Ritvan linnut

Olit vahvasti läsnä päivässäni. Jotakin sinulle tärkeää tapahtui selkeästi. Sen ennakoiminen alkoi jo aiemmin, eilen se vahvistui, kun näin sitruunaperhosen ja muuttolintuja. Tänää Pulkkilan-Harjulla maailma loppui. Sumu oli niin sakea, ettei mitään muuta näkynyt, kuin auton nokka ja pätkä tietä. Loppu oli valkoista usvaa.

Monen hengenvedon ajan odotin putoamista järveen, tai rotkoon, mitä vain, jotta tuo epätodellinen maailma ympärillä näyttäisi valtansa. Hiljaisuuden täyttämä utu, päättyi yhtä mystisesti, kuin oli ympärilleni tullutkin. Peltoaukeaan, jossa oli kurkikaksikko. Sinun lintuja.

Minä tiedän, että niillä on monille paljon merkitystä, niin humoristista, kuin sydämen merkitystäkin, mutta sinun tiesin rakastavan noita uljaita ripakinttuja. En ymmärrä vieläkään, mikä oli sinun viesti minulle, mutta olen kuulolla. Tämä päivä on sinulle merkityksellinen.

Ja ajattelen sinua edelleen lämmöllä ja ikävöiden. Onnea sinne Utuverhon taa. Ehkä sitten, kun kuulen Kurjen laulun, tiedän mikä oli viestisi tässä päivässä.

Lämmin halaus Sinulle. 

~W~

Terve

 Kävin joskus, taannoin, kauan kauan sitten, keskustelun siitä, miten ja miksi kukin tervehtii, kuten tervehtii. Päivää, hei, moi ja sitä rataa. Keskustelussa tuli esiin, ettei eräs keskustelutoverini katsonut voivansa käyttää sanaa Terve, koska ei voinut tietää varmasti, että toinen on terve ja jos tervehditty sitten vaikka pahoittaa mielensä, kun hän niin ajattelemattomasti, tervehtii sairasta ihmistä. 

Tuijotin keskustelun aikana, jonkin aikaan kaukaisuuteen ja mietin höpsösti, että minun ihmiset sitten sanovat halkovan atomeja ajatuksillani. Ja oikeassa olivat. Mie olen pohtinut tätä keskustelua jo enemmän kuin 10 vuotta. Välillä se palaa uudelleen pähkittäväksi, kuin oisin vasta eilen käynyt tämän keskustelun.

 Olen aikojen saatossa löytänyt ajatuksen punaisen langan, mutta käytän silti edelleen tavatessani ihmisiä, usein Terve- tervehdystä. Myös heille, joiden tiedän sairastelevan.

Minuun ei nimittäin tarttunut tuo ajatus, että Terve-sana olisi mielipahan alku. Kun sanon Terve vastaantulijalle, minä sydämestä saakka toivoin, että hän on terve ja hyvin voiva.

Saamen kielessä toivotettiin buerre beaivi = Hyvää päivää ja siihen vastattiin muistaakseni Ipmel Addi, jonka tarkoituksen, joku tulkkasi olevan Jumal' antakoon? Voin muistaa väärikin, tuon merkityksen,  mutta se oli mielestäni tavattoman kaunis tervehdys ja sopi kaikkiin vuorokauden aikoihin, koska miksipä emme, toivottaisi Jumalan antavan hyvää kaikkiin hetkiimme.

Ja miksi en siis minäkin Tervehdyttäisi ihmisiä Terveeksi sanomalla Terve. Ajatuksen voima on suuri ja ihmeellinen. Välillä me solmitaan ajatuksillamme itsemme umpisolmuun ja täysin ulospääsemättömään sumppuun ja toisinaan meidän omat ajatukset auttaa, meidät ja ystävämme, rakkaat ihmisemme, ulos siitä umpisolmusumpusta.

Minä toivotan jatkossakin Terve. Kun sanon niin sinulle, näethän, että se sana on kehystetty kukkakuvioilla ja ihanalla sydänrivistöllä, kuten somessa kaikki kehystellään. Lisäksi sen toivotuksen mukana tulee luja halaus ja älytön määrä hattaran keveyttä koko olemukseesi. Kaikki viidessä kirjaimessa. Tärähtävän topakasti ja ilolla. Sysmäläisittäin.


TERVE
rakkaudella

~W~

Sunnuntai

Eilen ajelin tuulessa ja tuiskussa citysestä kotiin. Ajamisen kammo oli läsnä joka kerta, kun rekka, tahi linja-auto kiireisen aikataulunsa, tai uhkarohkean kuskinsa vuoksi, räiskäytti ravat silmille. Niin Jumalat, kuin enkelit kuuli karjuntani ja saattoi olla, että lähellä kulkevat autoilijat myös. Autoilua rakastavaksi ihmiseksi,  käyttäydyin äänellisesti varsin agressiivisesti siinä tuiverruksessa. Kädet pusersi rattia henkensä hädässä ja niskojen rentoudesta ei ollut tietoakaan, ja purentalihakset... noh, en toiminut omien ohjeitteni mukaan.

