~*~
Katselin
pöytää mietteissäni, ”Nyt on talvi, mistä löysit nämä
sienet ja marjat? Ja miten sai meille kaikille astiat?”
”Sinulle
kerrottiin näistä, kun olit pieni. Taisit kadottaa paljon vuosien
saatossa. Et vieläkään ole aivan aikuinen, mutta muistot meihin,
olet jotenkin kai kadottanut. Mehän tarvitsemme vain osan siitä
mitä sinä, sekä sinun lupasi.” Taas kuului jostain ajatuksen
takaa tuttu ääni, ”Ole kohtelias kutsu pöytään ja tarjoa
ruokaa. Juttele ja kuuntele.”
Mieleni
täytti lämmin tunne, kuin olisi halattu. Ihan kuin pienenä ennen.
Vesi kiehui kattilassa, edessämme oli kun parhainpienkin kekkereiden
pitopöytä. Sienimuhennosta, puuroa ja marjakulho, olin kaivanut
repustani hiukan hedelmiä ja suklaata, niidenkin määrä tuntui
lisääntyneen. Ja minä kun pahoittelin, että minulla on vain
pienet keittoastiat. Melkeinhän tämä on kun kattilani oisi
ehtymätön. Mutta tuoreita marjoja ja sieniä, ajattelin. ”Kaarnalan
herran marjamaalta, kohteliaalle joutaa aina kupillinen” tokaisivat
tontut pöydän äärestä.
Minua
hymyilytti, taas he olivat kuulleet ajatukseni. Samalla muistin
jotain lapsuudestani ja suupieltäni nyki. Kun muistot tulvivat
mieleeni, Juuso kysyi ilahtuneesti, ”sinä muistat Kaarnalan
herran?” ”Muistan minä nyt”, katsoin taas hämmentyneesti
pääni sisälle päässyttä. ”Minä tapasin hänet lapsena
muutaman kerran. Hänen marjamaaltaan joutaa minullekin kipollinen ja
huomenna lisää, Metsätontun kunniasanalla.”
Tontut
katseli minua hetken ja sitten kuin yhteisestä sopimuksesta Huubert
otti taas puheenvuoron. ”Meillä on ongelma, me tulimme tänne ovesta,
jota emme tunne ja ajasta, joka on useita vuosia sinun aikaasi
aiemmin. Oletamme, että tulimme vanhenpiesi lapsuudesta. Kuulimme
sinun avupyyntösi, mutta myös joku muu on puuttunut asioiden
kulkuun, koska tuon ikkunan takana olet sinä, vuosia
myöhemmin. Meidän on kysyttävä nyt, kirjoititko jo paljon?”
”Tarinan
alun. Kaiken sen, mitä koin tänne tullessani ja täällä ollessani
ennen teidän tuloa.”
”Tiedätkö
Mitä tapahtuu jos, kirjoitat tarinan loppuun?” Kysyi Huubert.
Katsoin
häntä hämmentyneenä. ”Tarina päättyy tietenkin.” ”Tiesitkös, että monille kansolle, kaikki Kirjurin kirjoittama on laki? Jos kirjoitat
tarinan loppuun, se muuttuu todeksi. Siksi Kirjureiden tarinoissa, on
aina Luonnonkansan mentävä ovi.” Huubert sanoi ”Ihmiset kutsuu
sitä syystä, tai toisesta porsaan reijäksi, vaikka minusta se on
enemmänkin hiirenkolo.” Kuiskasi Juuso Tytille. Huubert
vilkaisi Juusoa alta kulmiensa ja jatkoi. ”Nyt tämän sinun
kirjoituksen ovi, toi meidät tunturille, sinun ja monen muun
avunpyynnöstä. Kirjoitustesi taika on jo aloittanut tarinan ja nyt tarvitsemme
lisää apuja, jotta saamme sen onnellisesti loppuun.”
"Jos avaat meille ja meidän kaltaisillemme, tänne lepotuvan, voimme kutsua väkemme apuun." Tytti sanoi. "Ja se tehdään kuinka?" kysyimme yhtäaikaa lausuen. "Niin tietenkin," muistin samassa. "Tupa on teille avoin. Tervetuloa, olkaa kuin kotonanne. Mikä on minun, on sinunkin, mutta kiusata ei saa." Lisäsin hiukan omiani, mutta muistin joskus kuulleeni tarinoita kiusanhengistä ja sen semmoisista, joilla oli häijyt mielessään. En tahtonut, että kukaan häijyilee minulle, tai kutsutuille.
"Toivoakseni kutsuun ei vaikuta se, ettei tupa ole minun." "Ei vaikuta, jos kutsut luoksesi, voit olla vaikka taivasalla ja me tulemme." "No tämä selvä, sinä aikana, kun olen täällä, toivon teidät seurakseni, tervetulleiksi, kuin ystävät ainakin.
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti