tuuli ja minä tiedän ikävöiväni sinuakin aivan valtavasti. Ja itkeväni kuin Niagaran putous ihan vaan siksi, että ystävistä on ihan tavattoman vaikea luopua. Silloinkin, vaikka tietää että ystävä oli jo valmis ja kauan kotiin kaivannut.

Lennä, vapaana kuin tuuli siellä hengen ja tiedon lähteellä. Naura ja iloitse ja ravistele päätäsi maailman hulluudelle, sillä nyt sinä olet jatkuvan toiminnan keskellä. Etkä varmasti tunne tylsyyttä. Hämmästystä kyllä ja rauhaakin varmasti. Mutta sinä tiedät ja ymmärrät myös ne maailman ihmeet, joita minä luulin ymmärtäväni. 

Ja kun kuulet sinne asti, kuinka itken ystävän menetystäni, hymähdä ja sano jotain mitä ennenkin sanoit, nauroit ja juttelit. Heitä vaikka jollakin, jos liikaa kyynelehdin. Sillä itseni vuoksi minä suren, taas katosi verhon taa tärkeä ihminen, joille minä kelpasin minuna. Vaan kauaa en aio surra sillä, sinun vuoksi olen kevein sydämin, taivas on rajaton ja avaruus ihmeitä täynnä sinun kaltaisillesi. Loistavaa matkaa ja suurkiitos, että kuljit siitä osan kanssani. Kerrothan joskus kuinka voit, menikö tylsyys ohitse?


Ystävyydelle 
~W~

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Ritvan linnut

Olit vahvasti läsnä päivässäni. Jotakin sinulle tärkeää tapahtui selkeästi. Sen ennakoiminen alkoi jo aiemmin, eilen se vahvistui, kun näin sitruunaperhosen ja muuttolintuja. Tänää Pulkkilan-Harjulla maailma loppui. Sumu oli niin sakea, ettei mitään muuta näkynyt, kuin auton nokka ja pätkä tietä. Loppu oli valkoista usvaa.

Monen hengenvedon ajan odotin putoamista järveen, tai rotkoon, mitä vain, jotta tuo epätodellinen maailma ympärillä näyttäisi valtansa. Hiljaisuuden täyttämä utu, päättyi yhtä mystisesti, kuin oli ympärilleni tullutkin. Peltoaukeaan, jossa oli kurkikaksikko. Sinun lintuja.

Minä tiedän, että niillä on monille paljon merkitystä, niin humoristista, kuin sydämen merkitystäkin, mutta sinun tiesin rakastavan noita uljaita ripakinttuja. En ymmärrä vieläkään, mikä oli sinun viesti minulle, mutta olen kuulolla. Tämä päivä on sinulle merkityksellinen.

Ja ajattelen sinua edelleen lämmöllä ja ikävöiden. Onnea sinne Utuverhon taa. Ehkä sitten, kun kuulen Kurjen laulun, tiedän mikä oli viestisi tässä päivässä.

Lämmin halaus Sinulle. 

~W~

lauantai 6. huhtikuuta 2024

Terve

 Kävin joskus, taannoin, kauan kauan sitten, keskustelun siitä, miten ja miksi kukin tervehtii, kuten tervehtii. Päivää, hei, moi ja sitä rataa. Keskustelussa tuli esiin, ettei eräs keskustelutoverini katsonut voivansa käyttää sanaa Terve, koska ei voinut tietää varmasti, että toinen on terve ja jos tervehditty sitten vaikka pahoittaa mielensä, kun hän niin ajattelemattomasti, tervehtii sairasta ihmistä. 

Tuijotin keskustelun aikana, jonkin aikaan kaukaisuuteen ja mietin höpsösti, että minun ihmiset sitten sanovat halkovan atomeja ajatuksillani. Ja oikeassa olivat. Mie olen pohtinut tätä keskustelua jo enemmän kuin 10 vuotta. Välillä se palaa uudelleen pähkittäväksi, kuin oisin vasta eilen käynyt tämän keskustelun.

 Olen aikojen saatossa löytänyt ajatuksen punaisen langan, mutta käytän silti edelleen tavatessani ihmisiä, usein Terve- tervehdystä. 
Myös heille, joiden tiedän sairastelevan.

Minuun ei nimittäin tarttunut tuo ajatus, että Terve-sana olisi mielipahan alku. Kun sanon Terve vastaantulijalle, minä sydämestä saakka toivoin, että hän on terve ja hyvin voiva.

Saamen kielessä toivotettiin buerre beaivi = Hyvää päivää ja siihen vastattiin muistaakseni Ipmel Addi, jonka tarkoituksen, joku tulkkasi olevan Jumal' antakoon? Voin muistaa väärikin, tuon merkityksen,  mutta se oli mielestäni tavattoman kaunis tervehdys ja sopi kaikkiin vuorokauden aikoihin, koska miksipä emme, toivottaisi Jumalan antavan hyvää kaikkiin hetkiimme.

Ja miksi en siis minäkin Tervehdyttäisi ihmisiä Terveeksi sanomalla Terve. Ajatuksen voima on suuri ja ihmeellinen. Välillä me solmitaan ajatuksillamme itsemme umpisolmuun ja täysin ulospääsemättömään sumppuun ja toisinaan meidän omat ajatukset auttaa, meidät ja ystävämme, rakkaat ihmisemme, ulos siitä umpisolmusumpusta.

Minä toivotan jatkossakin Terve. Kun sanon niin sinulle, näethän, että se sana on kehystetty kukkakuvioilla ja ihanalla sydänrivistöllä, kuten somessa kaikki kehystellään. Lisäksi sen toivotuksen mukana tulee luja halaus ja älytön määrä hattaran keveyttä koko olemukseesi. Kaikki viidessä kirjaimessa. Tärähtävän topakasti ja ilolla. Sysmäläisittäin.


TERVE
rakkaudella
~W~


sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Sunnuntai

Eilen ajelin tuulessa ja tuiskussa citysestä kotiin. Ajamisen kammo oli läsnä joka kerta, kun rekka, tahi linja-auto kiireisen aikataulunsa, tai uhkarohkean kuskinsa vuoksi, räiskäytti ravat silmille. Niin Jumalat, kuin enkelit kuuli karjuntani ja saattoi olla, että lähellä kulkevat autoilijat myös. Autoilua rakastavaksi ihmiseksi,  käyttäydyin äänellisesti varsin agressiivisesti siinä tuiverruksessa. Kädet pusersi rattia henkensä hädässä ja niskojen rentoudesta ei ollut tietoakaan, ja purentalihakset... noh, en toiminut omien ohjeitteni mukaan.

Tänään herättyäni huomasin kehoni olevan edelleen ratakiskon ja rautakangen risteytymä, keskittymiskyky (joka on aina ollut kuin päästäisellä, en tiedä mimmoinen se tarkalleen on, mutta oletan, että hyvin pieni, kuten päästäinen itsekin) oli kadonnut lähes kokonaan. Olennaiset pystyin kuitenkin tekemään. Kattilan teineille ruokaa, oma orjentoitunut aamupalapuuro, vaihtui herkkupullaan kahvikupillisella.

Sitten koetin aloittaa siivousoperaation. On ollut aika hektinen kaksiviikkoinen ja koko huushollini on kuin pommin jäljiltä. Olen aina ihaillut ystävieni siistejä ja kodikkaasti sisustettuja koteja ja miettinyt, että mistä löytyisi itsellekin se järjestelmällisyys, millä sen kotosen saisi, sekä Kattila ystävälliseksi, siistiksi, että kotoisaksi? Ja mielellään ilman, että se vaatisi raivaustraktoria ja koko asunnon täysi mittaista remonttia, tai Auri Kanasen kutsumista kylään?

Tätä pohtiessa pompsahtelin keittiöstä olkkariin, olkkarista kylppärin kautta makkariin ja taas keittiöön ja joka suunnasta löytyi  tavara jonka paikka, oli jossain muualla. Pyykkiteline piti tyhjentää pyykkikone täyttää ja KaPa-kaappi, tai mikä tämä ikinä onkaan kutsui siivomaan itseään. Ilmeisesti monessa kodissa sijaitsee jokin tämmöinen paikka, johon kertyy asioita, joille ei ole muuta paikkaa. Kukin sitten nimeää sen mielensä mukaan.

Mutta siis edistyykö mikään, mitä alan tehdä?  Kattilan väki on ruokittu, pyykkikoneessa pyörii pyykit, olen vaihtanut KaPan sisällä olevien tavaroiden paikkaa, kaaos siellä on ennallaan. Vaikka puhtaat pyykit toki löysi kaappeihinsa, on kaikki muut romppeet edelleen huiskin haiskin ympäriinsä. Löysin sitä ja tätä kadonnutta, mutten edelleenkään koulutus-reissulla kadonnutta punaista pipoa, enkä tummansinistä kukkaroa. Justus-neiti nukkuu kainalossa ja Professori Ymmi tutkii montako kierrosta vaatteet pyörii pesukoneessa ohjeman aikana ja monestikko niiden välissä ehtii, härnättää siskoa, koettaa saada lintuja kiinni, kiivetä kiipeilytelineessä, tahi muuten vaan touhuta ja hyöriä. 

En tiedä kumpi Kattila muistuttaa enemmän minua? Itsehän reilun tunnin pyörimisen jälkeen kyllästyin koko hommaan ja ajattelin, että tyhjennän mieleni kirjoittamalla...No jaa ainakin kirjoitin, päässä sinkoilee edelleen melkoinen määrä pitäis-tehtäviä. Eikä Justus-neitikään kauaa jaksanut nukkua, joten nyt on vuorossa pallon heitto ja pyykkien kuivumaan ripustaminen. Onpa ihanaa, että on sunnuntai, eikä kiirettä minnekään.

Ihanaa päivää sinullekin

~W~

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Monen mutkan mieli.

Ihmisen elämä, noin kaikkineen, on melkoinen sekametelisoppa. Tänään en millään, olisi jaksanut olla reipas, enkä rivakka, aikaansaava ihminen. Mutta levoton mieli ja keho, motivoi tekemään, sunnuntain kunniaksi montakin asiaa. 

Niitäkin asioita, mitä jokin uskonto, ei pitäisi siunauksena pyhäpäivälle. Tuli siivottua, pyykättyä, käytyä kaupassakin... En sentään tuulettanut petivaatteitani, enkä mattojani ulkona, sillä sehän olisi ollut ainakin taloyhtiön sääntökirjan mukaan, jo pyhänhäväistys.

Mutta lenkkeilin, pohdin mielessäni asioita. Pakanana en kulkenut kirkkoon, kuten kristityn tapa on, mutta pohdin omaa näkemystäni maailman kulusta. Siinä samalla tajusin hämmennyksekseni ikävän niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat jo aikoja sitten siirtyneet henkimaailman töihin.

Muistin mummit ja papan, monta ystävää ja isin. 
Isi. Jokus joku mainitsi, että "isittely" vaikuttaa hyvin lapselliselta, mutta niin minä isääni kutsuin, isiksi, tai isukiksi. Tajusin, että tulevana vappuna tulee 30v siitä, kun isi siirtyi henkimaailmaan. Hän on ollut siis verhon takana pidenpään, kuin minä koskaan tunsin häntä tässä maailmassa.

Isi ei ollut helppo ihminen. Koen monessa asiassa olevani hyvin saman kaltainen ihminen. Hän oli tiukka näkemyksiltään ja varsin tempperamenttinen. Ja varjele, jos jokin ei mennyt hänen tyylillään. Mutta parhaimmillaan hän oli sydämellisin ja ymmärtäväisin ihminen, huumorintajuinen ja hiukan hölmö. Ja osasi esittää M.A.Nummista ihan just yks yhteen. En lähde kokeilemaan onnistuisiko itseltäni.

Olin pohjoisessa opiskelemassa ja hän kävi siellä äipän kanssa minua katsomassa ja otti paikan haltuun omalla tyylillään. Livahdimme koulusta tauolla paikallispaariin/kahvilaan ja kas kummaa, isukki istui sielä kylän miesten kanssa keskustelemassa syvällisiä. Esitteli minut kavereilleen ja jatkoi juttua. Minä siirryin kavereineni nolostellen toiseen päähän paaria ja mietin, että on se kumma, että aina saa hävetä.

Hittolainen, istuin vasta pari päivää sitten aivan umpivieraan ihmisen kanssa juttelemassa syntyjä syviä...miksi siis se häpeä, nolous?

Lenkki meinasi muuttua itku jollotukseksi. Pyyhin pakkasessa silmiäni ja pohdin sitä miten ihminen kulkee eloaan. Elää täällä, kuolee ja siirtyy henkimaailman puolelle uuteen seikkailuun. Syntyy uudelleen, kun on siihen valmis, tai jos kokee olevansa enemmän avuksi, toimii oppainamme verhon takaa. On ehkä kaikkea samaan aikaan, eihän aika taida oikeasti kulkeä jonona, vaan harppoo välillä jonon ohi ja sinkoileen ees, sun taas. Näin minä sen ajattelen.

Miten me tullaan toisiamme vastaan, tässä kummallisessa maailmassa? Jos yksi pyhistä kirjoista kertoo, että maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tultava ja toisen uskon mukaan sielu vaeltaa elonpolukuja useanpaan otteeseen eri elämässä. Monta syntymää ja monta kuolemaa. Vaellus vaelluksen jälkeen, jotta loppuviimeksi jokainen oppiläksy on suoritettu.

Monesti tulee mieleen, että isikin on täällä jo uudella kierroksella. On voinut käydä jo moneen kertaan moikkaamassa, minua ja koko perhettään, muttemme vaan ole tunnistaneet. Minun muistoni on olleet eri ihmisessä, sielu kuitenkin sivistyy kierros kierrokselta. Ainakin itse toivoisin, että seuraavaan elämään mennessäni saisin säilyttää jo oppimani, ainakin tärkeimmät. Kaiken tämän tiedon ja ymmärryksen haaliminen on ollut työlästä ja toisinaa varsin ahdistavaa. En tahtoisi aloittaa aivan tyhjästä, enkä varsinkaan kärsiä muistamattomuudesta, vielä seuraavassakin elämässäni. 

Tai no tyhmyyteni voisin unohtaa. Kuukausia rallattanut korvamato, viimeisistä sanoista, on moneen kertaan saanut sekä epätoivoisia, että huomoristisia ajatuksia siitä, miten niitä ja näitäkään kohtaamisia ei tarvitse toistaa seuraavassa elämässä. Opit on niistä minun osaltani menneet perille, kiitos, ei enenpää toisintoja.
  

Muutoin kyllä ilolla jatkan tässä ajan spiraalissa hyppelehtien. Tämä vaikuttaa juuri sopivalla tavalla omituiselta. Ja jos me toistekin tullaan vastakain, niin jutellaan häpeämättä, vaikkei tunnistettaisikaan toisiamme. Koppa vaihtukoon, sielu pysykööt edelleen ystävänä.