Tänään herättyäni huomasin kehoni olevan edelleen ratakiskon ja rautakangen risteytymä, keskittymiskyky (joka on aina ollut kuin päästäisellä, en tiedä mimmoinen se tarkalleen on, mutta oletan, että hyvin pieni, kuten päästäinen itsekin) oli kadonnut lähes kokonaan. Olennaiset pystyin kuitenkin tekemään. Kattilan teineille ruokaa, oma orjentoitunut aamupalapuuro, vaihtui herkkupullaan kahvikupillisella.

Sitten koetin aloittaa siivousoperaation. On ollut aika hektinen kaksiviikkoinen ja koko huushollini on kuin pommin jäljiltä. Olen aina ihaillut ystävieni siistejä ja kodikkaasti sisustettuja koteja ja miettinyt, että mistä löytyisi itsellekin se järjestelmällisyys, millä sen kotosen saisi, sekä Kattila ystävälliseksi, siistiksi, että kotoisaksi? Ja mielellään ilman, että se vaatisi raivaustraktoria ja koko asunnon täysi mittaista remonttia, tai Auri Kanasen kutsumista kylään?

Tätä pohtiessa pompsahtelin keittiöstä olkkariin, olkkarista kylppärin kautta makkariin ja taas keittiöön ja joka suunnasta löytyi  tavara jonka paikka, oli jossain muualla. Pyykkiteline piti tyhjentää pyykkikone täyttää ja KaPa-kaappi, tai mikä tämä ikinä onkaan kutsui siivomaan itseään. Ilmeisesti monessa kodissa sijaitsee jokin tämmöinen paikka, johon kertyy asioita, joille ei ole muuta paikkaa. Kukin sitten nimeää sen mielensä mukaan.

Mutta siis edistyykö mikään, mitä alan tehdä?  Kattilan väki on ruokittu, pyykkikoneessa pyörii pyykit, olen vaihtanut KaPan sisällä olevien tavaroiden paikkaa, kaaos siellä on ennallaan. Vaikka puhtaat pyykit toki löysi kaappeihinsa, on kaikki muut romppeet edelleen huiskin haiskin ympäriinsä. Löysin sitä ja tätä kadonnutta, mutten edelleenkään koulutus-reissulla kadonnutta punaista pipoa, enkä tummansinistä kukkaroa. Justus-neiti nukkuu kainalossa ja Professori Ymmi tutkii montako kierrosta vaatteet pyörii pesukoneessa ohjeman aikana ja monestikko niiden välissä ehtii, härnättää siskoa, koettaa saada lintuja kiinni, kiivetä kiipeilytelineessä, tahi muuten vaan touhuta ja hyöriä. 

En tiedä kumpi Kattila muistuttaa enemmän minua? Itsehän reilun tunnin pyörimisen jälkeen kyllästyin koko hommaan ja ajattelin, että tyhjennän mieleni kirjoittamalla...No jaa ainakin kirjoitin, päässä sinkoilee edelleen melkoinen määrä pitäis-tehtäviä. Eikä Justus-neitikään kauaa jaksanut nukkua, joten nyt on vuorossa pallon heitto ja pyykkien kuivumaan ripustaminen. Onpa ihanaa, että on sunnuntai, eikä kiirettä minnekään.

Ihanaa päivää sinullekin

~W~

Monen mutkan mieli.

Ihmisen elämä, noin kaikkineen, on melkoinen sekametelisoppa. Tänään en millään, olisi jaksanut olla reipas, enkä rivakka, aikaansaava ihminen. Mutta levoton mieli ja keho, motivoi tekemään, sunnuntain kunniaksi montakin asiaa. 

Niitäkin asioita, mitä jokin uskonto, ei pitäisi siunauksena pyhäpäivälle. Tuli siivottua, pyykättyä, käytyä kaupassakin... En sentään tuulettanut petivaatteitani, enkä mattojani ulkona, sillä sehän olisi ollut ainakin taloyhtiön sääntökirjan mukaan, jo pyhänhäväistys.

Mutta lenkkeilin, pohdin mielessäni asioita. Pakanana en kulkenut kirkkoon, kuten kristityn tapa on, mutta pohdin omaa näkemystäni maailman kulusta. Siinä samalla tajusin hämmennyksekseni ikävän niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat jo aikoja sitten siirtyneet henkimaailman töihin.

Muistin mummit ja papan, monta ystävää ja isin. 
Isi. Jokus joku mainitsi, että "isittely" vaikuttaa hyvin lapselliselta, mutta niin minä isääni kutsuin, isiksi, tai isukiksi. Tajusin, että tulevana vappuna tulee 30v siitä, kun isi siirtyi henkimaailmaan. Hän on ollut siis verhon takana pidenpään, kuin minä koskaan tunsin häntä tässä maailmassa.

Isi ei ollut helppo ihminen. Koen monessa asiassa olevani hyvin saman kaltainen ihminen. Hän oli tiukka näkemyksiltään ja varsin tempperamenttinen. Ja varjele, jos jokin ei mennyt hänen tyylillään. Mutta parhaimmillaan hän oli sydämellisin ja ymmärtäväisin ihminen, huumorintajuinen ja hiukan hölmö. Ja osasi esittää M.A.Nummista ihan just yks yhteen. En lähde kokeilemaan onnistuisiko itseltäni.

Olin pohjoisessa opiskelemassa ja hän kävi siellä äipän kanssa minua katsomassa ja otti paikan haltuun omalla tyylillään. Livahdimme koulusta tauolla paikallispaariin/kahvilaan ja kas kummaa, isukki istui sielä kylän miesten kanssa keskustelemassa syvällisiä. Esitteli minut kavereilleen ja jatkoi juttua. Minä siirryin kavereineni nolostellen toiseen päähän paaria ja mietin, että on se kumma, että aina saa hävetä.

Hittolainen, istuin vasta pari päivää sitten aivan umpivieraan ihmisen kanssa juttelemassa syntyjä syviä...miksi siis se häpeä, nolous?

Lenkki meinasi muuttua itku jollotukseksi. Pyyhin pakkasessa silmiäni ja pohdin sitä miten ihminen kulkee eloaan. Elää täällä, kuolee ja siirtyy henkimaailman puolelle uuteen seikkailuun. Syntyy uudelleen, kun on siihen valmis, tai jos kokee olevansa enemmän avuksi, toimii oppainamme verhon takaa. On ehkä kaikkea samaan aikaan, eihän aika taida oikeasti kulkeä jonona, vaan harppoo välillä jonon ohi ja sinkoileen ees, sun taas. Näin minä sen ajattelen.

Miten me tullaan toisiamme vastaan, tässä kummallisessa maailmassa? Jos yksi pyhistä kirjoista kertoo, että maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tultava ja toisen uskon mukaan sielu vaeltaa elonpolukuja useanpaan otteeseen eri elämässä. Monta syntymää ja monta kuolemaa. Vaellus vaelluksen jälkeen, jotta loppuviimeksi jokainen oppiläksy on suoritettu.

Monesti tulee mieleen, että isikin on täällä jo uudella kierroksella. On voinut käydä jo moneen kertaan moikkaamassa, minua ja koko perhettään, muttemme vaan ole tunnistaneet. Minun muistoni on olleet eri ihmisessä, sielu kuitenkin sivistyy kierros kierrokselta. Ainakin itse toivoisin, että seuraavaan elämään mennessäni saisin säilyttää jo oppimani, ainakin tärkeimmät. Kaiken tämän tiedon ja ymmärryksen haaliminen on ollut työlästä ja toisinaa varsin ahdistavaa. En tahtoisi aloittaa aivan tyhjästä, enkä varsinkaan kärsiä muistamattomuudesta, vielä seuraavassakin elämässäni. 

Tai no tyhmyyteni voisin unohtaa. Kuukausia rallattanut korvamato, viimeisistä sanoista, on moneen kertaan saanut sekä epätoivoisia, että huomoristisia ajatuksia siitä, miten niitä ja näitäkään kohtaamisia ei tarvitse toistaa seuraavassa elämässä. Opit on niistä minun osaltani menneet perille, kiitos, ei enenpää toisintoja.
  

Muutoin kyllä ilolla jatkan tässä ajan spiraalissa hyppelehtien. Tämä vaikuttaa juuri sopivalla tavalla omituiselta. Ja jos me toistekin tullaan vastakain, niin jutellaan häpeämättä, vaikkei tunnistettaisikaan toisiamme. Koppa vaihtukoon, sielu pysykööt edelleen ystävänä.

Onnenamuletteja

Ymmi Vesistön tutkija

Aamut on minun juttu. Ja kun näin sanon, moni luulee minun huijaavan, mutta ei ole huijausta. Miepä perustelen.

Näistä aamurutiineista ja niiden tärkeydestä, on monesti keskusteltu useanpien ystävien ja tuttavien kanssa. Ja olen todennut, että ystävien kuten omatkin aamuni, noudattaa täsmällistä kaavaa.

Opiskelujen kautta ystävystyin Muusaan ja hänen taannoinen kirjeensä sai minut ymmärtämään, että tässä rituaalien täyttämässä aamussani on jotain, mikä vaikuttaa aivan kilpailuihin lähdöltä. Ehkä suhtaudun jokaiseen aamuun, kuin uuteen kilpajuoksuun, peliin tms.

Siksi aamut on Minun juttu, mitään ylimääräistä ei niihen mahdu.

Valmistautumisrituaaleihin kuuluu pitkän kaavan mukaan, kiskotus- venytystä, venytyskiskotusta ja kaavamaista järjestäytymistä. Koomista kyllä Kattilan Karvalapset ovat myös näissä ritualeissa mukana. Ymmi on suihkuprofessuuri. Kylpyhuone on hänen erikoisalaa, (johtuu varmaan lattialämmityksestä.) mutta ennen kuin siihen päästään on, pari poikkeusta, puurovesi tulille, vessa ja paljon aamuista äänenavausta ja Kattilan väen hännän vispausta.

Suihkun paras osio on "loppusiivous" ja siihen kuuluu myös Ymmin kuivaus, koska Ymmi antautuu tutkimustyölle hyvin kokonaisvaltaisesti. Vain edesmennyt Wanha Rouva, Rakasti vettä yhtä paljon.

Seuraava Rituaali on pedin petaus ja siinä hommassa on diblomipetaaja Justus-neiti, ihan paras. Lakanat oijotaan tunteella, myös peiton alta ja loppu viimeksi, kun päiväpeitto ja koriste-pehmot on paikallaan Justus-neiti tarkastaa, että petaus on hyvä, heittäytyen roiveelleen keskelle petiä.

Kun nämä Kattilan väen tutkimustyöt on alkuvalmisteltu, jää tytsyt tutkimaan omiaan ja mie siirryn omiin rituaaleihini. Puuron keitto, 1,5dl hiutaleita, presiis just sopivasti vettä kattilassa, vedenkeitin keittämään kahvivettä ja paahtoleipä paahtimeen. Tietty puurokulho ja tietty kahvikuppi, toimittavat parhaan päivän amuletinvirkaa, mikään muu ei käy. Hyvin kaavamaista, totaalirutinoitunutta ja ihanan aivotonta. Tiedän mitä teen ja oon siinä hyvä. Tsemppistä ja podia. Puuro on höystetty ihan kaikella, marjoista muniin ja kahvi ihanan pikaista ja voikkuli täynnä väriä. Kattilan tyttöjen ruuat tietyissä kulhoissa ja oikeilla ruokailupaikoilla,  kun valmista, kaikki "istumaan" ja syömään yhdessä, ihanassa hiljaisuudessa. Bon Apetitti.

Ja jumaleissön jos joku rikkoo rutiinit, oon pulassa.

Puuro palaa, leipä on ilman päälisiä ja kahvi jää juomatta ja Kattilan väki muistuttaa lamppuharjaa. Tämän lisäksi koko päivä menee plörinäksi. Aikataulu kusee ja kädet ei tiedä, mitä pää tahtoo niiden tekevän. Sukat on mykkyrällä ja vaatteitten saumat hiertää. Eikä kukaan vastaantulija osaa sanoa mitään, mikä helpottaisi eloa. 

Mutta Kattian väen myötä nämä minun Aamu rituaalini ovat saaneet myös jonkin verran koomisia piirteitä, jos yritänkään poiketa jostain, ne palauttaa minut ruotuun liki väittömästi. Ja jos olen tehnyt jotain, joka heistä ei ole normaalia, he huomauttavat myös siitä. 

Eilen jo, toin Haloweenikurpitsat sulamaan kylppäriin ja ne napotti edelleen kylppärinlattialla aamulla. Ymmi nokkelana tutkijaluonteena tottakai, heti selvittämään, että mikäs, miksikäs tämä ja laittoi päänsä lyhdyn takaosasta sisään jääden ihmettelemään pää lyhdyssä tilannetta. Justus-neiti saapuu pahaa aavistamatta paikalle ja yhtäkkiä kurpitsapäinen kissa maukaise. Metrin ilmalento ja julmettu sähinä, ja tunnustan Hymyilin ääneen ihan hyvän aikaa.

Ja niin, Advettisunnuntain kunniaksi, Kattilan rutiinit lensi aika vauhdikkaasti ympäri huushollia.

Oi minä rakastan näitä minun kanssa kulkijoitani.

Jos minun rituaalini ovatkin vakavamielistä ja päivästä selviämiskilpailua, tuo Kattilan tyypit minuun ilon ja naurun.

Ja kiitos kirjeestä Muusa, se oli riemastuttava,

Minä vastaa siihen myöhemmin.

Justus-neiti ylimmäinen petausasiantuntija

~W~

Rauhaa

Hiljaa kuulu korvissani
Rauha.

Ylläni on lumipuku. Valkea, valkeaa ja veristä maata vasten, tuntuu erottuvan irvokkaana ja karmivana. Ympärilläni on kaatuneita, heidän sielunsa kuiskii, 


Rauha...

Me olemme täällä, rintamalla. Me olemme ja toivomme, kuten kuiskivat sielut ympärillämme, rauhaa. Kuinka moni sodan kuljettama, makaa nyt verissä päin rintamalla, sielunsa vierellään seisten, odottamassa, että me jälkeen jäävät, kuljetamme heidän kehonsa kotiin.

Löydämmekö heidät kaikki? Entä ne kadonneet? Haavoittuneet, jotka jäivät jälkeen? Selvisikö he?
Selviämmekö me? On aamu, pakkanen paukkuu poteron nurkissa, kukaan ei uskalla laittaa tulia, jottei vihollinen näkisi.

Kuljemme vallihaudoissa, päät alhaalla,
taustalla kuuluu radiolaitteen nakutusta, viestimies supattaa hiljaisella äänellä rauha? 
Mitä? Sanoitko Rauha?

Rauha. Yllämme olevista puista putoaa pakkaslunta, Viestimies supattaa edelleen, Rauha, nyt vahvemmalla äänellä, kyyneleet silmissään. "Sota on ohi." Tantereelta kuuluu, kuin lausetta pilkaten konekiväärin sarja.

Rauha.

Piaan ympäriltä alkaa kuulumaan kovenpaa ja kovenpaa Rauha, Rauha, RAUHA. Sota on ohi, OHI !

Me nousemme varovasti ylös, tietääkö toinenkin osapuoli sodan loppuneen? Tietääkö?

Kuuluu laukaus,  jokin raastaa rintaani ja repii minut hajalle.  En tunne enää mitään ja jään seisomaan vallihaudan reunalle, katsellen ruumistani, joka oli pudonnut takaisin hautaan.

Minä olin sen sodan viimeinen uhri.

Voi, kun voisin sanoa, ettei jälkeeni tullut enää ketään.

Mutta minä seison edelleen rintamalla, en sillä samalla, jolla kuolin, vaan niillä toisilla, joilla yhä odotetaan rauhaa. Siellä minä kuiskin sotilaille,  Rauhaa...

Onnea Itsenäiselle.

~W~

RAUHOITU

Välillä minusta tuntuu, etten minä mistään mitään tiedä, mutta kuulkaa kyllä mie sittenkin tiedän. Tiedän esimerkiksi sen, että kun joku on pulassa, täytyy auttaa, jos voi. Ja jos auttaa, auttaa parhaiten olemalla tilanteessa rauhallinen ja selkeä.

Ensiaputaidot kannattaa omata, vaikkei olisikaan hoiva-alalla, koskaan ei tiedä, milloin joudut auttamaan sairaskohtauksissa, tai nilkan nyrjähdyksessä, tai siinä, että ystävä voi pahoin. On hyvä osata ottaa edes hiukset sivuun ja tarjota fatia, kun toinen oksentaa. Mutta noin kaikkineen, ihan ensimmäisenä rauhoitu itse, rauhoita kaverit ympärillä ja tutki mitä tapahtui ihmiselle, joka juuri kupsahti jalkoihisi.

Älä sählää, älä huuda kaikien kanssa yhteen ääneen, äläkä helvetissä pakene paikalta, olettaen, että kyllä joku muu hoitaa tilanteen. Jos et itse osaakaan toimia, niin hae ainakin apuun, joku joka osaa. Mutta ihan ensin, RAUHOITU.

Ja mistäkö tiedän, että tämä on tärkeintä? Minä olen ollut siinä ravintolan lattialla eräänkin kerran pötkölläni kykenemättä liikkumaan, tai tekemään muuta, kuin kuuntelemaan sekavia selostuksia siitä, mitä pitäisi tehdä. Minun poskista on kiskottu ja naamani on läpsitty, huudettu korvaan niin, että tärykalvot poksuu, jaloista on raahattu pitkin lattiaa ja tehty, jos jonkin moista elvytystointa, vaikkei siihen olisi ollut tarvettakaan. Vain siksi että "auttajat" ovat hätääntyneet, kun olen kupsahtanut suorilta jaloilta, kesken lauseen tantereeseen.

Minun kohdallani tilanne on tämä: yli kuormittunut keho nollaa itsensä, kuulen, tunnen, ja ymmärrän kaiken, mutta en voi reakoida, koska keho ei ole omassa hallinnassani, noin 2-5min. Mutta se, että ympärillä on paniikki, aiheuttaa sisälläni paniikin. Auttajan auttaessa hässäkällä, hässäkkä on myös minussa. Ja mitä enemmän  koetan pyristellä pintaan, sen syvemmälle sisuksiini juutun. Siis RAUHOITU.

Tämä pätee myös muihin EA tilanteisiin, RAUHOITU, jotta voit tutkia mikä sinun autettavalla on. Unohda oma hätäsi, sillä sinä olet ehjä, hän ehkä ei, joten hän on sinun vastuullasi siihen saakka, kun paikalle tulee, joku pätevänpi auttaja. Tarkista elintoiminnot, aseta kylki asentoon vasemmalle kyljelle, katso että voi hengittää, että pulssi tuntuu ja juttele mukavia, kysele vaikka kuinka paljon hän on työntänyt kuulaa, tai kalastanut kampeloita, höpötä vaikka hyttysistä, jotta huomaat, tuleeko reaktioita suuntaan, tai toiseen. Silitä otsaa ja kokeile onko kädet, tai pää kylmä, kiehuva, hikinen, tai ihan tavallisen tuntuinen. 

Ja jos ne kaverit siinä ympärillä pauhaa, pyydä pienentämään volumea, sillä, helvetti, että se käy päähän, jos ei kuule mitä kysytään, keltä kysytään ja kuinka paljon kysytään, tai mitä autettava vastaa, jos vastaa.. Ihminen ei ehdi reagoida/vastata, kuin yhteen kysymykseen kerrallaan ja kaikki kysymykset on tärkeitä, mutta niin on myös vastaukset. Jos ei autettava ole tolkuissaan  soita 112 ja vaikka olisikin taju, mutta muuten vaikuttaa pahalta, edelleen 112, siellä osataan tarvittaessa neuvoa mm se, miten toimitaan, jos ihmisen verensokerit on romahtaneet, tai täytyy osata elvyttää. Jos sinun autettava puhuu, anna hänen puhua ja kuuntele mitä sanotaan, jottei tarvitse vastata samaan asiaan kymmentä kertaa, eri ihmiselle. Asioiden toistaminen on tympeää, varsinkin, jos on heikko olo. Liki tunkevat ihmiset ja varsinkin, selän takana meuhkaavat ihmiset on ahdistavia, joten tee tilaa autettavasi ympärille.

Et voi tietää mikä häntä vaivaa, mutta pidä hänet turvassa ja rauhallisena. Kysele, sillä saa selville monta asiaa, ehkä myös sen, onko hän romahtanut uupumuksesta, sairaskohtauksen vuoksi, vai sattuiko kompastumaan, liukastumaan jostain syystä.
Aina ei voi ihmistä liikuttaa ja vaikka voisikin, niin älä ainakaan kisko jaloista ympäri lattiaa. Kyllä, minulle se on tehty. Erittäin epämiellyttävää, ja nöyryyttävää luututa ravintolan lattiat vaatteillaan. Ja ei, näissä tilanteissa, minä en ole ollut alkoholin vaikutuksen alainen, olen saanut sairaskohtauksen.

