Onnenamuletteja

Ymmi Vesistön tutkija

Aamut on minun juttu. Ja kun näin sanon, moni luulee minun huijaavan, mutta ei ole huijausta. Miepä perustelen.

Näistä aamurutiineista ja niiden tärkeydestä, on monesti keskusteltu useanpien ystävien ja tuttavien kanssa. Ja olen todennut, että ystävien kuten omatkin aamuni, noudattaa täsmällistä kaavaa.

Opiskelujen kautta ystävystyin Muusaan ja hänen taannoinen kirjeensä sai minut ymmärtämään, että tässä rituaalien täyttämässä aamussani on jotain, mikä vaikuttaa aivan kilpailuihin lähdöltä. Ehkä suhtaudun jokaiseen aamuun, kuin uuteen kilpajuoksuun, peliin tms.

Siksi aamut on Minun juttu, mitään ylimääräistä ei niihen mahdu.

Valmistautumisrituaaleihin kuuluu pitkän kaavan mukaan, kiskotus- venytystä, venytyskiskotusta ja kaavamaista järjestäytymistä. Koomista kyllä Kattilan Karvalapset ovat myös näissä ritualeissa mukana. Ymmi on suihkuprofessuuri. Kylpyhuone on hänen erikoisalaa, (johtuu varmaan lattialämmityksestä.) mutta ennen kuin siihen päästään on, pari poikkeusta, puurovesi tulille, vessa ja paljon aamuista äänenavausta ja Kattilan väen hännän vispausta.

Suihkun paras osio on "loppusiivous" ja siihen kuuluu myös Ymmin kuivaus, koska Ymmi antautuu tutkimustyölle hyvin kokonaisvaltaisesti. Vain edesmennyt Wanha Rouva, Rakasti vettä yhtä paljon.

Seuraava Rituaali on pedin petaus ja siinä hommassa on diblomipetaaja Justus-neiti, ihan paras. Lakanat oijotaan tunteella, myös peiton alta ja loppu viimeksi, kun päiväpeitto ja koriste-pehmot on paikallaan Justus-neiti tarkastaa, että petaus on hyvä, heittäytyen roiveelleen keskelle petiä.

Kun nämä Kattilan väen tutkimustyöt on alkuvalmisteltu, jää tytsyt tutkimaan omiaan ja mie siirryn omiin rituaaleihini. Puuron keitto, 1,5dl hiutaleita, presiis just sopivasti vettä kattilassa, vedenkeitin keittämään kahvivettä ja paahtoleipä paahtimeen. Tietty puurokulho ja tietty kahvikuppi, toimittavat parhaan päivän amuletinvirkaa, mikään muu ei käy. Hyvin kaavamaista, totaalirutinoitunutta ja ihanan aivotonta. Tiedän mitä teen ja oon siinä hyvä. Tsemppistä ja podia. Puuro on höystetty ihan kaikella, marjoista muniin ja kahvi ihanan pikaista ja voikkuli täynnä väriä. Kattilan tyttöjen ruuat tietyissä kulhoissa ja oikeilla ruokailupaikoilla,  kun valmista, kaikki "istumaan" ja syömään yhdessä, ihanassa hiljaisuudessa. Bon Apetitti.

Ja jumaleissön jos joku rikkoo rutiinit, oon pulassa.

Puuro palaa, leipä on ilman päälisiä ja kahvi jää juomatta ja Kattilan väki muistuttaa lamppuharjaa. Tämän lisäksi koko päivä menee plörinäksi. Aikataulu kusee ja kädet ei tiedä, mitä pää tahtoo niiden tekevän. Sukat on mykkyrällä ja vaatteitten saumat hiertää. Eikä kukaan vastaantulija osaa sanoa mitään, mikä helpottaisi eloa. 

Mutta Kattian väen myötä nämä minun Aamu rituaalini ovat saaneet myös jonkin verran koomisia piirteitä, jos yritänkään poiketa jostain, ne palauttaa minut ruotuun liki väittömästi. Ja jos olen tehnyt jotain, joka heistä ei ole normaalia, he huomauttavat myös siitä. 

Eilen jo, toin Haloweenikurpitsat sulamaan kylppäriin ja ne napotti edelleen kylppärinlattialla aamulla. Ymmi nokkelana tutkijaluonteena tottakai, heti selvittämään, että mikäs, miksikäs tämä ja laittoi päänsä lyhdyn takaosasta sisään jääden ihmettelemään pää lyhdyssä tilannetta. Justus-neiti saapuu pahaa aavistamatta paikalle ja yhtäkkiä kurpitsapäinen kissa maukaise. Metrin ilmalento ja julmettu sähinä, ja tunnustan Hymyilin ääneen ihan hyvän aikaa.

Ja niin, Advettisunnuntain kunniaksi, Kattilan rutiinit lensi aika vauhdikkaasti ympäri huushollia.

Oi minä rakastan näitä minun kanssa kulkijoitani.

Jos minun rituaalini ovatkin vakavamielistä ja päivästä selviämiskilpailua, tuo Kattilan tyypit minuun ilon ja naurun.

Ja kiitos kirjeestä Muusa, se oli riemastuttava,

Minä vastaa siihen myöhemmin.

Justus-neiti ylimmäinen petausasiantuntija

~W~

Rauhaa

Hiljaa kuulu korvissani
Rauha.

Ylläni on lumipuku. Valkea, valkeaa ja veristä maata vasten, tuntuu erottuvan irvokkaana ja karmivana. Ympärilläni on kaatuneita, heidän sielunsa kuiskii, 


Rauha...

Me olemme täällä, rintamalla. Me olemme ja toivomme, kuten kuiskivat sielut ympärillämme, rauhaa. Kuinka moni sodan kuljettama, makaa nyt verissä päin rintamalla, sielunsa vierellään seisten, odottamassa, että me jälkeen jäävät, kuljetamme heidän kehonsa kotiin.

Löydämmekö heidät kaikki? Entä ne kadonneet? Haavoittuneet, jotka jäivät jälkeen? Selvisikö he?
Selviämmekö me? On aamu, pakkanen paukkuu poteron nurkissa, kukaan ei uskalla laittaa tulia, jottei vihollinen näkisi.

Kuljemme vallihaudoissa, päät alhaalla,
taustalla kuuluu radiolaitteen nakutusta, viestimies supattaa hiljaisella äänellä rauha? 
Mitä? Sanoitko Rauha?

Rauha. Yllämme olevista puista putoaa pakkaslunta, Viestimies supattaa edelleen, Rauha, nyt vahvemmalla äänellä, kyyneleet silmissään. "Sota on ohi." Tantereelta kuuluu, kuin lausetta pilkaten konekiväärin sarja.

Rauha.

Piaan ympäriltä alkaa kuulumaan kovenpaa ja kovenpaa Rauha, Rauha, RAUHA. Sota on ohi, OHI !

Me nousemme varovasti ylös, tietääkö toinenkin osapuoli sodan loppuneen? Tietääkö?

Kuuluu laukaus,  jokin raastaa rintaani ja repii minut hajalle.  En tunne enää mitään ja jään seisomaan vallihaudan reunalle, katsellen ruumistani, joka oli pudonnut takaisin hautaan.

Minä olin sen sodan viimeinen uhri.

Voi, kun voisin sanoa, ettei jälkeeni tullut enää ketään.

Mutta minä seison edelleen rintamalla, en sillä samalla, jolla kuolin, vaan niillä toisilla, joilla yhä odotetaan rauhaa. Siellä minä kuiskin sotilaille,  Rauhaa...

Onnea Itsenäiselle.

~W~

RAUHOITU

Välillä minusta tuntuu, etten minä mistään mitään tiedä, mutta kuulkaa kyllä mie sittenkin tiedän. Tiedän esimerkiksi sen, että kun joku on pulassa, täytyy auttaa, jos voi. Ja jos auttaa, auttaa parhaiten olemalla tilanteessa rauhallinen ja selkeä.

Ensiaputaidot kannattaa omata, vaikkei olisikaan hoiva-alalla, koskaan ei tiedä, milloin joudut auttamaan sairaskohtauksissa, tai nilkan nyrjähdyksessä, tai siinä, että ystävä voi pahoin. On hyvä osata ottaa edes hiukset sivuun ja tarjota fatia, kun toinen oksentaa. Mutta noin kaikkineen, ihan ensimmäisenä rauhoitu itse, rauhoita kaverit ympärillä ja tutki mitä tapahtui ihmiselle, joka juuri kupsahti jalkoihisi.

Älä sählää, älä huuda kaikien kanssa yhteen ääneen, äläkä helvetissä pakene paikalta, olettaen, että kyllä joku muu hoitaa tilanteen. Jos et itse osaakaan toimia, niin hae ainakin apuun, joku joka osaa. Mutta ihan ensin, RAUHOITU.

Ja mistäkö tiedän, että tämä on tärkeintä? Minä olen ollut siinä ravintolan lattialla eräänkin kerran pötkölläni kykenemättä liikkumaan, tai tekemään muuta, kuin kuuntelemaan sekavia selostuksia siitä, mitä pitäisi tehdä. Minun poskista on kiskottu ja naamani on läpsitty, huudettu korvaan niin, että tärykalvot poksuu, jaloista on raahattu pitkin lattiaa ja tehty, jos jonkin moista elvytystointa, vaikkei siihen olisi ollut tarvettakaan. Vain siksi että "auttajat" ovat hätääntyneet, kun olen kupsahtanut suorilta jaloilta, kesken lauseen tantereeseen.

Minun kohdallani tilanne on tämä: yli kuormittunut keho nollaa itsensä, kuulen, tunnen, ja ymmärrän kaiken, mutta en voi reakoida, koska keho ei ole omassa hallinnassani, noin 2-5min. Mutta se, että ympärillä on paniikki, aiheuttaa sisälläni paniikin. Auttajan auttaessa hässäkällä, hässäkkä on myös minussa. Ja mitä enemmän  koetan pyristellä pintaan, sen syvemmälle sisuksiini juutun. Siis RAUHOITU.

Tämä pätee myös muihin EA tilanteisiin, RAUHOITU, jotta voit tutkia mikä sinun autettavalla on. Unohda oma hätäsi, sillä sinä olet ehjä, hän ehkä ei, joten hän on sinun vastuullasi siihen saakka, kun paikalle tulee, joku pätevänpi auttaja. Tarkista elintoiminnot, aseta kylki asentoon vasemmalle kyljelle, katso että voi hengittää, että pulssi tuntuu ja juttele mukavia, kysele vaikka kuinka paljon hän on työntänyt kuulaa, tai kalastanut kampeloita, höpötä vaikka hyttysistä, jotta huomaat, tuleeko reaktioita suuntaan, tai toiseen. Silitä otsaa ja kokeile onko kädet, tai pää kylmä, kiehuva, hikinen, tai ihan tavallisen tuntuinen. 

Ja jos ne kaverit siinä ympärillä pauhaa, pyydä pienentämään volumea, sillä, helvetti, että se käy päähän, jos ei kuule mitä kysytään, keltä kysytään ja kuinka paljon kysytään, tai mitä autettava vastaa, jos vastaa.. Ihminen ei ehdi reagoida/vastata, kuin yhteen kysymykseen kerrallaan ja kaikki kysymykset on tärkeitä, mutta niin on myös vastaukset. Jos ei autettava ole tolkuissaan  soita 112 ja vaikka olisikin taju, mutta muuten vaikuttaa pahalta, edelleen 112, siellä osataan tarvittaessa neuvoa mm se, miten toimitaan, jos ihmisen verensokerit on romahtaneet, tai täytyy osata elvyttää. Jos sinun autettava puhuu, anna hänen puhua ja kuuntele mitä sanotaan, jottei tarvitse vastata samaan asiaan kymmentä kertaa, eri ihmiselle. Asioiden toistaminen on tympeää, varsinkin, jos on heikko olo. Liki tunkevat ihmiset ja varsinkin, selän takana meuhkaavat ihmiset on ahdistavia, joten tee tilaa autettavasi ympärille.

Et voi tietää mikä häntä vaivaa, mutta pidä hänet turvassa ja rauhallisena. Kysele, sillä saa selville monta asiaa, ehkä myös sen, onko hän romahtanut uupumuksesta, sairaskohtauksen vuoksi, vai sattuiko kompastumaan, liukastumaan jostain syystä.
Aina ei voi ihmistä liikuttaa ja vaikka voisikin, niin älä ainakaan kisko jaloista ympäri lattiaa. Kyllä, minulle se on tehty. Erittäin epämiellyttävää, ja nöyryyttävää luututa ravintolan lattiat vaatteillaan. Ja ei, näissä tilanteissa, minä en ole ollut alkoholin vaikutuksen alainen, olen saanut sairaskohtauksen.

Ja miksikö otan nämä nyt puheeksi, vaikka en ole saanut kohtauksia pitkiin aikoihin. Siksi, koska eilen olin tilanteessa, jossa henkilö sai sairaskohtauksen, paikassa jossa oli väenpaljous. Ympärillä oli paljon hätäännystä ja hätäännys tarttui kaikkiin tilanteessa oleviin. Minä olen ihan tavallinen hieroja, mutta olen ollut siinä lattialla enemmän, kuin kerran, hädissäni ja avuttomana, ja kun olen viimein räpiköinyt irti siitä voimattomuudesta, jonka kohtaus tekee, olen raivoissani "auttajieni" kohtelusta. Joissakin tilanteissa taas olin kiitollinen siitä, että oli tuttu, tai edes ystävällinen ihminen paikalla kertomassa ettei ole hätää. Sen minä kuulen.

Apu on aina kuitenkin tärkeää. Eilen apua tuli heti. Ei kukaan ihminen ansaitse olla avuttomassa tilassa niin, ettei saa apua, tai tule kuulluksi, kun voi viimein vastata. Upeaa, että auttajia tuli paikalle. Mutta auttajana, muista ettei sinulla ole hätää, sinä tiedät mitä teet. Ja jos et tiedä/muista niin soita 112, he neuvoo.

Rauhoitu, Rauhoita ympäristö, käytä maalaisjärkeäsi, tutki autettava, rauhoita autettava, älä jätä yksin, hanki apua, jos omat taidot ei riitä.  Pidä huolta lähimmäisestäsi, niinkuin tahtoisit sinusta huolehdittavan.

~W~

Liekki

On aika jolloin tuuli uinahtaa, On aika jolloin tuuli valvoo...On aika ystävien ja aika yksinäisyyden..

Ja tavattoman monen muun asian ja tehtävän aika. Luulen, että olette kuulleet tuon laulun. Varma en ole sanoista, mutta noin se soi päässäni haikealla sävelellä tänään. 

On ollut moni muotoinen alkuvuosi. Hupsahdettiin vuoden puoleen väliin aivan kuin pikakelauksella. Melkein järkytyin, kun kalenterissa luki 4.6.2023 Kuvittelin, että oltaisiin vielä hutikuussa, senkin perusteella, että istun kotisohvalla villatakki päällä, viltin alla. Palelen. Sekin on erikoista, minua ei yleensä haittaa, vaikka oisi kylmäkin. Kädet on kuumat aina ja kesähelteet ahdistaa.

Olin maaliskuussa opiskelemassa neulausta Tampereella, toukokuussa matkustin Viroon "katsomaan" mitä kulkupeli nimeltä keho, pitää sisällään. Sillä reissulla totesin, ettei pidä lainkaan vähätellä kehoamme. Kun elämme, se saa meidät liikkumaan uskomattoman upeasti, se pitää hengissä koko koneistoamme, tuottaa äänemme ulos ja näyttää eleemme kanssa kulkijoillemme, tuntee niin paljon meidän kauttamme. Keho. Mahtava olento.

Kun henki on poissa, jää vain keho. Upea ja tavattoman kiinnostava keho, näin möyhijän katsantakannasta ajatellen, mutta katoava keho. Kun se on tutkittu se keho, annetaan sille rauha ja se muuttuu tuhkaksi. Vaan minne katoaa se osio, joka teki kehosta Ihmisen? Se iloinen, tai ärrinmurri henki, mietteliäs olento ja hurmaava vitsiniekka ja kitkeryyttä, tai rakkautta täynnä oleva olento, Valovoimainen upeus?

