Luonnonkansan turinoita: Tulevan Kirjuri.

Kantolan kohdalla tein automaattisesti vanhan tutun kutsuni, ”Haluatteko kaupunkimatkalle?” Monta retkeä oli mennyt niin, ettei ketään tullut kyytiin, vain Kyösti, Jasmike-äitinsä kanssa vilkutti iloisesti risteyksestä. On väsyttänyt ja aika on vain madellut. On ollut kuin viikonpäivät oisi kadonneet. Tulee aamu, jolloin on väsynyt huonosti nukutun yön vuoksi ja ilta jolloin on väsynyt, hitaasti kuluneen päivän vuoksi.

Ajoittain olen tietoinen siitä, että että joissakin Ajan Laskoksissa tapahtuu erikoisuuksia ja aivan kuin unet oisi hetkittäin todessa. Kuulen omia, nuoren minun ajatuksia. Ja ajatuksia, joita koin viime talvena, kun Kievarissamme oli enemmä kertomuksia. Aivan kuin minua valmisteltaisiin johonkin. Ja jestas tätä pimeyttä, niin sisällä, kuin ulkonakin, mielen sisälläkin. Tuikkuja on tullut poltettua enemmän, kuin koskaan ennen.

Ohittaessani risteystä, näin varsinaisen tuttavien ruuhkan, oli pakko aivan pysähtyä. Koko rakas revohka koossa ja tunki ähisten ja meuhkaten Pirssi-Uljaksen kyytiin. Jalo Kyösti sylissään etupenkille, Tytti ja Juuso, Huubert ja Jooseppi taakse. He kaikki on ensikertaa ikuisuuksiin luonani, Jalon näin viimeksi, kun äiti oli käynyt laittamassa Kesälään talviasetelmat. Jooseppi kävi... Ei kai siitä niin kauaa ole? Sinä kummallisena päivänä, kun näin viimeisen kerran oikeasti Auringon. Se sattui silmiini ja aivan kuin oisi loimottanut viimeisin voimin.

Hippos ja Jooseppi, he sanoivat sitä lähteissään Käänteen Tekeväksi Käynniksi. Sitä se kyllä oli. Maailma kääntyi siitä päivästä pimeneväksi, valoa ei ollut sisällä, eikä ulkona, ei, vaikka laitoin kaikki lamput päälle huoneestoon. Ainoat asiat jolloin valoa alkoi tulla lisää, oli kun laitoin kynttilät palamaan, tai lauloin, tai laitoin musiikin soimaan muuten. Kirjoittassani valoa riitti ja samoin kun kotiini tuli kylästelijöitä, oli he sitten luonnonkansan parista, tai ihmisystäviä. Naurunremakka sai valon lähes normaaliksi.

Uljastellessamme kaupungista pois ja kyytiläisteni kertomia kuunnellessanin, en voi kun hämmästellä. Olenhan minä ollut tähänkin saakka seikkailussa mukana. Seurannut tapahtumia, kuin Tv-ruudusta mutta, että minut valjastettiin Uljaineni partioonkin mukaan?

”Sinä tunnet pimeän sotilaat. Punapää kertoi, että ne kulki lävitsesi. Muistatko miltä se tuntui?”

Kylmän puistatukset kulki lävitseni, ”Muistan ihan varmasti. Loppu elämääni. Mutta mitä se tähän vaikuttaa?” ”Itsestään selvää, Rakas Wilhelmiina,” Sanoi Huubert, (Lemppari-sarjojensa roolihahmoja mukaellen. Joulukalenterin tonttu-Sherlokkinen, yhdistettynnä Sherlok-etsivään. Pidämme yllättäen samoista ohjelmista.) ”Sinä vaistoat, missä he ovat.” 

Huubert on käynyt tuulen tuomana useasti viimeaikoina luonani. Ensin epäilin, että katselemassa ohjelmia, joita katsoin tietokoneeltani, mutta se ei ollut ainoa syy. Hän kertoili tunturin tapahtumista ja kannusti minua kävelyretkille, pitkillekin sellaisille.

Olemme oppinut toisistamme paljon, hän on taiteilija. Tekee kaikenlaisia köynnöksiä ja koruja kullasta ja kivistä. Maalaakin. Hauskinpia hetkiä on, kun hän yllyttää minua, maalaamaan, laulamaan, tai tekemään käsitöitä. Hän on usein luonani silloin, kun tunnen oloni väsyneeksi ja masentuneeksi. Silloin hänellä on tapana alkaa rummuttaa, aikoja sitten Jalon, Karnalan Herran ja muiden kumppanusten kanssa tekemäämme kutsulaulua.

Tällä matkalla hän tuli kertoneeksi, että se tosiaan on voimakas loitsu. Se tuo valon viestin tuojat lähemmäksi ja vie kiusanhenget kauemmaksi. Hän soittaa sillä minulle lisää voimia.

"Sinä, olet Sotilaiden suhteen kaikkein pahimmassa vaarassa. Sinä tunnistat heidät kaukaakin. Joka hetki, kun he tulevat lähemmäksi, sinä väsyt ja muutut synkemmäksi. Mutta sinun Ajassa ratkaisut tapahtuvat. Sinusta on pidettävä tarkasti huolta.

~*~