RAUHOITU

Välillä minusta tuntuu, etten minä mistään mitään tiedä, mutta kuulkaa kyllä mie sittenkin tiedän. Tiedän esimerkiksi sen, että kun joku on pulassa, täytyy auttaa, jos voi. Ja jos auttaa, auttaa parhaiten olemalla tilanteessa rauhallinen ja selkeä.

Ensiaputaidot kannattaa omata, vaikkei olisikaan hoiva-alalla, koskaan ei tiedä, milloin joudut auttamaan sairaskohtauksissa, tai nilkan nyrjähdyksessä, tai siinä, että ystävä voi pahoin. On hyvä osata ottaa edes hiukset sivuun ja tarjota fatia, kun toinen oksentaa. Mutta noin kaikkineen, ihan ensimmäisenä rauhoitu itse, rauhoita kaverit ympärillä ja tutki mitä tapahtui ihmiselle, joka juuri kupsahti jalkoihisi.

Älä sählää, älä huuda kaikien kanssa yhteen ääneen, äläkä helvetissä pakene paikalta, olettaen, että kyllä joku muu hoitaa tilanteen. Jos et itse osaakaan toimia, niin hae ainakin apuun, joku joka osaa. Mutta ihan ensin, RAUHOITU.

Ja mistäkö tiedän, että tämä on tärkeintä? Minä olen ollut siinä ravintolan lattialla eräänkin kerran pötkölläni kykenemättä liikkumaan, tai tekemään muuta, kuin kuuntelemaan sekavia selostuksia siitä, mitä pitäisi tehdä. Minun poskista on kiskottu ja naamani on läpsitty, huudettu korvaan niin, että tärykalvot poksuu, jaloista on raahattu pitkin lattiaa ja tehty, jos jonkin moista elvytystointa, vaikkei siihen olisi ollut tarvettakaan. Vain siksi että "auttajat" ovat hätääntyneet, kun olen kupsahtanut suorilta jaloilta, kesken lauseen tantereeseen.

Minun kohdallani tilanne on tämä: yli kuormittunut keho nollaa itsensä, kuulen, tunnen, ja ymmärrän kaiken, mutta en voi reakoida, koska keho ei ole omassa hallinnassani, noin 2-5min. Mutta se, että ympärillä on paniikki, aiheuttaa sisälläni paniikin. Auttajan auttaessa hässäkällä, hässäkkä on myös minussa. Ja mitä enemmän  koetan pyristellä pintaan, sen syvemmälle sisuksiini juutun. Siis RAUHOITU.

Tämä pätee myös muihin EA tilanteisiin, RAUHOITU, jotta voit tutkia mikä sinun autettavalla on. Unohda oma hätäsi, sillä sinä olet ehjä, hän ehkä ei, joten hän on sinun vastuullasi siihen saakka, kun paikalle tulee, joku pätevänpi auttaja. Tarkista elintoiminnot, aseta kylki asentoon vasemmalle kyljelle, katso että voi hengittää, että pulssi tuntuu ja juttele mukavia, kysele vaikka kuinka paljon hän on työntänyt kuulaa, tai kalastanut kampeloita, höpötä vaikka hyttysistä, jotta huomaat, tuleeko reaktioita suuntaan, tai toiseen. Silitä otsaa ja kokeile onko kädet, tai pää kylmä, kiehuva, hikinen, tai ihan tavallisen tuntuinen. 

