-City Möyhimö? Sekö missä tapasimme sinut? Herra Kaarnala kysyi. -Ei, tämä City Möyhimö ja sen Möyhijämestarit kuntouttaa kirjurista ja muista ihmisistä eheitä, kun heillä on pää kainallossa, tai nilkka ranteesta poikki. Toisinaan siinä samalla he hoitavat sielua ja sydäntä turinoimalla kipulukkojaan auki. Siis Fysioterapiaksi he sitä sanovat, Hieronnaksi ja Lymffaterapiaksi, mutta meille se on Möyhintää parhaimmillaan. Hoitoa niin keholle, kuin mielellekin, sillä ilman yhtä ei ole toista. -Saadaanko me lähteä mukaan? Kirjuri vaikuttaa levottomalta, ei häntä yksin voi päästää.
Ei voi ei, mutta Kulkupeli on vielä kylän toisella laidalla, joten liikkeelle. Sataa lunta niin, että olemme kuin putkessa. Jalo kulkee avuliaasti edellellä, sanojensa mukaan tietä avaamassa. Huomaan sivusilmällä Kirjurilla hymyn suupielessä. Kokeilen onneani ja kysyn-Mikäs hymyilyttää? Kirjuri katsoo suoraan kohti ja ajattelee hiljaa "Ystävällinen ajatus tuo tien avaus Jalolta, mutta huomaatteko, että se on enemmän teitä, kuin meitä ihmisiä varten?" Kujeileva hymy muuttuu iloiseksi nauruksi. Katson kirjurin jalkoihin, hän kahlaa edelleen lähes polviaan myöden lumessa. -Kappas, totta töriset.
Näkevälle ja kuulevalle retkueemme oisi melkoinen. Ihminen ja tonttuja, 3metrinen Kasvienvartija ja joukkio Hitupikkuisia. -Miten sinä voit tänää Kirjuri? Kirjuri katsoi minua ja sanoi -aivan kuin oisin nukkunut viikon, ehkä kauenminkin. Tuntuu piristyneeltä päässä, mutta kulkupeli on jähmeä, hän osoittaa kehoaan. Viimeyönä tuntui, että painajaisista oli viimein tullut loppu, mutta unet oli silti levottomia ja kun avasin silmäni, te ette kadonneet heti unen haihduttua. Eikä maailma rätissyt, kuten kuin huono radio, vaan kuten sähkökipinöistä. Eli voisin sanoa, että paremmin kuin toviin.
Saavumme Pikkumustan, eli Kulkupelin luo, Pikkumustan edessä loikoo liekehtivä lohikäärme.-TulenKulta, hönkäisee Jalo. Kirjuri suhtautui Lohikäärmeeseen hiukan varauksella, en tiedä muistaako hän lähes vuoden takaista kolaria kokonaan, emmekä ole siitä kyselleet, mutta painajaisia nähdessään hän usein ajattelee mustaa lohikäärmettä. TulenKultaa hän ei aemmin pelännyt.
-Enkä pelkää nytkään, se on kaunis ja lämmin ja ystävällinen, kiitos kun tulit. Sinä kuulit toiveen? Kirjuri hymyili TulenKullalle.
-Kuulin, kehräsi lohikäärme onnessaan. Harva toivoo kotiinsa Lohikäärmeitä. -Lahjan saaja on Ystävä, pidä huoli, ettei ovesta kulje mitään vaarallista. Katselin Kirjurin vakavaa ilmettä. Kiipesimme autoon ja TulenKulta nielaisi meidät kuten Uljaan vuosia sitten. Samalla hän sulatti lunta tieltä ja hyrisi loitsua, jonka kohdisti pieneen pakettiin Kirjurin repussa.
~Möyhijämestari Muriel Mielihyvä~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti