Luonnonkansan turinoita. Nuori Kirjuri 2

 Otsamolla.
~*~

Mutta miten heitä voi autta?

Huh tätä hämmennyksen määrää. Mitä pitäisi tehdä?

Katselin tunturin lakea mietteisiini vajonneena. Kuin tyhjästä paikalle tuli kolme matkaajaa. Juuri saapuneessa seurueessa oli jotain erilaista. He olivat tunturille kokoontuneista ensimmäiset, jotka tuntuivat näkevän minut. Muut paikalla olevat, eivät kiinnittäneet minuun huomiota, paitsi ne soturit alenpana rinteessä. Minua puistatti taas. Ei sentään tulijat vaan ajatus sotilaista.

Oli hämärää, melkein mahdotonta nähdä, mutta täällä olin. Otsamon huipulla. Ajantajuni oli kadonnut, olin saanut mökin lämpimäksi, ja nyt olin hakemassa lunta, jotta voisin keittää itselleni juotavaa. Minun on nälkä ja jano, enkä lähteissäni ollut taaskaan osannut varautua, ihan näin pitkään retkeen. Minun on pakko kerätä voimia, jotta osaan ja pystyn tekemään jotain. Voi mikä huithapeli olinkaan, ”tärkeimmät” kyllä on mukana, eli kynä ja punakantinen muistikirja. Olen pitkin iltaa kirjannut siihen matkan tapahtumia, päässä ne menevät sekavina välähdyksinä, mutta kirjoittaessa asiat selkenee.

Asian huono puoli on, että aika häviää silloin myös. Nytkään en ole ihan varma, miten kauan olen täällä jo ollut ja kuinka pian pitää palata takaisin asuntolaan. Tietääkseni minua ei kaivata ennen maanantaita, silloin pitäisi olla taas koulussa. Mutta tämä pimeys, nouseekohan Aurinko enää tänä talvena? Onko nyt aamu, vai ilta? Ajalla taitaisi olla suuri, merkitys ainakin näille lumipatsaille.

Yksin puheluni keskeytyy, äskettäin tulleesta seurueesta yksi eroaa joukkiostaan. Tämä on aivan erilainen kuin nuo muut ympärillä olevat. Ei lumella kuorrutettu, vaan selkeästi elossa ja hereillä. Hän ystävineen näkee minut, juoksee luokse ja kysyy. ”Hei voitko auttaa? Me olemme matkalla Korvatunturille, Joulupukin tupaan, emmekä tiedä missä olemme. Asutkos sinä täällä? Tiedätkö reittiä Juhlatuvalle?”

Tuijotan edessäni olevaa tonttua, kuin puusta pudonneena.

Kuinka minä osaisin auttaa tuota tonttua? Eihän tässä pimeydessä ole lainkaan varmaa, että löydän edes takaisin asuntolaan.

Tälläisissä tilanteissa tulee hiukan eksynyt olo, eläisipä pappa vielä, hän tiesi aina miten Luonnonkansan keskuudessa pitää toimia. Minä olen unohtanut niin paljon...

~*~