Olin City-reissulla tänäänkin. Ensin olin ihmishoidettavana ja nautin kovasti, sain puhua ja olla vain, kuunnella. Olla korjattavana. Kotimatkalla juttelimme Tytin kanssa kahden. - Sinä olet ollut tavattoman hiljainen Tytti, painaako mieltäsi jokin? kysyin Tytiltä.
Joitakin asioita on vaikea sanoa ihmis-sanoin. Niinpä Tytti näytti minulle kuvia. Näin mielessäni asoita, joita oli tapahtunut viime aikoina ja vuosina. Kaatumisia, kolareita, paikalle pysähtymistä, töitä, kiirettä ja väsymystä. Usein näin itseni koneella, tai nukkumassa. Luonnonkansan ja Turinoitsijat leikkimässä Kattilan väen kanssa, mutta minä olin kaikesta erillään. Kotona kyllä, mutta erossa. Näin ihmisiä, joiden kanssa olin ja Tytin seurassani. Sitten taas tuli hassu tunne, kuin oisi muuri, jonka toiselle puolelle ei päässyt. Muistin, että Tytti oli näyttänyt samankaltaisia asioita minulle ennenkin.
Sitten hän alkoi kuvailla tunteita, joita tunsi minusta ja toisista ihmisistä, tai omista ystävistään. Tunsin kehoni olevan kireä ja ahdistunut. Sellainen se oli ollut kauan. Sitten Tytti kysyi "Miksi sinä olet muurin takana? Mitä sinä pelkäät? Kun kysyit, painaako mieltäni jokin, niin kyllä, sinun Huolet painaa meitäkin. Muurit ympärilläsi painaa myös minua. Puhuit Möyhijä ystävällesi, kirjasta josta pidät, muttet saa luettua sitä loppuun, koska tiedät, että siinä tulee suruja. Muistatko, että pohdit tätä aiemminkin?-Et ehkä puhuen vain osannut sanoa sitä samoin, kuin ajattelet. Kirjoita se ajatus." Sanoi Tytti.
Sekö, että kun on ihana kirjasarja, jota on lukenut usein ja tietää sen kaikki tapahtumat jo etukäteen, joutuu toisinaan hidastamaan lukemistaan, kun tietää, että sen lopussa, joku siinä ollut hyvä tyyppi, joutuu pulaan, tai kuolee. Lukiessaan näkee mitä oisi pitänyt tehdä, tai jättää tekemättä, ettei moista katastrofia oisi tullut. Silti ei muuttaisi kirjasta sanaakaan, koska pitää siitä sellaisenaan, kivut ja surut kuuluu elämään ja kuolemakin on kohdattava ennen pitkää. Mutta jokin jossitteleva olento sisällä, haluaisi nähdä miten maailma oisi mennyt, jos se oisikin kirjoitettu toisin. Tai se hyvä elokuva, mitä, jos se oisi tehty kuten Kirjailija tahtoi, eikä kuten Ohjaaja tahtoi? Oisiko asiat samoin?
Elokuvan ja Kirjan kohdalla voi jäädä hiukan hidastelemaan, laittaa ne syrjään, jotta sietää taas lukea ja katsoa ne surut, ne odottaa kyllä, ne ei katoa. Mutta kun oma elämä jää samalla tavoin hidastusvaihteelle, odottelemaan sopivaa hetkeä käydä tunteet läpi, ei kaikki ole kohdallaan, ajattelin. -Ajattelit vielä sitäkin, että kirjasta ja toisen elämästä on helponpi nähdä miten kannattaisi toimia, mutta oman elämän suhteen olet ihan eksyksissä. Niinkö sinä tunnet? Kysyi Tytti.
Niin, niin minä kai tunnen. On tavattoman vaikea herätä unesta ja nähdä kuinka, istuessani sydän säröillä ja sykkyrällä odottomassa, voimia käsitellä surut, kivut, pelot, huolet ja hirvitykset. Aika kuluu ympärilläni, mutta itse en tunne olevani tapahtumissa mukana. On Vain harmaa massa sisuksissa ja muurit ympärillä. Unelmat jäi toteuttamatta ja elämä elämättä, vain koska pelotti liikaa. Ymmärsitköhän sinä? Tytti nyökkäsi.
-Nyt kun sait sen sanoiksi, ymmärsit mistä olet rikki. Voit alkaa liimaamaan sydämesi paloja yhteen. Korjaa se kuten Japanissa korjataan kauniit astiat. Kultapölyllä, ehkä Vanha Rouva jo hiukan auttoi sinua alkuun, kun sulatti Kristallikiteensä sydämeesi, siitä tulee varmasti vahva, sanoi Tytti.
~Kirjuri~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti