Olipas se menoa, Kattilan väki seurasi kirjuria, kuin hait laivaa koko eilisen illan. Kakarat joutui jopa vahingossa suihkuun, saunassa käynnin päälle. Kirjuri nauroi vielä siinä vaiheessa, mutta kyllä päivän päättyessä näkyi, että hän on aivan uupunut. Muriel on tehnyt vahvat lääkkeet ja niiden teho on kyllä ollut ihmeellinen. Vaikka kirjuri taitaa juuri nyt, toivoa kuulosuojaimia. On vielä oikea kanava hukassa ja korvissa rätisee.
Eilen hän selkeästi kuuli, kun kysyttiin saunatontusta. "Taavi, Papan Taavi." Kuka on Papan Taavi, eikös hän ollut navettatonttu? Talli-tai, riihitonttu? Papan saunatonttu asuu nykyään Korvatunturilla ja on itse Joulupukin löylymestari. Mutta Taavi?
Jalo tuli saunalle kysymään Taavia ja tosiaan, saunalla oli jykevä ja suurikokoinen tonttu. Minä. Pituudeltani olen Jaloa lyhyenpi ja leveydeltä häntä pienenpi, mutta silti vankkarakenteinen ja rauhallinen. Tehnyt töitä kirjurin isovanhemmille ja Vieno-papan vanhemmille. Muistutin aikuiselle kirjurille miten hoidetaan kipeää lehmää, ja kertoilin hälle tarinoita, jo ennen kuin Kirjuri lupautui meidän Kirjuriksi. Me on tuntettu lähes yhtä kauan, kuin Herra Kaarnala. Me tavattiin samoihin aikoihin ensikertaa, vaikkei kirjuri sitä nyt muistakaan. Ja Taavin löylyt oli toisistakin lumoavat. Koko Kievarin väki sai niissä lämmitellä, kun kirjuri toivotti tervetulleeksi saunaan.
Mutta Kirjurin, Herra Kaarnalan ja minun kohtaaminen, se tapahtui sinä talvena, kun Pikku Kirjuri päätti, että tänään on löydettävä mustikoita. Ei ne ihan helposti löydy hangen alta, ja kiukkuiseksihan se teki tytön, kun marjoista ei näkynyt varpuakaan. Vihainen oli kuin kiukkupeikko konsanaan, kun Herra Kaarnala hänet löysi kannon nokasta lumisena ja kippo tyhjänä marjoista.
Mutta onneksi oli Herra Kaarnala niitä metsätonttuja, joilla on taito lepyttää kiukkuisinkin olento. He juttelivat tovin, ystävystyivät ja kun tyttö kertoi, miksi niin suuri tarve oli metsämarjoihin pakkasella ja lumen aikaan, Herra Kaarnalan sydän suli ja he kulkivat yhdessä tuolle Luonnonkansan marja-apajalle, josta poimitaan vain niitä tärkeinpiä ja kallisarvoisinpia, lääkkeeksikin sopivia marjoja ja yrttejä. Niitä, jotka ovat tuoreita ja juuri kypsyneitä kesämarjoja sydäntalvellakin.
He keräsivät kupin täyteen ja Herra Kaarnala saattoi Kirjurin papan navetalle, jossa istuin pienen vasikan vieressä ja koetin saada sitä nousemaan jaloilleen. Kirjuri tuli vasikan viereen ja työnsi mustikkaiset sormensa vasikalle. Aivan kuin taikaiskusta vasikka tarttu sormiin ja imi. Tyttö kiskaisi sormet pois ja otti kupista mustikan ja tarjosi sen vasikalle ja seuraava ja taas seuraava, aina korkeammalta tarjoten, kunnes vasikka oli jaloillaan. Sitten vähän kerrallaan he siirtyi vasikan emon luo ja emon tissille. Pikku kirjuri murskasi mustikkaa myös utareelle ja vasikka siirtyi imemään sitä.
-Mistä sinä tuon keksit? Kysyin ja sain vastaukseksi "Äitin mustikkakiisselistä, se parantaa mielipahan ja mahakivut ja sinä sanoit, että Mustikalla on masu kipeänä." Niin se alkoi meidän yhteinen matka, sekä opettajana, että oppilaina toisillemme.
~Taavi~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti