Sinulla on Kaikki.

Kun sinulla on sydän paikallaan,

mieli kauniita ajatuksia täynnä,

kun sinulla on kädet,

ja taito halata,

Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on kyky liikkua,

kulkea ihmisten keskellä,

nähdä heidät ja

puhua heille,

Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on tahto,

halu ajatella kauniita,

olla ystävä, 

niin itsellesi,

kuin muille,

Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on ilo,

halu tehdä muutkin iloiseksi,

kyky jakaa onnea ja 

saada itsesi ja

ympäristösi nauramaan,

Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on yhteys

itsesi kaltaiseen ihmiseen,

kosketus johonkin,

mitä et osaa kuvailla,

lämpö ja onni,

Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on nämä,

rakkautta ja 

 halu yhdistää

 näiden voimat,

Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on

taito arvostaa,

sitä mitä sinä olet, 

Sinulla on kaikki.

~W~

Hei sun Heiluvilles.

Silloin kauan sitten,

sinä sanoit, 

"Tahdon jo mennä.

Maahan kaukaiseen,

kotiin kultaiseen,

ajatuksen siivin jo 

lennän."

Tuli aika,

ja pyörteenä tuulen,

Sinä ikkunan raosta

kiisit,

"Oli aikakin, päästä kotihin!"

sinä ohi mennessäsi 

huusit.

Sinun kiiresi, minä ymmärrän,

varmaan paremmin, kuin moni,

sillä täällä näin, ei 

usein oloaan,

 vieras kotoisaksi opi.

Oman huumorinsa kuitenkin,

sivustaseuraaja näkee,

kun on monta meitä,

ja monta heitä,

jotka maailma toiseksi näkee.

Sua kaivaten en muistele,

vaan hymyilen leveästi,

sillä tiedän sen,

että askelees 

tänään kulkevat,

 höyhenen keveästi

Otit paikkasi,

lensit kotiisi,

omaani minäkin 

matkaan kerran,

Mutta tänään, 
tässä 

ja näillä teillä

lähetän ilmojen halki suukon,

Olet rakas,

matkaas jo jatkoit,

 meistä et huolta kanna,

hiukan toisinaan,

 ihan vähän vaan,

tarpeen tullessa,

 neuvosi fiksut annat.

Vaan jos läheltä kuljet,

enkä sua huomaa

saat tuntuvan

läpsyn antaa.

Ja ilossa

sinut lähellä

niin helposti aina tunnen

kun naurusi, sieltä jostakin,
  minä sydämen korvilla kuulen.

Sinne jonnekin Isolla Ärrällä.

~W~

Synttäriblues osa 43 Aika vierii väärissä saappaissa?

Suunitelma tälle päivälle oli?

Tai siis sitä ei ollut,

se olisi ollut hyvä olla olemassa, että oisin voinut kuvitella avaavani viikon, kuten muutkin kunnioitettavat ja työssä käyvät leipänsä ansaitsevat ihmiset.

Niinpä tämänkin päivän aloitti illalla esitetty ajatus, jos huomenna herään... herään.

Valo kajastaa pilvien lomasta kauniisti, kuin tuli uunin luukusta. Ei lämpimänä, vaan syksyn viileänä. Moni asia päivärutiineista odottaa valmiiksi tuloaan ja minä istun laiskanlinnassa. Tiedäthän sen tunteen, kun suunnittelet, että tänä vuonna minä otan ilolla vastaan ne ikävuodet, jotka täytän ja juhlin niin, että pasuunat soi ja taivas halkeaa. Tiedät? No hitto, minä en.

Ja olen monesti kuitenkin halunnut viettää jäähyväisiä sille ajalle, kun vielä tuli oltua nuori ja nätti ja koko maailma oli avoinna ja kaikki maailmanparannusvaihtoehdot oli käsien ulottuvilla, juuri sen verran kaukana, että sormin kurkottelemallakaan et niihen osunut.

Olen ikäni ajatellut olevani liian vanha, olemaan nuori. Joku taas näistäkin ajatuksistani loukkaantuu verisesti, mutta ole hyvä vaan. Minusta nyt vaan tuntuu tältä. Elämä oli ohi ennenkuin aamulla sain edes peiton päältä, ja huomena minusta tulee taas iäkkäänpi. Enkä minä nauti siitä yhtään enepää kuin ennenkään.

Onko sillä sitten konkreettista merkitystä? Ei oikeastaan,

 mutta ois mukavaa haluta juhlia sitä, mitä vuodet ovat tuoneet, eikä viettää synkän mustaa hiljaista hetkeä sille, mitä kaikkea ne vuodet vei mennessään, eihän ne kuitenkaan vieneet, kun hukkaan käytettyä aikaa ja edessä on kaikki se tekemätön vielä jäljellä.

Noh, jos nyt poikkeaisin ikäkriisini kanssa säännöistä ja haistattaisin pitkät näillekin synttäreille. En juhli merkkipäivääni, kieltäydun kauniisti vanhenemasta enää päivääkään, lakkaan rypistymästä ja kiellän jokaista harmaata haituvaa majoittumasta päähäni. Leikkaan kaljun ja nousen parrikaadeille ja sanon ei!

Ei sille, että aika kulkee nopeammin ohi, kuin elämän aikajanalle asetamani tavoitteet tulee saavutetuksi. Ei sille, että vaikka kaikki haaveeni on vuosi kaudet olleet toteutumattomien korissa, aika ei piittaa siitä. Ei sille, että maailma vain kulkee uomiaan, vaikken minä haluaamaani junaan päässytkää. Ei sille, että olen väärän pellon laidassa, väärissä saappaissa, saveen juuttuuneena. Ei sille, että joka vuosi huomaan, etten tänäkään vuonna osannut toimia niin, ettei syntymäpäiväahdistus iskisi. Ei sille, etten edelleenkään pysty ajattelemaan iäntuomaa viisautta rikkautena, vaan tietynlaisena luopumisena taivoitteista. Ei sille, että useamman vuoden lista unelmista, mitä tahtoisin tehdä, on ollut tyhjä. Ei sille, että minusta tulee taas vahenpi ahdistunut akka, joka vihaa syntymäpäiviään, vaikka haluaisi juhlia edes sitä, ettei ole ainoa, jota ne ahdistaa.

 Minä en juuri nyt näe, mitä tämä elämä muka antaa, mistä tänään voisin olla onnellinen? Mutta joku päivä, ennen lumien tuloa, aijon tehdä kakun ja pitää muistotilaisuuden ohikiitäneille mahdollisuuksilleni. Se on vain reiluutta niitä kohtaan.

Ikäkriiseillen taas kerran Wanha~Wiltsu

Maailman mankeli.

Joskus sitä vaan tuntee niin paljon, kaikenlaisia tunteita yhtä aikaa, ettei tiedä miten sitä tilaa kuvaisi. Ympärillä tapahtuu yhtä ja pään sisällä toista, ja kaikki pitäisi hallita samalla kertaa. Tai ainakin kyetä reagoimaan asioihin niin, ettei ne lähettyvillä olevat ihmiset ala kurkistella puhelintaan ja muistelemaan hätänumeroa. Olisi enemmän kuin nolostuttavaa, jos tilanteessa, jossa olet vaan mykistyneen onnellinen, saisitkin ympärillesi valkotakkisten pataljoonan, jonka jokainen osakas, koettaa saada tehtyä sinulle shokkihoitoa, tai muuta toimintakykyä elvyttävää toimen pidettä.

Mielestäni tämä hieno ja tilaa upeasti kuvaava sana on katatooninen.Wikipediasta poimitulla tiedolla: "Katatoninen potilas voi kokea menettäneensä motoriset kykynsä. Hän saattaa jäykistyä yhteen asentoon tuntien ajaksi ja olla täysin piittaamatta ulkoisista ärsykkeistä. Katatonisessa kiihtymystilassa potilas puolestaan kärsii jatkuvasta motorisesta toiminnasta, ja saattaa ilman hoitoa jäätyään kuolla uupumukseen. Hänellä saattaa myös ilmetä, toistuvia liikekuvioita.

Potilas voi olla muovailtavissa: toinen ihminen voi asettaa hänet haluamaansa asentoon, ja potilas pysyy sen jälkeen asennossa liikkumattomana. Gegenhalteniksi (suom.vastapysyminen) nimitetyssä tilassa potilas sen sijaan pysyy paikoillaan ja vastustaa häneen kohdistettuja liikutusyrityksiä niihin suhteutetulla vastavoimalla.

Potilas saattaa myös toistella merkityksettömiä lauseita tai puhua vain toistelemalla sitä minkä ympäriltään kuulee."

Tilanteella ei, tämän tunnemylläkän aikana, ole välttämättä mitään tekoa sairauden kanssa, mutta se tila, jossa lukitsee itsensä tuhannen tunteen vankilaan, on tajunnan räjäyttävä. Niin paljon informaatiota kerralla, ei millään voi mahtua virtaamaan yhtäaikaa sisälle, jotain oisi pakko suodattaa, mutta siihen ei ole enää kykyä, saati tahdonvoimaa.

Aloin teini-iässä saada kohtauksia, jotka itse nimesin lyhyesti sanalla "tiltti". Kroppa tuntee, kuulee, haistaa, maistaa, aistii kaiken ympärillä suorastaan räjähtävän selkeäsi, muttei kykene reagoimaan tilanteisiin, vaan putoaa, kuin marjonettinukke tilanteesta ulos, kaikki narut katkaistuna. 

Kouluaikoihin kyseiset "tiltit" aiheutti paljonkin hankaluuksia ja samoin ne tuotti kurjia tilanteita aikuisiässäkin. Ilokseni muutamia vuosia on nyt kulunut niin, ettei kohtauksia ole tullut, pahimmassa muodossaan, mutta edelleen "Tilttiä" ennakoivat tuntemukset  ottavat kropan ajoittain valtaansa.  Vaikkei "Marjonetin narut" olekaan hetkeen katkenneet,  muistan edelleen sen hetken aiheuttaman avuttomuuden tunteen. Ja minullahan ei tavallaan, enää kohtauksen ollessa päällä, ollut hätää. Mutta hätäily alkoi, jos kehoni ulkopuolella, kuulo, tai tuntoaistimusten välityksellä, koin tarpelliseksi puuttua tilanteeseen, tai kertoa ihmisille ympärilläni, että "älä huuda, älä hosu, älä revi minua, älä kynsi kasvojani, älä satuta, äläkä hemmetissä jätä minua yksin tänne, vaan puhu ja sano, että kaikki järjestyy, olen toivoakseni jaloillani tuota pikaa." Mitä rauhallisenpi tilanne ympärillä oli, sen pikemmin kohtauskin yleensä meni ohi. Ja oi kunka onnellinen olen, ettei tuota totaalista avuttomuuden tilaa ole enää tullut.

Kohtaus ei koskaan kestänyt kauan, mutta kohtauksen ennakoivat tilanteet saattoi olla tuntikausia kestänyt kaaos, jossain pään sisällä, saatoin olla jännittänyt jotain, valvonut yön, tai kaksi. Pää saattoi olla ollut kipeä usean päivän, tai ympäristössä oli tappeluita. Epämiellyttäviä hajuja, tai olin unohtanut syödä. Tai kaikki nämä ja vielä lisää yhdessä. Joku saattoi sanoa jotain josta loukkaannuin, tai olin peloissani jostain, unohtanut jotain, jota pidin tärkeänä, mutten ollutkaan osannut sitä tehdä. Kun ympärillä tilanne jotenkin muuttui sellaiseksi, ettei keho enää osannut vastaanottaa sitä ja pään sisällä olevaan tunnehyökyä, kroppani ratkaisi tilanteen puhaltamalla pelin poikki.

Tätä tutkittiin ja koetettiin saada järjellä selitettäväksi, mutta mitään oikeaa termiä, tai lääketieteellistä selitystä näille kohtauksille ei koskaan löytynyt. Ne vain tuli ja meni. Ei koskaan istuessa. Aina ne varoittivat etukäteen, vaikkei niitä voinutkaan välttää, pystyin välttämään sen, etten aiheuttanut itselleni, tai toisille ihmisille vaaratilanteita. Ja aina ne olivat kytköksissä stressi tilanteisiin. Epäiltiin yhtä ja toista, mutta mikään ei vastannut kohtausta täysin.

Minä en ole ainoa, joka tuntuu liiallisen tiedon hyökyessä päälle, reagoivan samoin. Toiset ehkä hiukan lievemmin, toiset vieläkin voimakkaammin, mutta yhtenevä piirre on, että useammillakin kanssakulkijallani, on kaaoksen keskellä taipumusta menettää kykynsä, kontrolloida tilannetta, reagoida ymmärrettävällä tavalla, saamaansa informaatioon ja kykynsä kaivaa aivoistaan, jo olemassa olevaa tietoa. Ja muodostaa sitä ilmaisevia ymmärrettäviä lauseita, tai toimintoja.

Jos kuvailen, että uuvun kuuntelemaan kaikkea ympärilläni ja sisälläni olevaa ääntä. Tunnetko samoin?

Jos kuvailen, että puhe kuulostaa siltä, kuin se tulisi veden alta, tunnetko samoin?

Jos kaikki aistini on tavallista tarkemmat, valot muuttuu ja edessä näkökentässä, on kuin iso paakku saippuakuplia, tai sammakonkutua, tunnetko samoin?

Kieli, kasvot, jäsenet puutuu, tai tuntuu siltä, kuin oisi kaksi päälekäistä kieltä suussa. Omien sanojen järjestys muuttuu ja ne puuroutuu, joku, joka on ollut tuttu aina, ei näytä yhtään tutulta, tai hänen puhumansa kieli, ei millään tavoin tavoita aivojani, Tuttua? Olen varma, että saan paniikkikohtauksen, mutta tunnen olevani liian rauhallinen ja jäättävä, saadakseni sen, mutta haluaisin silti kiljua sinulle, että vaikene kurja, puhu vähemmän, hitaamin, tai ole kokonaan hiljaa, että saan keskittyä vetämään henkeä, tai edes ymmärtämään sen, mitä jo sanoit! Sisällä ja ulkopuolellani kaikki olevainen ja elävä, juoksee kilpaa ovelle, jota ei ole.

Kirjoitan, ja huomaan, että kirjoittamani on täynnä kirjoitusvirheitä, tai sanat on jopa päärinväin kirjoitettuja ja täyttä huttua. Osa näistä on kuin migreenioireita, mutta mitkään tutkimukset ei koskaan osoittaneet minulla olevan migreeniä, ei myöskään epilepsiaan. "Perussairaus" joka aiheutti päänsärkyä ja oli jo hallinnassa ja reilu 10 vuotta sitten todettu verenkiertohäiriö aivoissani, selitti lääkäreille kaiketi riittävästi ja asia oli heidän osaltaan sillä pihvi. Ja koska tilanne ei itsellenikään tuntunut, enää tässä vaiheessa järkytystä, muuta kuin yhdeltä oireelta oireiden joukossa, koko homman tutkiminen jäi siihen.

Minä en ole lääkäri, enkä lääketieteestä mitään tajua, mutta selitin tämän jossain vaiheessa itselleni niin, että kroppani tarvitsee lomaa tapahtumien keskipisteestä. Jos ympärillä olevaa ei voi hallita, eikä sisällään olevaakaan voi hallita yhtään enenpää, niin silloin on otettava aikalisä ja puhallettava peli poikki. Kroppa tekee parhaansa niillä keinoilla, joita sillä on olemassa ja katkaisee tilanteen. Snaps. Totaalisesti.

Maailma ympärillämme tarvitsee suojautumiskeinoillemme loogisen, tai ainakin lääketieteellisen, tai  jonkin sortin poikkitieteellisen, faktoilla täytetyn selityksen. Tämän tieteellisenpään en pysty.

Meidän nykymaailmamme tulvii aivan liiaksi tietoa. Uutta oppivat ja tietävät ihmiset tahtovat jakaa kaiken tietonsa muidenkin iloksi ja jos tietoa on jo valmiiksi paljon, jossain vaiheessa joiltakin vaan loppuu muisti kovalevyltä. Jotain täytyisi saada pois ja uusi, sisälle tuleva tieto pienenpään pakettiin. Ja helpommin pureksittavaksi. Jos ulkopuolinen maailma, toimi Tsunamin tavoin päälle hyökäten ja sisäisessä maailmassa on yhtä suuret mullistukset meneillään, tulee ristiaallokko, kaaos ja luonnonkatastrofi, joten uhreja on aina odotettavissa. Joku muuttuu zombiksi, joku ihan vaan hyperventtiloi, toisille tulee "tiltti" ja ne joilla kroppa kestää enemmän painetta, saattaa selvitä tilanteesta, jopa järjissään, mutta meidän kaikkien kyvyt ovat omaan kroppaan sopivat. Se, että kestää vähemmä mankelointia ja prässäystä, ei tee meistä huonoja, tai tyhmiä ihmisiä, olemme vaan helpommin siliäviä.  Eikä ole mitään järkeä laittaa jo sileäksi suittua, enää tehosekottimeen ruttaantumaan.

Ressittömyyttä Rakastaen ~W~

Katinvillaa toisin kehräten.

Siinä ne taas on, omat jalan jäljet. Tutkin niitä niin kirjoituksissa, kuin ihan konkreettisestikin, alkaen kävellä niitä reittejä, joita olen kävellyt, lähes koko ikäni. En varmasti ole ainoa, jolle iskee turhautumia siitä tunteesta, että on jäänyt sotkemaan paikoilleen, eteenpäin pääsemättä. Uppoaahan siihen suohon, jos siinä talloo kokoajan paikoillaa. Pakita, jos ei muuten homma toimi. Tämän olen huomannut eräälläkin reissulla, parhaaksi tavaksi päästä perille.

Ja jep, sitä pakkia tulee otettua vasta siinä vaiheessa, kun mikään muu ei enää onnistu. Turhautuma on totaalinen ja kaikki kirosanat käytetty ja höyrävän kiehuvat rikkipilvet, pörrää ympärillä. Ja kaikki mitä teet, muuttuu paskaksi. No, paskasta kasvaa kaunis kukka, sekin on todettu jo muutamia kertoja, joten hetki hengen vetoja, rauhallisia ja keuhkoja helliviä ja suunta takaisin, sinne mistä tulinkin.

Sunnuntain lenkkeily oli mielestäni sitä yhdenlaista suossa tarpomista. Ei luista ei suju, eikä tunnu hyvältä. Lähinnä turhautti ja ahdisti. Turha elo, ei elokuva-ainesta. Tosin tarviiko sen sitä ollakaan? On muita elokuvan tekijöitä ja he on siinä omalla alallaan. Hyvä niin. Mutta tuntemukset sai minut lähtemään lenkille uudestaan. Maanantaina sujui jo paremmin, vaihdoin harvemmin tarvotulle reitille, kouluaikojen liikuntatuntien "rangaistuslenkkiin". (Jos ei muu liikkuminen maita niin ota ja tarvo se.)  Tällä kertaa yllättäen, meno maistui makealta. Tienvierustojen pellot oli syksyn kaunistamia ja heppapaikan tarhoista hirnuttiin tervehdykset tarpojalle. Ei lainkaan hassunpaa. Tämähän saattaa alkaa luistaa taas.
~Tiistai~

Tänään otin ja kuljin ihan sitä ihan aidointa lapsuuden tietä myöten. Sitä tietä missä hameen helmat jäi pyörän pinnojen väliin ja missä poljettiin jo kolmipyörällä letit vipattaen, hampaat kalisten kivisellä tiellä. Kävelin, Oikein oikeasti miettien, oliko niillä reitellä tapahtunut muutoksia, näiden vuosien aikana. 

Olihan niitä. Joku matka oli pidentynyt ja toinen kohta lyhentynyt, talot kutistuneet ja puut suurentuneet. Hyvät muistot oli edelleen, hyvien muistojen paikalla ja kansiot tyhjennetty niiltä kohdin, joita ei enää muistella tarvinut. Olen siis selkeästi siivonnut joitakin aivojen arkistoja loppuun.

Kävelymatka oli lähes kaksinkertainen sunnuntaihin nähden, ajatukset jokseenkin samankaltaisia, mutta aivan tarkoituksella. Jos minusta tuntuu, että sotken paikoillani, se on tehtävä tunteella. Mikä tässä tiessä, vetää minua puoleensa? Miksi teen saman lenkin ja samat virheet, samat tarinat uudestaan ja uudestaan? Miksei mikään muutu, vaikka tahtoisin kuinka? Tahdonko minä minkään oikeasti muuttuvan? Tuon matkan varrella on kuitenkin, valtava määrä puita ja pensaita, taloja ja kallioita, vettä ja vihreyttä ja kaikkea muuta silmän miellyttävyyttä, josta en mielelläni luopuisi.

Ja oi ihanuutta, kun mietin niitä kakaraiän hassutuksia, harhautuksia ja piiloutumisia, joissa piti saada omaa rauhaa ja mukavuuksia, joita ei muuten suotu. "Pikkutytön karkumatka päätyi vaaleanpunaisen talon pihaan kärpässienten alle ja talon emännän nakkikattiloille." Silloin oli mieli hyvitetty punajuurisalaatilla ja puuterointi tuokiolla naapurin ihanalla ystävättärellä, viis siitä että ikäeroa oli jokunen kymmentä vuotta. Ystävä on ystävä ja hyvän semmoisen, voi kohdata vaikka karkumatkallaan.

Yhteydenpito muuttui vuosien varrella. Siksikin, että ystävän asuinpaikka vaihtui ja samoin minun. Mutta kirjeystävyys on pysynyt. Muuttunut tiiviistä harvenevaksi ja taas tiiviimmäksi, ja välillä hiljaisuutta kesti vuosi, tai kaksi, mutta ajatuksistani ystävä, ei ole koskaan kadonnut. Tänään tuli niin suuresti sanottavaa tuon lenkin aikana, että piti kirjoittaa kirje. Ihanaa, että olet ollut ystäväni, silloin kun tarvitsin sinua, iloista ja viisasta ihmistä, opettamaan asioista toisenkin näkökulman. Ihanaa, että tulit mieleeni tänään, kun tarvitsin taas kerran erilaista näkemystä elämäni tiestä. Toivottavasti voit hyvin.

Minä voin, olen iloinen, että kuljen edelleen näillä poluilla. Olin nuorenpana hyvinkin varma siitä, ettei tieni täällä ole pitkä. Olen jo ties monettako kertaa jatkoajalla, ensikohtaamisemme jälkeen ja yhä vielä täällä. Toisinaan onnellisena ja toisinaan siivet maata viistäen. Minun tie on tämmöinen. Polkua kaitaa ja savista ja hetken päästä hiekkaa pöllyttävää kylätietä. Asffalttia ja ryteekköistä metsätaivalta. Vanhaa tuttua, moneen kertaan talsittua. Kun välillä kuljen sitä toisin päin, kuin pois matkaten, tajuan, jos en oisi kulkenut tästä, en oisi kohdannut sinuakaan ystäväni.

Siis hyvä näin. Tässä kylässä, tässä elämässä, on vielä monta tietä ja monta polkua, jota en ole matkannut kaikin mahdollisin tavoin. Joten, uudestaa.

Kehrää kiertäen ~W~

Katinvillat

Sunnuntai aamu. Kömmin punkasta peffa edellä pois ja mietin, että jossain pilkistelee inhan häikäisevä valo. Kas kas se on aamu aurinkoinen, ainakin melkein. Eikös sitä sanota, että synkinpienkin pilvien takana paistaa aina aurinko, vai oliko niillä hopeareunus, tai jotain muuta näpsäkän ilahduttavaa.

Tänään ei ilahduttanut. Kiskoin lenkkivermeitä päälle ja Kattilaisen Vieno pyöri ympärillä kertomassa miten ihanaa on kun heräsin ja tulin ja pelastit heidät tylsää tylsemmältä pitkäpiimäiseltä aamuvanumiselta. Joko kohta syödään? Nukuitko hyvin? Näkyikö mukavia unia? 

Sukkia laittaessani ja Vienon hioessa otsaansa nenääni vasten mutisin, että huomenta, huomenta, jos ensin lenkkeilen ja sitten ruokaa teille? Viimeinen näky Nukkulandiassa oli karaokeboksi missä oli miljoona ja kuus erilaista karaokelevyä, vanha tuttu vetäjä ja koetin löytää kappaletta Vanno mulle (että olen sulle enemmän kuin öinen uni vain...)Juuri kun oli minun vuoro laulaa, heräsin ja nyt korvamato laulaa kappaletta ihan omilla sanoillaan ja sävelillään. 

Vieno jäi kotiin Tuhka-Rouvan kanssa ja minä lenkkeilin ja laulu jatkoi sointiaan. Pohdin, sävelten soljuessa pään sisällä, elämääni. Se on ollut kuin tuo laulu, hiukan tylsä vähän soinut ja sanoiltaan melko mitätön, vaan tykkäsin kovasti laulaa sitä silloin, kun vetäjän levylaarista moinen jollotus löytyi. 

Se oli helppo laulaa ja antoi tilaa luovuudelle, muttei saanut kovinkaan usein aploodeja, eikä kukaan muu laulajista koskaan laulanut sitä. Hämmentävää, että jostain syystä pidin sen laululistallani, juuri siksi ja siitä huolimatta. Ja hämmentävänpää on, että se oli "päätähtenä" unessani. Kun toivoin, että unimaailma oisi se pysyvänpi olomuoto, siellä kun on jollain tapaa tarpeellisenpi ja tärkeänpi, kun täällä valvemaassa. On hankalaa palata aina tähän,"arkeen" jossa ei oikeastaan edes tiedä, minne menee, tai mistä tulee? On vaan. 

Lenkkeillessäni pohdin myös sitä, että olen kokenut tosi pitkään tallaavani samoja jalanjälkiä. Konkreettisesti se tarkoittaa että, lenkkireittini on ollut vuosikausia sama, kotini sijainti, samoin sosiaalinen tilanteeni, siviilisäätyni ja asemani työelämässä. Mietteenikin ovat pyörineet koko ajan samoja ratoja. Hiukan niinkuin laululista, jota laulan karaokessa, sikäli kun sinne enää innostun menemään. Tänään aamulenkki tuntui menevän mullan alla. Tahmeana ja kaikkea muuta kuin terapeuttisena, mutta eikö se kuitenin ole parenpi antaa niiden ikävänpienkin mietteiden tulla pintaa, kuin että jättäisi ne tunkkaisina nurkkiin notkumaan?

Minä tunnustan, pidän elämääni melko mitättömänä. Olkoonkin kallisarvoinen lahja saada olla, elää ja hengittää, juuri tässä, tänään ja nyt, mutta toisinaan kun katselee elämäänsä, niin sanotusti filminauhalta, se vaan nyt sattuu olemaan ihan järkyttävän tylsä "koko illan elokuvaksi". Niin ennalta-arvattava. Ilman mitään sydämen pompsahduksia, saati riemun raikamista, ei onneksi suuta draamaakaan, jos ei ota huomioon, sitä kuinka monesti, pelkästään kuluneen vuoden aikana, olen päättänyt ettei elämääni mahdu enää enepää sitä, eikä tätä tyyliä.

Tämä elo on vain minun, enkä usko tahtovani enää muuta, kuin hyvin pelkistetyn ja lyhyen matkan tätä maailmaa. Viis siitä, että se tuntuu ajoittain tylsältä. Viis siitä, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä minun oikeasti kuuluisi täällä tehdä. Elämä tuntuu kulkevan omalla painollaan, tein mitä tahaansa, painoin kaasua, tahi jarrua. Se nyt vaan menee näin. Ei taida kukaan aina tietää, miten päin sitä pitäisi aamuunsa nousta, toisinaan oikealla tassulla, välillä vasemmalla ja kuten, tänään peffa edellä kömpien. Ihan pykälän turhautuneena, samoja ratoja kävellen ja samaan tuoliin istuen ja sormet näppäimillä tyhjyyttä naputtaen.

Mutta on sunnuntai ja aurinko paistaa.

Ei se huonosti voi olla.

 Tänään taaperran elooni turhautuneena, joskus loikin toisella mielialalla. Kun saan itseni pihalle ja pihalta pois, on ovella vastassa nälkäinen ja seurankipeä Kattilan väki ja se on paljon pehmeää katinvillaa se.

 ~W~