Ja miksikö otan nämä nyt puheeksi, vaikka en ole saanut kohtauksia pitkiin aikoihin. Siksi, koska eilen olin tilanteessa, jossa henkilö sai sairaskohtauksen, paikassa jossa oli väenpaljous. Ympärillä oli paljon hätäännystä ja hätäännys tarttui kaikkiin tilanteessa oleviin. Minä olen ihan tavallinen hieroja, mutta olen ollut siinä lattialla enemmän, kuin kerran, hädissäni ja avuttomana, ja kun olen viimein räpiköinyt irti siitä voimattomuudesta, jonka kohtaus tekee, olen raivoissani "auttajieni" kohtelusta. Joissakin tilanteissa taas olin kiitollinen siitä, että oli tuttu, tai edes ystävällinen ihminen paikalla kertomassa ettei ole hätää. Sen minä kuulen.

Apu on aina kuitenkin tärkeää. Eilen apua tuli heti. Ei kukaan ihminen ansaitse olla avuttomassa tilassa niin, ettei saa apua, tai tule kuulluksi, kun voi viimein vastata. Upeaa, että auttajia tuli paikalle. Mutta auttajana, muista ettei sinulla ole hätää, sinä tiedät mitä teet. Ja jos et tiedä/muista niin soita 112, he neuvoo.

Rauhoitu, Rauhoita ympäristö, käytä maalaisjärkeäsi, tutki autettava, rauhoita autettava, älä jätä yksin, hanki apua, jos omat taidot ei riitä.  Pidä huolta lähimmäisestäsi, niinkuin tahtoisit sinusta huolehdittavan.

~W~

Liekki

On aika jolloin tuuli uinahtaa, On aika jolloin tuuli valvoo...On aika ystävien ja aika yksinäisyyden..

Ja tavattoman monen muun asian ja tehtävän aika. Luulen, että olette kuulleet tuon laulun. Varma en ole sanoista, mutta noin se soi päässäni haikealla sävelellä tänään. 

On ollut moni muotoinen alkuvuosi. Hupsahdettiin vuoden puoleen väliin aivan kuin pikakelauksella. Melkein järkytyin, kun kalenterissa luki 4.6.2023 Kuvittelin, että oltaisiin vielä hutikuussa, senkin perusteella, että istun kotisohvalla villatakki päällä, viltin alla. Palelen. Sekin on erikoista, minua ei yleensä haittaa, vaikka oisi kylmäkin. Kädet on kuumat aina ja kesähelteet ahdistaa.

Olin maaliskuussa opiskelemassa neulausta Tampereella, toukokuussa matkustin Viroon "katsomaan" mitä kulkupeli nimeltä keho, pitää sisällään. Sillä reissulla totesin, ettei pidä lainkaan vähätellä kehoamme. Kun elämme, se saa meidät liikkumaan uskomattoman upeasti, se pitää hengissä koko koneistoamme, tuottaa äänemme ulos ja näyttää eleemme kanssa kulkijoillemme, tuntee niin paljon meidän kauttamme. Keho. Mahtava olento.

Kun henki on poissa, jää vain keho. Upea ja tavattoman kiinnostava keho, näin möyhijän katsantakannasta ajatellen, mutta katoava keho. Kun se on tutkittu se keho, annetaan sille rauha ja se muuttuu tuhkaksi. Vaan minne katoaa se osio, joka teki kehosta Ihmisen? Se iloinen, tai ärrinmurri henki, mietteliäs olento ja hurmaava vitsiniekka ja kitkeryyttä, tai rakkautta täynnä oleva olento, Valovoimainen upeus?

Tiede sanoo, ettei energia koskaan katoa, se muuttaa vain muotoaan. Mutta minne te menitte, muodonmuutoksessanne? Tutustumiemme ihmisten sielut. Isi, pappa, mummit, enot, ystävät? Minuun teki vaikutuksen kohdata nämä vainajat, jotka oli tuntemattomia, yksinäisiä ihmisiä, jotka olivat antaneet kehonsa tutkimuskäyttöön. Oli kunnia saada olla yksi heistä, jotka tutki teitä ja teidän kehojanne. Toivon, että osasin kohdella teitä kunnioittavasti ja arvostavasti. Silti tuo hiljainen hetki, jonka vietin luokassa, jossa olitte meidän tutkittavana. En voinut olla miettimättä, olitteko te mukana luokassa, tutkimassa meitä, miten käyttäydyimme, teidän ruumiiden äärellä?

Hiukan sekava tuntuma.

Toukokuun lopussa Jouko-eno nukkui pois. Hän oli sairastanut pitkään. Ennen eloisa ja iloinen vitsiniekka ja porukan ilopilleri, oli sairauden myötä muuttunut hiljaiseksi tarkkailijaksi, mustaa huumoria viljeleväksi, jurohkoksi mieheksi. Hänestä oli kadonnut tuttu ilo ja nauru. Seuramies, jolta sanat tulvi virran lailla vitsikkäästi ulos, oli muuttunut hyvin lyhyt sanaiseksi. Elämä muokkaa meitä aina. Ei se onneksi tee meistä, yhtään vähemmän rakkaita ja tärkeitä toisillemme. Mutta toisinaan muutokset tekee meidät etäisemmäksi toisillemme. Ettemme liian tiukasti pitäisi kiinni siitä, mitä joskus oli. Muutos on kuitenkin väistämätön. Sielu muuntuu ja hiljenee kuoreensa ja valmistautuu mihin kunkin kuuluukin valmistautua.