Ja jos ne kaverit siinä ympärillä pauhaa, pyydä pienentämään volumea, sillä, helvetti, että se käy päähän, jos ei kuule mitä kysytään, keltä kysytään ja kuinka paljon kysytään, tai mitä autettava vastaa, jos vastaa.. Ihminen ei ehdi reagoida/vastata, kuin yhteen kysymykseen kerrallaan ja kaikki kysymykset on tärkeitä, mutta niin on myös vastaukset. Jos ei autettava ole tolkuissaan  soita 112 ja vaikka olisikin taju, mutta muuten vaikuttaa pahalta, edelleen 112, siellä osataan tarvittaessa neuvoa mm se, miten toimitaan, jos ihmisen verensokerit on romahtaneet, tai täytyy osata elvyttää. Jos sinun autettava puhuu, anna hänen puhua ja kuuntele mitä sanotaan, jottei tarvitse vastata samaan asiaan kymmentä kertaa, eri ihmiselle. Asioiden toistaminen on tympeää, varsinkin, jos on heikko olo. Liki tunkevat ihmiset ja varsinkin, selän takana meuhkaavat ihmiset on ahdistavia, joten tee tilaa autettavasi ympärille.

Et voi tietää mikä häntä vaivaa, mutta pidä hänet turvassa ja rauhallisena. Kysele, sillä saa selville monta asiaa, ehkä myös sen, onko hän romahtanut uupumuksesta, sairaskohtauksen vuoksi, vai sattuiko kompastumaan, liukastumaan jostain syystä.
Aina ei voi ihmistä liikuttaa ja vaikka voisikin, niin älä ainakaan kisko jaloista ympäri lattiaa. Kyllä, minulle se on tehty. Erittäin epämiellyttävää, ja nöyryyttävää luututa ravintolan lattiat vaatteillaan. Ja ei, näissä tilanteissa, minä en ole ollut alkoholin vaikutuksen alainen, olen saanut sairaskohtauksen.

Ja miksikö otan nämä nyt puheeksi, vaikka en ole saanut kohtauksia pitkiin aikoihin. Siksi, koska eilen olin tilanteessa, jossa henkilö sai sairaskohtauksen, paikassa jossa oli väenpaljous. Ympärillä oli paljon hätäännystä ja hätäännys tarttui kaikkiin tilanteessa oleviin. Minä olen ihan tavallinen hieroja, mutta olen ollut siinä lattialla enemmän, kuin kerran, hädissäni ja avuttomana, ja kun olen viimein räpiköinyt irti siitä voimattomuudesta, jonka kohtaus tekee, olen raivoissani "auttajieni" kohtelusta. Joissakin tilanteissa taas olin kiitollinen siitä, että oli tuttu, tai edes ystävällinen ihminen paikalla kertomassa ettei ole hätää. Sen minä kuulen.

Apu on aina kuitenkin tärkeää. Eilen apua tuli heti. Ei kukaan ihminen ansaitse olla avuttomassa tilassa niin, ettei saa apua, tai tule kuulluksi, kun voi viimein vastata. Upeaa, että auttajia tuli paikalle. Mutta auttajana, muista ettei sinulla ole hätää, sinä tiedät mitä teet. Ja jos et tiedä/muista niin soita 112, he neuvoo.

Rauhoitu, Rauhoita ympäristö, käytä maalaisjärkeäsi, tutki autettava, rauhoita autettava, älä jätä yksin, hanki apua, jos omat taidot ei riitä.  Pidä huolta lähimmäisestäsi, niinkuin tahtoisit sinusta huolehdittavan.

~W~

Liekki

On aika jolloin tuuli uinahtaa, On aika jolloin tuuli valvoo...On aika ystävien ja aika yksinäisyyden..

Ja tavattoman monen muun asian ja tehtävän aika. Luulen, että olette kuulleet tuon laulun. Varma en ole sanoista, mutta noin se soi päässäni haikealla sävelellä tänään. 

On ollut moni muotoinen alkuvuosi. Hupsahdettiin vuoden puoleen väliin aivan kuin pikakelauksella. Melkein järkytyin, kun kalenterissa luki 4.6.2023 Kuvittelin, että oltaisiin vielä hutikuussa, senkin perusteella, että istun kotisohvalla villatakki päällä, viltin alla. Palelen. Sekin on erikoista, minua ei yleensä haittaa, vaikka oisi kylmäkin. Kädet on kuumat aina ja kesähelteet ahdistaa.

Olin maaliskuussa opiskelemassa neulausta Tampereella, toukokuussa matkustin Viroon "katsomaan" mitä kulkupeli nimeltä keho, pitää sisällään. Sillä reissulla totesin, ettei pidä lainkaan vähätellä kehoamme. Kun elämme, se saa meidät liikkumaan uskomattoman upeasti, se pitää hengissä koko koneistoamme, tuottaa äänemme ulos ja näyttää eleemme kanssa kulkijoillemme, tuntee niin paljon meidän kauttamme. Keho. Mahtava olento.

Kun henki on poissa, jää vain keho. Upea ja tavattoman kiinnostava keho, näin möyhijän katsantakannasta ajatellen, mutta katoava keho. Kun se on tutkittu se keho, annetaan sille rauha ja se muuttuu tuhkaksi. Vaan minne katoaa se osio, joka teki kehosta Ihmisen? Se iloinen, tai ärrinmurri henki, mietteliäs olento ja hurmaava vitsiniekka ja kitkeryyttä, tai rakkautta täynnä oleva olento, Valovoimainen upeus?

Tiede sanoo, ettei energia koskaan katoa, se muuttaa vain muotoaan. Mutta minne te menitte, muodonmuutoksessanne? Tutustumiemme ihmisten sielut. Isi, pappa, mummit, enot, ystävät? Minuun teki vaikutuksen kohdata nämä vainajat, jotka oli tuntemattomia, yksinäisiä ihmisiä, jotka olivat antaneet kehonsa tutkimuskäyttöön. Oli kunnia saada olla yksi heistä, jotka tutki teitä ja teidän kehojanne. Toivon, että osasin kohdella teitä kunnioittavasti ja arvostavasti. Silti tuo hiljainen hetki, jonka vietin luokassa, jossa olitte meidän tutkittavana. En voinut olla miettimättä, olitteko te mukana luokassa, tutkimassa meitä, miten käyttäydyimme, teidän ruumiiden äärellä?

Hiukan sekava tuntuma.

Toukokuun lopussa Jouko-eno nukkui pois. Hän oli sairastanut pitkään. Ennen eloisa ja iloinen vitsiniekka ja porukan ilopilleri, oli sairauden myötä muuttunut hiljaiseksi tarkkailijaksi, mustaa huumoria viljeleväksi, jurohkoksi mieheksi. Hänestä oli kadonnut tuttu ilo ja nauru. Seuramies, jolta sanat tulvi virran lailla vitsikkäästi ulos, oli muuttunut hyvin lyhyt sanaiseksi. Elämä muokkaa meitä aina. Ei se onneksi tee meistä, yhtään vähemmän rakkaita ja tärkeitä toisillemme. Mutta toisinaan muutokset tekee meidät etäisemmäksi toisillemme. Ettemme liian tiukasti pitäisi kiinni siitä, mitä joskus oli. Muutos on kuitenkin väistämätön. Sielu muuntuu ja hiljenee kuoreensa ja valmistautuu mihin kunkin kuuluukin valmistautua.

Tässä samalla, kun pohdin vieraita koteloita, heidän sielujaan, pohdin omaa enoani, miten muistan hänet, pilke silmäkulmassa täysillä elävänä veijarina, ja sitten elämän tapahtumien muuttamana, hiljaisuuteen kääntyneenä miehenä. Kun hän nukkui pois, minun rikki menneeseen ledikynttilään syttyi liekki. Vaikka me olimme etääntyneet vuosien aikana, tuo leikki oli aivan, kuin hän oisi tahtonut silti kertoa, ettei kadonnut minnekään. Olen siitä kiitollinen, sillä minäkään en ole kadonnut, olet minulle rakas edelleen. Me vain saimme kaiken tärkeän sanotuksi. Sinua jää ikävä silti. Samaan aikaan, kun sisällä lämmittää ilo siitä, että pääsit perille. Toivottavasti voit paremmin nyt.

~W~