Tiede sanoo, ettei energia koskaan katoa, se muuttaa vain muotoaan. Mutta minne te menitte, muodonmuutoksessanne? Tutustumiemme ihmisten sielut. Isi, pappa, mummit, enot, ystävät? Minuun teki vaikutuksen kohdata nämä vainajat, jotka oli tuntemattomia, yksinäisiä ihmisiä, jotka olivat antaneet kehonsa tutkimuskäyttöön. Oli kunnia saada olla yksi heistä, jotka tutki teitä ja teidän kehojanne. Toivon, että osasin kohdella teitä kunnioittavasti ja arvostavasti. Silti tuo hiljainen hetki, jonka vietin luokassa, jossa olitte meidän tutkittavana. En voinut olla miettimättä, olitteko te mukana luokassa, tutkimassa meitä, miten käyttäydyimme, teidän ruumiiden äärellä?

Hiukan sekava tuntuma.

Toukokuun lopussa Jouko-eno nukkui pois. Hän oli sairastanut pitkään. Ennen eloisa ja iloinen vitsiniekka ja porukan ilopilleri, oli sairauden myötä muuttunut hiljaiseksi tarkkailijaksi, mustaa huumoria viljeleväksi, jurohkoksi mieheksi. Hänestä oli kadonnut tuttu ilo ja nauru. Seuramies, jolta sanat tulvi virran lailla vitsikkäästi ulos, oli muuttunut hyvin lyhyt sanaiseksi. Elämä muokkaa meitä aina. Ei se onneksi tee meistä, yhtään vähemmän rakkaita ja tärkeitä toisillemme. Mutta toisinaan muutokset tekee meidät etäisemmäksi toisillemme. Ettemme liian tiukasti pitäisi kiinni siitä, mitä joskus oli. Muutos on kuitenkin väistämätön. Sielu muuntuu ja hiljenee kuoreensa ja valmistautuu mihin kunkin kuuluukin valmistautua.

Tässä samalla, kun pohdin vieraita koteloita, heidän sielujaan, pohdin omaa enoani, miten muistan hänet, pilke silmäkulmassa täysillä elävänä veijarina, ja sitten elämän tapahtumien muuttamana, hiljaisuuteen kääntyneenä miehenä. Kun hän nukkui pois, minun rikki menneeseen ledikynttilään syttyi liekki. Vaikka me olimme etääntyneet vuosien aikana, tuo leikki oli aivan, kuin hän oisi tahtonut silti kertoa, ettei kadonnut minnekään. Olen siitä kiitollinen, sillä minäkään en ole kadonnut, olet minulle rakas edelleen. Me vain saimme kaiken tärkeän sanotuksi. Sinua jää ikävä silti. Samaan aikaan, kun sisällä lämmittää ilo siitä, että pääsit perille. Toivottavasti voit paremmin nyt.

~W~

Tauko

Kuluneet viikot on olleet hektisiä. Hieno sana kiireelle, kivuille ja käsien, tai koko kehon kovalle kuormalle. Muutamaan otteeseen on tullut itku ja ahdistus. Toisinaan taas lievästi hysteerinen nauru vesissä silmin ja kummallisella tavalla ärsyynnyksellä höystettynä.

Miten se voikin olla, että vaikka kuinka oisi päänsä sisällä oppinut, etten minä ole heitä, joita voisi kutsua työnarkomaaneiksi, minä silti koetan edelleen ruoskia itseän tekemään ja toimimaan enemmän ja paremmin. Lisää ja lisää, vaikka lihaksia kiristää ja päässä soi.

Ja minun asiakkaissa on näitä samanlaisia, itsensä äärilleen vieviä.
Hei, maailma ei pysähdy siihen vaikka joskus hiukan hellittäisikin. Itseään ei ole pakko uuvuttaa loppuun, sillä en usko, että meitä luotiin työnorjiksi. Vaikka kyllä minä tiedän, että se pysähtyminen siinä eniten pelottaa. Mitäpä jos kerran pysähdyttyään, ei jaksakaan enää liikkua, tai ehtii vaikka kuulla omia ajatuksiaan?

Jäin lomalle tänään ja istuin töiden päätteeksi pitkään rannassa, varpaat hiekassa. Vaan istuin ja katselin vettä. En saanut noustua edes kastelemaan varpaitani. Kauenpana rannalla nainen käveli sauvoja apuna käyttäen veteen ja uidamolski ilosta hihkuen. Rohkea nainen. Vesi oli kylmää ja varmasti virkistävää. Ilma oli kylmä, toukokuinen. Hyvä ranta, hyvä kokemus. Naisen talviturkki suli Päijänteeseen ja minua vilutti hänen puolesta. Henkisesti kietouduin talviturkkiini tiukemmin. En juuri ajatellut.

Kotiin tultuani Kattilan väki haisteli rannan tuoksut ja tunnin sohvaperunoinnin jälkeen huomasin, että vaatekaapista oli pudonnut paperiarkkeja. Aamulla oli ilmeisesti ollut kiire. Toinen Teini-Kattila, oli tänäkin aamuna livahtanut huomaamattani kaappiin, penkomaan ystäväni lähettämää kirjelaatikkoa. Kun miettii viimeaikaisia pohdintoja, kirjeiden putoaminen tuntuu ystäväni Annin muistutukselta, -"näitähän sinä olet miettinyt ennenkin, ei uutta auringon alla. Katso nyt mitä itse runoilit kirjeissäsi"

27.1.1999" 

Jos saat mitä ansaitset, etkä koe sitä ansaitsevasi,
oletko sinä väärässä, vai hän joka sen antoi?
Jos työllä ansaitset paikkasi,
etkä koe paikkaasi ansaitsevasi, onko vika
harkinnassasi, vai työnjohtajassa?

Jos työ on elämäsi, elämä työsi. Ei elämäntyösi, vaan työ joka syö elämäsi, oletko silloin hukkunut elämääsi, vai työhösi? Elämäsi ei ole hallinnassasi, ei omaasi, vaan lakeja ja asetuksia, joita ei voi muuttaa.

Syökö elämä ihmisen, vai ihminen elämänsä? Ennen kuin käsittää, ettei kaikkea tarvitse kokea kerralla. Aikaa on myös varattu nauruun ja iloon. Elämää ei tarvitse elää hampaita kiristellen.

~,~

Päätin aamulla, etten hymyile tänään, kuinka helppoa ja vaikeaa, on yksi hymytön päivä. Helppoa pitää kasvot ilmeittä, koska "Minä päätin niin"

Vastaan tulee toisia, samoin päättäneitä, hymyttömyys on hetki hetkeltä helponpaa. Ja samalla sisälläni oleva Hymytyttö kutistuu ja ahdistuu. Voin kulkea naama kurtussa koko päivän, jos päätän niin.

Ja kuitenkin olen suunnattoman onnellinen, kun yksi heistä, jotka päätti hymyillä tänään koko päivän, kulkee vastaani, hassunkurinen virnistys kasvojaan valaisten. 

~'~

Rakastun kahdesti päivässä ja petyn yhtä monesti. Jo toki, minä liiottelen, enhän minä rakkaudesta mitään tiedä. Kerran luulin kyllä rakastavani, mutta lääkäri totesi tunteet flunssan oireiksi, vai oliko se aivotärähdys?

Itsekseni mietin: kovin outoa, minunkin päässä tärähdys, voi kääntää kaikki syrjälleen, muttä lääkäri tietää. Jos se olisikin ollut rakkautta...

Parempi olikin, että meni ohi levolla. Ei kukaan jaksaisi moista jomotusta elämäänsä pidenpään. Siinä syy, miksen ole vielä rakastunut. Olen ajatellut, että vanhenpana viisas rakastuu.
Ei tarvitse kipua pitkään potea, kun vanhana rakastuu.

 ~*~

Kiitos sinne jonnekin muistutuksista. Näin loman alussa on hyvä istuttaa itsensä sohvan kulmaan pohtimaan asioita, näitä vanhojakin Hajatelmiaan. Näin on hyvä. 

~W~

Pyörteessä

 Kummallinen päivä. Meinaa väkisinkin jokaisen ihmisen kanssa turinoidessa, vierähtää pidenpään, kuin oli tarkoitus. Ihmisen lähdettyä, tulee haikeuden tunne. Kuin oisin juuri hyvästellyt määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Viestiessäni tulee sama tunne, käydessäni äipän luona, edelleen sama olo. Ja kotiin tullessa suuri ilo nähdä, että Kattilanväki on koolla ja terveenä. Aivan, kuin oisin ollut viikkoja poissa. 

Selittämätön koti-ikävä vaikka on jo kotona. Tästäkin on tehty laulu. Samoin kuin siitä miten ympärillä olevat, hassut, hullut ja ihanat ihmiset ovat rakkaita, tärkeitä ja mittaamattoman kallisarvoisia. Ja kuinka heidän lähtönsä, jättää sydämeen kolon, jota jäytää ikuinen ikävä.

Minä tiedän, että minulle on yhden elämän tarpeiksi tapahtunut paljon. Niin hyvää, kuin huonoa ja jotkut elämän kohtaukset, olisi jo alun alkaen, ollut paras poistaa tästä käsikirjoituksesta, siis minun mielestäni. Mutta kaipa niilläkin, joku opinpaikkansa on ollut. Ainakin joidenkin vuoksi opin polkemaan jalkaa ja sanomaan EI ja toisten kohdalla kiittämään ja kumartamaan tuhannen helpottuneena, kun siitäkin selvisin.

Ja nyt minä olen, päivänä muutamana, ollut täysin valmis purskahtamaan yhtäaikaa, niin nauruun, kuin itkuunkin. Suremaan ja iloitsemaan samassa tunnepuuskassa ja se jos mikä on outoa.
Tiedän olevani varsin tunteikas ihminen, mutta tälläinen tunnetuulitunneli sisällä, on jopa minulle uutta. Ei ehkä ennen kokematonta, mutta niin kauan siitä on, kun viimeksi olen tuntenut hyviä/pahoja hyrähdyksiä, että epäilin jo kadottaneeni ne sisältäni.

Olen ennemminkin pelännyt vuosia siitä, etten koskaan enää voisi olla onnellinen, tai edes tyytyväinen elämääni. Vähän kaikkea pelkäävälle, se on pelkona kaikin tavoin kamalaa. Toinen kamaluus on yhtälailla pelätä toisten puolesta. Kadottavansa heidät, tai huomaavansa, ettei kykene millään olemaan kenellekkään avuksi. Ei edes iloksi, koska tarpoo henkisesti niin syvällä suossa, ettei kykene näkemään muuta kuin omat harminsa ja surunsa. Pelkonsa ja epäonnistumisensa. Sellaisten hetkien jälkeen on lähes järkytys huomata tuntevansa hyviä tunteita, vaikka yhtäaikaa niiden huonojen keskellä. Aivan kuin seisoisin keskellä tornaadoa olevassa tyvenessä. Käsittämättömän pysähtyneessä tilassa, edes pelkäämään.

Tässä minä kai odottelen, että kiepahdetaan seuraavaan seikkailuun. Muutakaan en voi. Eikä minun edes tarvitse. Ja joku tässä tuntemuksessa on, kuin oisin elänyt tämän ennenkin. Kuin oisin myös kirjoittanut tästä ennenkin. Ja se tunne vain lisää ihmetystäni ja uskoani siihin, että pian taas tapahtuu. Joten hengitän syvään, katson  kun tornaado jatkaa pyörimistään ja toivon.
Montakin asiaa, mutta juuri Sinulle

Ihanaista Ystävänpäivää. 
Älä pelkää olla sinunlaisesi. Tuommoisena olet juuri parasta seuraa maailman tuiverruksissa ja suurissa seikkailuissa. Luulen, että hyppäämme siihen aivan tuossa tuokiossa.

Kiitollisin mielin
 ~W~