Tässä samalla, kun pohdin vieraita koteloita, heidän sielujaan, pohdin omaa enoani, miten muistan hänet, pilke silmäkulmassa täysillä elävänä veijarina, ja sitten elämän tapahtumien muuttamana, hiljaisuuteen kääntyneenä miehenä. Kun hän nukkui pois, minun rikki menneeseen ledikynttilään syttyi liekki. Vaikka me olimme etääntyneet vuosien aikana, tuo leikki oli aivan, kuin hän oisi tahtonut silti kertoa, ettei kadonnut minnekään. Olen siitä kiitollinen, sillä minäkään en ole kadonnut, olet minulle rakas edelleen. Me vain saimme kaiken tärkeän sanotuksi. Sinua jää ikävä silti. Samaan aikaan, kun sisällä lämmittää ilo siitä, että pääsit perille. Toivottavasti voit paremmin nyt.

~W~

Tauko

Kuluneet viikot on olleet hektisiä. Hieno sana kiireelle, kivuille ja käsien, tai koko kehon kovalle kuormalle. Muutamaan otteeseen on tullut itku ja ahdistus. Toisinaan taas lievästi hysteerinen nauru vesissä silmin ja kummallisella tavalla ärsyynnyksellä höystettynä.

Miten se voikin olla, että vaikka kuinka oisi päänsä sisällä oppinut, etten minä ole heitä, joita voisi kutsua työnarkomaaneiksi, minä silti koetan edelleen ruoskia itseän tekemään ja toimimaan enemmän ja paremmin. Lisää ja lisää, vaikka lihaksia kiristää ja päässä soi.

Ja minun asiakkaissa on näitä samanlaisia, itsensä äärilleen vieviä.
Hei, maailma ei pysähdy siihen vaikka joskus hiukan hellittäisikin. Itseään ei ole pakko uuvuttaa loppuun, sillä en usko, että meitä luotiin työnorjiksi. Vaikka kyllä minä tiedän, että se pysähtyminen siinä eniten pelottaa. Mitäpä jos kerran pysähdyttyään, ei jaksakaan enää liikkua, tai ehtii vaikka kuulla omia ajatuksiaan?

Jäin lomalle tänään ja istuin töiden päätteeksi pitkään rannassa, varpaat hiekassa. Vaan istuin ja katselin vettä. En saanut noustua edes kastelemaan varpaitani. Kauenpana rannalla nainen käveli sauvoja apuna käyttäen veteen ja uidamolski ilosta hihkuen. Rohkea nainen. Vesi oli kylmää ja varmasti virkistävää. Ilma oli kylmä, toukokuinen. Hyvä ranta, hyvä kokemus. Naisen talviturkki suli Päijänteeseen ja minua vilutti hänen puolesta. Henkisesti kietouduin talviturkkiini tiukemmin. En juuri ajatellut.

Kotiin tultuani Kattilan väki haisteli rannan tuoksut ja tunnin sohvaperunoinnin jälkeen huomasin, että vaatekaapista oli pudonnut paperiarkkeja. Aamulla oli ilmeisesti ollut kiire. Toinen Teini-Kattila, oli tänäkin aamuna livahtanut huomaamattani kaappiin, penkomaan ystäväni lähettämää kirjelaatikkoa. Kun miettii viimeaikaisia pohdintoja, kirjeiden putoaminen tuntuu ystäväni Annin muistutukselta, -"näitähän sinä olet miettinyt ennenkin, ei uutta auringon alla. Katso nyt mitä itse runoilit kirjeissäsi"

27.1.1999" 

Jos saat mitä ansaitset, etkä koe sitä ansaitsevasi,
oletko sinä väärässä, vai hän joka sen antoi?
Jos työllä ansaitset paikkasi,
etkä koe paikkaasi ansaitsevasi, onko vika
harkinnassasi, vai työnjohtajassa?

Jos työ on elämäsi, elämä työsi. Ei elämäntyösi, vaan työ joka syö elämäsi, oletko silloin hukkunut elämääsi, vai työhösi? Elämäsi ei ole hallinnassasi, ei omaasi, vaan lakeja ja asetuksia, joita ei voi muuttaa.

Syökö elämä ihmisen, vai ihminen elämänsä? Ennen kuin käsittää, ettei kaikkea tarvitse kokea kerralla. Aikaa on myös varattu nauruun ja iloon. Elämää ei tarvitse elää hampaita kiristellen.

~,~

Päätin aamulla, etten hymyile tänään, kuinka helppoa ja vaikeaa, on yksi hymytön päivä. Helppoa pitää kasvot ilmeittä, koska "Minä päätin niin"

Vastaan tulee toisia, samoin päättäneitä, hymyttömyys on hetki hetkeltä helponpaa. Ja samalla sisälläni oleva Hymytyttö kutistuu ja ahdistuu. Voin kulkea naama kurtussa koko päivän, jos päätän niin.

Ja kuitenkin olen suunnattoman onnellinen, kun yksi heistä, jotka päätti hymyillä tänään koko päivän, kulkee vastaani, hassunkurinen virnistys kasvojaan valaisten. 

~'~

Rakastun kahdesti päivässä ja petyn yhtä monesti. Jo toki, minä liiottelen, enhän minä rakkaudesta mitään tiedä. Kerran luulin kyllä rakastavani, mutta lääkäri totesi tunteet flunssan oireiksi, vai oliko se aivotärähdys?

Itsekseni mietin: kovin outoa, minunkin päässä tärähdys, voi kääntää kaikki syrjälleen, muttä lääkäri tietää. Jos se olisikin ollut rakkautta...

Parempi olikin, että meni ohi levolla. Ei kukaan jaksaisi moista jomotusta elämäänsä pidenpään. Siinä syy, miksen ole vielä rakastunut. Olen ajatellut, että vanhenpana viisas rakastuu.
Ei tarvitse kipua pitkään potea, kun vanhana rakastuu.

 ~*~

Kiitos sinne jonnekin muistutuksista. Näin loman alussa on hyvä istuttaa itsensä sohvan kulmaan pohtimaan asioita, näitä vanhojakin Hajatelmiaan. Näin on hyvä. 

~W~

Pyörteessä

 Kummallinen päivä. Meinaa väkisinkin jokaisen ihmisen kanssa turinoidessa, vierähtää pidenpään, kuin oli tarkoitus. Ihmisen lähdettyä, tulee haikeuden tunne. Kuin oisin juuri hyvästellyt määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Viestiessäni tulee sama tunne, käydessäni äipän luona, edelleen sama olo. Ja kotiin tullessa suuri ilo nähdä, että Kattilanväki on koolla ja terveenä. Aivan, kuin oisin ollut viikkoja poissa. 

Selittämätön koti-ikävä vaikka on jo kotona. Tästäkin on tehty laulu. Samoin kuin siitä miten ympärillä olevat, hassut, hullut ja ihanat ihmiset ovat rakkaita, tärkeitä ja mittaamattoman kallisarvoisia. Ja kuinka heidän lähtönsä, jättää sydämeen kolon, jota jäytää ikuinen ikävä.

Minä tiedän, että minulle on yhden elämän tarpeiksi tapahtunut paljon. Niin hyvää, kuin huonoa ja jotkut elämän kohtaukset, olisi jo alun alkaen, ollut paras poistaa tästä käsikirjoituksesta, siis minun mielestäni. Mutta kaipa niilläkin, joku opinpaikkansa on ollut. Ainakin joidenkin vuoksi opin polkemaan jalkaa ja sanomaan EI ja toisten kohdalla kiittämään ja kumartamaan tuhannen helpottuneena, kun siitäkin selvisin.

Ja nyt minä olen, päivänä muutamana, ollut täysin valmis purskahtamaan yhtäaikaa, niin nauruun, kuin itkuunkin. Suremaan ja iloitsemaan samassa tunnepuuskassa ja se jos mikä on outoa.
Tiedän olevani varsin tunteikas ihminen, mutta tälläinen tunnetuulitunneli sisällä, on jopa minulle uutta. Ei ehkä ennen kokematonta, mutta niin kauan siitä on, kun viimeksi olen tuntenut hyviä/pahoja hyrähdyksiä, että epäilin jo kadottaneeni ne sisältäni.

Olen ennemminkin pelännyt vuosia siitä, etten koskaan enää voisi olla onnellinen, tai edes tyytyväinen elämääni. Vähän kaikkea pelkäävälle, se on pelkona kaikin tavoin kamalaa. Toinen kamaluus on yhtälailla pelätä toisten puolesta. Kadottavansa heidät, tai huomaavansa, ettei kykene millään olemaan kenellekkään avuksi. Ei edes iloksi, koska tarpoo henkisesti niin syvällä suossa, ettei kykene näkemään muuta kuin omat harminsa ja surunsa. Pelkonsa ja epäonnistumisensa. Sellaisten hetkien jälkeen on lähes järkytys huomata tuntevansa hyviä tunteita, vaikka yhtäaikaa niiden huonojen keskellä. Aivan kuin seisoisin keskellä tornaadoa olevassa tyvenessä. Käsittämättömän pysähtyneessä tilassa, edes pelkäämään.

Tässä minä kai odottelen, että kiepahdetaan seuraavaan seikkailuun. Muutakaan en voi. Eikä minun edes tarvitse. Ja joku tässä tuntemuksessa on, kuin oisin elänyt tämän ennenkin. Kuin oisin myös kirjoittanut tästä ennenkin. Ja se tunne vain lisää ihmetystäni ja uskoani siihin, että pian taas tapahtuu. Joten hengitän syvään, katson  kun tornaado jatkaa pyörimistään ja toivon.
Montakin asiaa, mutta juuri Sinulle

Ihanaista Ystävänpäivää. 
Älä pelkää olla sinunlaisesi. Tuommoisena olet juuri parasta seuraa maailman tuiverruksissa ja suurissa seikkailuissa. Luulen, että hyppäämme siihen aivan tuossa tuokiossa.

Kiitollisin mielin
 ~W~