Luonnonkansan turinoita: Lepoa tämäkin.

Kirjurilla on ollut lepopäivä, sellainen vilttiin käärittävä. Tai ainakin niin oli suunniteltu. Aikansa hän istui viltti niskassa, sohvan kulmassa ja katseli elokuvia. Sitten hän vilkaisi Kattilan Kakruja ja totesi -Kyösti on oikeassa, te olette ihan hurjan rauhallisia, vai ettekö pidä kuusesta, kun siinä ei ole tuon enenpiä koristeita? -Näin taiteilijan näkökulmasta pakko sanoa, että näkemyksesi vähistä koristeita on, että Aidosta Tekokuusesta on tehty olohuoneen nurkkaan joulukuusten alastonmalli. Eihän siinä ole lainkaan koristeita, tokaisen.

Kirjuri valikoi koneeltaan elokuvaa ja aivan kuin vahingossa, me Juuson kanssa osumme valikkoon, josta saa päälle joulumusiikkia. Isken Juusolle silmää ja hän pokkaa Tytin tanssiin, minä puolestani pokkaan HillaMaijalle ja Jalo Jasmikelle, Herra Kaarnala tarttuu kaarnahuiluunsa ja alkaa soittaa laulujen tahtiin. Kirjuri unohtaa elokuvan ja katselee tyytyväisenä Kakrujen kiepuntaa, meidän jalkojen ympärillä. Pyörähtää sitten itsekin liikkeelle, tosin ei tanssiin, vaan keräilee huoneista tavaroita, täyttää pyykkikoneen, tiskaa tiskit, kaivelee kaappeja ja saapuu olohuoneeseen koristerasioiden ja ison joulukoristelaatikon kanssa.

-Me tarvitaan JouluÖverit. Lapset kaipaa koristeita. Kuuluu kiljuntaa ja Jipiitä, kun Kyösti ja hitupikkuiset, Roopertin ymprillä tajuaa, mitä Kirjurilla on mielessä. -180cm kuusta, kokeillaanko montako palloa ja hilkutinta siihen mahtuu. Ja vain pari ehtoa, ennen kuin aloitatte. Pojat pysähtyy.-No? kysyy Roopertti epäluuloisesti. -Ei köynnöksiä, jos Kattilan Kakrut sattuu sittenkin pitämään kiipeilystä. Ja kaikki pallot, kellot ja kulkuset pitää saada mahtumaan kuuseen. Mitä kivenpi ääni koristeesta tulee, sen alemmas laitetaan, että Katin rutpaleet ylettyy leikkimään, sopiko?

Ehdot hyväksytään ja koristelu alkaa. Toisinaan ihan vahingossa tippuu koristeita ja kun Pieni Punainen ja Ymmi-neito hoksii, että niillä voi leikkiä, alkaa koristeita putoilla aina tiuhemmin. Hitupikkuisista useammatkin pomppii Kattilan Kakaroiden leikeissä mukana, mutta Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu on ottaneet kuusen korkeimmat oksat valtaansa Kyöstin kanssa, Kirjuri koristelee alaoksia ja me muut jatkamme tansseja. 

Tänään Kirjuri pitää huolen meidän kahvi-, mehu- ja ruokatauoista, hän keskittyy ja tekee, nauraa välillä. -Helppoahan tämä on, kun Puutarhatonttun väki on tehneet mehut, herkkukakut ja piparit tarjolle. Minun täytyy vaan jaksaa olla niin kauan hereillä, että saan ruuan valmiiksi. Tehän kuitenkin oltatte jo, ennenkuin ehdin sen polttaa. 

Kattilan väki Vieno-neitoa myöten, on hulinassa mukana. Välillä kannetaan joulupalloja suussa ja toisinaan Roopertti viskoo Hiliripsistä joulupallon kyydissä, Kattilan Kakaroiden iloksi. En tiedä kumpaa ne mieluummin jahtaa, palloa, vai Hilirimpsistä. Kun suurin osa koristeista on kuusessa, Kirjuri istuu  sohvalle. Kattilan väki on nukahtanut ja musiikki loppunut. Katselemme kuusta. -Siitä tuli aika hieno, ei amerikanmallilla överi, kun nauhat puuttuu, mutta hieno silti. -Mahtuisikohan sinne vielä muutama pallo? Niitä oisi vielä jäljellä? Kysyy Kyösti toiveekkasti.

Katsellaanko tämä ilta sitä noin? Jos tuntuu vielä huomennakin, siltä, että jotain tarvitsee lisätä, jatketaan koristelua, nyt minä haluan Glögiä ja Daadelskaa, sanoin. Kirjurin tuodessa meille tarjotinta, hän sanoo -Minä tykkään tämmöisistä lepopäivistä. Laitakaa toistekin musiikkia herättelemään minut, hän kuiskaa minulle ja Juusolle. Arvasin, ettei häntä huijata.

~Huubert Näreistöniemi~

Luonnonkansan Turinoita: Kultapölyä

 
 Olin City-reissulla tänäänkin. Ensin olin ihmishoidettavana  ja nautin kovasti, sain puhua ja olla vain, kuunnella. Olla korjattavana. Kotimatkalla juttelimme Tytin kanssa kahden. - Sinä olet ollut tavattoman hiljainen Tytti, painaako mieltäsi jokin? kysyin Tytiltä.

Joitakin asioita on vaikea sanoa ihmis-sanoin. Niinpä Tytti näytti minulle kuvia. Näin mielessäni asoita, joita oli tapahtunut viime aikoina ja vuosina. Kaatumisia, kolareita, paikalle pysähtymistä, töitä, kiirettä ja väsymystä. Usein näin itseni koneella, tai nukkumassa. Luonnonkansan ja Turinoitsijat leikkimässä Kattilan väen kanssa, mutta minä olin kaikesta erillään. Kotona kyllä, mutta erossa. Näin ihmisiä, joiden kanssa olin ja Tytin seurassani. Sitten taas tuli hassu tunne, kuin oisi muuri, jonka toiselle puolelle ei päässyt. Muistin, että Tytti oli näyttänyt samankaltaisia asioita minulle ennenkin.

Sitten hän alkoi kuvailla tunteita, joita tunsi minusta ja toisista ihmisistä, tai omista ystävistään. Tunsin kehoni olevan kireä ja ahdistunut. Sellainen se oli ollut kauan. Sitten Tytti kysyi "Miksi sinä olet muurin takana? Mitä sinä pelkäät? Kun kysyit, painaako mieltäni jokin, niin kyllä, sinun Huolet painaa meitäkin. Muurit ympärilläsi painaa myös minua. Puhuit Möyhijä ystävällesi, kirjasta josta pidät, muttet saa luettua sitä loppuun, koska tiedät, että siinä tulee suruja. Muistatko, että pohdit tätä aiemminkin?-Et ehkä puhuen vain osannut sanoa sitä samoin, kuin ajattelet. Kirjoita se ajatus." Sanoi Tytti. 

 Sekö, että kun on ihana kirjasarja, jota on lukenut usein ja tietää sen kaikki tapahtumat jo etukäteen, joutuu toisinaan hidastamaan lukemistaan, kun tietää, että sen lopussa, joku siinä ollut hyvä tyyppi, joutuu pulaan, tai kuolee. Lukiessaan näkee mitä oisi pitänyt tehdä, tai jättää tekemättä, ettei moista katastrofia oisi tullut. Silti ei muuttaisi kirjasta sanaakaan, koska pitää siitä sellaisenaan, kivut ja surut kuuluu elämään ja kuolemakin on kohdattava ennen pitkää. Mutta jokin jossitteleva olento sisällä, haluaisi nähdä miten maailma oisi mennyt, jos se oisikin kirjoitettu toisin. Tai se hyvä elokuva, mitä, jos se oisi tehty kuten Kirjailija tahtoi, eikä kuten Ohjaaja tahtoi? Oisiko asiat samoin?

Elokuvan ja Kirjan kohdalla voi jäädä hiukan hidastelemaan, laittaa ne syrjään, jotta sietää taas lukea ja katsoa ne surut, ne odottaa kyllä, ne ei katoa. Mutta kun oma elämä jää samalla tavoin hidastusvaihteelle, odottelemaan sopivaa hetkeä käydä tunteet läpi, ei kaikki ole kohdallaan, ajattelin. -Ajattelit vielä sitäkin, että kirjasta ja toisen elämästä on helponpi nähdä miten kannattaisi toimia, mutta oman elämän suhteen olet ihan eksyksissä. Niinkö sinä tunnet? Kysyi Tytti.

Niin, niin minä kai tunnen. On tavattoman vaikea herätä unesta ja nähdä kuinka, istuessani sydän säröillä ja sykkyrällä odottomassa, voimia käsitellä surut, kivut, pelot, huolet ja hirvitykset. Aika kuluu ympärilläni, mutta itse en tunne olevani tapahtumissa mukana. On Vain harmaa massa sisuksissa ja muurit ympärillä. Unelmat jäi toteuttamatta ja elämä elämättä, vain koska pelotti liikaa. Ymmärsitköhän sinä? Tytti nyökkäsi. 

-Nyt kun sait sen sanoiksi, ymmärsit mistä olet rikki. Voit alkaa liimaamaan sydämesi paloja yhteen. Korjaa se kuten Japanissa korjataan kauniit astiat. Kultapölyllä, ehkä Vanha Rouva jo hiukan auttoi sinua alkuun, kun sulatti Kristallikiteensä sydämeesi, siitä tulee varmasti vahva, sanoi Tytti.

~Kirjuri~

Luonnonkansan Turinoita: Leikki on lasten työtä.

Eikö voitaisiin lähteä pulkkamäkeen? Tai ulos leikkimään? Kirjuri on kaivautunut, Pienen Punaisen kanssa sohvannurkkaan katsomaan Hömppää ja vanhakansa tuntuu olevan tyytyväinen asioiden tilaan. Roopertti Rupsu ja hitupikkuiset, sekä minä, kaipaamme toimintaa.
Isä on lähtenyt jonnekin ulos ja äiti häärää keittiössä HillaMaijan kanssa. -Menkää vaan edellä ulos, kelkkailemaan, tai pulkkailemaan, ehkä siellä voisi tehdä myös lumiukkoja? mutisee Kirjuri katse kiinni ohjelmassa.-Tuletko varmasti perässä? kysyn. -mjooo..ehkä nukun päikkärit, tai kun leffa on ohi...

Selvä, lupa leikkimiselle annettu, siispä liikkeelle. Kirjurin varastossa on pulkka, siispä sillä ja kelkalla lie sopivat toiminnot. Kipitämme varastolle ja pohdin miten tämä, ilman kirjuria, pitäisi hoitaa? Katson keittion ikkunasta, kuinka äiti ja HillaMaija jakaa kupilliset kahvia ja ihanat palat Daadelskaa ja hillokeksejä. He ottavat oman osansa, joka on tuoksua ja makua, sekä eetteriä ja Kirjurille he antavat sen kiinteän osan, jonka ihmiset näkee.

-Toimiikohan tuo myös Kelkkaan ja pulkkaan? kysyn Roopertilta. Kun saan myöntävän vastauksen, ryntäämme varastoon. Roopertti on taitavanpi näissä asioissa, niin hän saa toimia taijantekijänä ja aivan hetkessä, meillä on Kelkan ja pulkan kaiku, tai hahmo käytössämme. Seuraavaksi pitää löytää mäki. Kierrämme lähistöllä, koska meillä ei ollut lupaa lähteä kauas, mikä sinäänsä on ihan halju juttu. Olemmehan me ennenkin käyneet vaikka missä. Esimerkiksi Susilauman kanssa metsästämässä ja TulenKullan kanssa lentämässä ja jopa katsomassa, kuinka Karhunen nukkuu talviunta. Sitä ei voi vaan vanhemmille sanoa, sillä Roopertti epäilee, ettei se tainnut olla ihan sallittua.

Pidämme neuvonpidon ja hetken päästä löydämmekin aivan loistavat paikat kelkkailulle, tie on liukas ja ajelemme kauan. Eikä Kirjuria kuulu. Aloitamme uuden leikin teemme Lumiukkoja, mutta sekään ei ole sama, kuin jos olisi enemmän tekijöitä. Näen, kun äiti vilkaisee ulos, -tuleeko Kirjuri jo? kysyn ajatuksissani ja äidin vastaus tulee hiljaisella ajatuksella-Hän nukkuu.-Höh, no pitää keksiä jotain muuta. Jatkamme leikkiä.

Sisällä Kirjuri tuhiseen viltin alla, Kattilan väki on kerääntynyt hänen ympärille ja nukkuvat hekin. On ihana rauha ja hiljaisuus, jota kestää noin puolituntia ihmisajalla mitaten. Sitten alkaa kuulua kummia ääniä, Kirjuri havahtuu. Katselee ympärilleen unisesti, kun hiljaisuus jatkuu, oletti nähneesä unta. Avaa tietokoneen ja jatkaa elokuvan katsomista. Hetken päästä ääni kuuluu uudestaan, viuhadus ja humahdus, tömähdys, hetken hiljaisuus ja taas. Ihan kuin jostain tieteiselokuvasta, tai tohtori Whon Tardis laskeutuessaan. Kattilan väki kiipeää varuillaan sohvan selkänojalle ja katsoo ikkunasta.

Ilmeisesti se ei kuulu, vain minun korvissani, pohtii Kirjuri.
Ja sitten kuuluu tavattoman kova räääääääähhhhhhhhh ja kohsssssssss ja Kirjurin silmissä vilsee valkeaa massaa, Kattilan väki hyppää metrin ilmaan ja muuttuu näkymättömiksi.-Ja se oli???? Kirjuri tyrkkää nenänsä ikkunaan kiinni.

Me istumme Pulkassamme ja hihkumme riemusta, kolme ensimmäistä liukua onnistui, kuin Janne Ahoselta kerrassaan. Moni muu huippuhyppääjä ei olisi moista osannut. Ei muuta kuin uudestaan vesiränniä myöden katolle, minä jouduin jopa käyttämään aidankaidetta apuna, isonpi kun olin. Katon reunalle päästyäni jalkojen alla hiukan luisti, mutta ei hätää, ylös vain. Katon harjalla iskin jalkani huolellisesti lumeen ja pidin pulkaa paikallaan, kun Hitupikkuiset ja Roopertti hyppäsi kyytiin. Hilirimpsi roikkui kaulahuivissani ja hihkui "Hui miten jännittävää, pelottaaaaaaaaaa niiiinnn.." Käskin kavereita pitämään kiinni ja hyppäsin pulkkaan..

Samalla sattui jotain hassua. Pulkka tuntui pysyvän paikallaan, mutta katto lähti kovaan luisuun, vai lumiko se liikkui? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta meno oli vauhdikasta, piti ihan silmät puristaa kiini ja karjaista "Räääääääääääähhhhhhhhhh !" Tumps. Vauhti pysähtyi, mutta edelleen tuntui, että jotakin liikkuu ympärillä. Äänet on hurjat. Avaan varovasti silmät ja näen vain valkoista massaa,.. ja yhtään en voi liikkua. -Ihan kuin sen Karhusen luolassa, sanoin hiljaa, Roopertin ääni kuuluu yhtä hiljaisena, jostain valkean seasta. -Melkein me semmoisessa taidamme ollakin. Karhu vaan on ulkopuolella, varrohan, kun vanhenpasi ja Kirjuri löytää meidät. Luulenpa, että Karhusen ärinä oli siihen nähden vielä pientä.

Jonkun tovin myöhemmin istuimme, höyryävien mehukuppien kanssa, viltin sisälle käärittyinä sohvalla. Kirjuri hymyili jo, mutta vanhemmat jatkoivat palopuhettaan ja murinaansa, Kirjuri kuunteli tarinaa ja auttoi minua kirjoittamisessa. Mutta se me päätettiin, että vaikka oli ihan superhauska päivä ja ihan elämäni parhaat liut tähän mennessä, niin ainakaan ihan heti, ei lasketa pulkalla katolta. Onneksi ollaan kaikki ehjinä.


~Kyösti, Jasmiken ja Jalon Sydän~

Luonnonkansan Turinoita: Kehräten taisteltu

 Valtavan suosion saanut kelkkailu uuvutti koko poppoon alta aikayksikön illalla, unta ei tosiaankaan kenenkään tarvinut odotella. Jokainen nukahti juuri siihen, mihin sattui viimeisen glögimukinsa kanssa asettumaan. Kirjuri vetäytyi myös hymy huulillaan nukkumaan, vauhdikkaasta päivästä uupuneena.

Pakkanen paukkui nurkissa ja tähdet kimmelsi taivaalla, Jalo asteli Kesälässä miettien syntyjä syviä, eikä missään kuulunut hiiskahdustakaan. Kunnes Kattilan Vieno-neito hyppää nukkumapaikaltaan alas, Pieni Punainen  ja Ymmi-neiti seuraa perässä, suoraan saunaan ja siellä lauteille. Taavi katselee Kattilan väen toimia.

Vieno-neito istuu hetken ylimmällä lauteella, hyppää sitten alas ja kylpyhuoneen keskilattialle se jää kyyryyn. Kehrää ja hyrsyää.
Kakarat seuraa tilannetta lauteelta. Kaikissa on pieni suru. Pieni Punainen, joka on viimeksi tullut taloon, kehrää myös. Aivan kuten silloin kun Vanha Rouva nukkui pois. Makuuhuoneesta kuuluu kuinka, Kirjuri kääntyilee ja puhuu unissaan lohikäärmeistä. Ei saa selvä, onko hän vain huolissaan TulenKullasta, vai näkeekö hän painajaisia kolarista.

Kattilanväen kehruu lisääntyy. Yht'äkkiä keskelle kylpyhuonetta alkaa kerääntyä pieniä hopeahileitä, aivan kuin pakkas-ilmassa. Mutta tämä ei ole kylmää, hileet lisääntyy ja tiivistyy ja muodostaa hahmon, joka muistuttaa, niin kissaa, kuin lohikäärmettäkin, kuin Irvikissa Liisan ihmemaasta, eikä kuitenkaan. Vaan tuntu on tuttu. Taavi istuu hiljaa lattialle Vieno-neidon viereen. -Iltaa Vanha Rouva, mistä sinä siihin tulit? Sinua on ikävöity. Hyrsyten Rouva pyyhkäisee Taavia ja Vieno-neitoa ja suuntaa makuuhuoneen ovelle, josta sulautuu läpi. Me seuraamme perässä, Kattilan väkeä lukuunottamatta, he kehrää edelleen kylpyhuoneessa ja saunassa.

Makuuhuoneessa himmeästi kimalteleva Vanha Rouva asettuu Kirjurin rinnan päälle ja kimmellys lisääntyy, kissa kehrää ja ääni tuntuu väreilevän kimalteina, joka lisääntyy lisääntymistään. Muuntuu Kristalliseksi lohikäärmeeksi, joka puhaltaa päin Kirjuria valkoista tulta. Vanha Rouva tamppaa kuten eläessään  Kirjurin rinnusta ja sen tampatessa, rinnuksesta pusertuu kuin mustaa tervaa, josta muotoutuu vähän kerrallaan pikimusta lohikäärme. Ei suuri, eikä pieni, mutta äkäisen näköinen ja kynsillään tiukasti kiinni Kirjurin rintakehässä.

Huoneen tunnelma muuttuu kuin taistelu tantereeksi, emme voi puuttua mihinkään Vanhan Rouvan tekemään. Katselemme vain. Lohikäärmeet kasvaa ja tunnistamme mustan Sysisydämeksi, lohikäärmeistä häijyimmäksi. Samaksi, joka vuoden alussa jäädytti tien ja pyyhkäisi Uljaan tieltä. Kristallista ajattelimme Valkeantähdeksi. Vanha Rouva jatkoi tamppausta, aivan kuin oisi pumpannut Kirjurin sisältä viimeisenkin tervarippeen ulos. Kun Sysisydämen viimeinenkin suomu oli ulkona Kirjurista, Kristallinen hurjimus iski siihen hampaansa ja repi kauemmas Kirjurin rinnuksesta. Vanha Rouva asettui levollisesti Kirjurin sydämen päälle ja sulautui siihen.

Lohikäärmeet jatkoivat hetken taisteluaan, sitten Kristallinen tuntui pääsevän voitolle Sysisydämestä ja ampaisi lentoon, musta häijyläinen tiukassa otteessaan. Kesälässä oleva Jalo katselee, kuinka hopean ja kristallin hohtoinen hahmo haalenee yöhön. Koko taistelu käytiin vain kehräyksen kuuluessa huoneistossa. Kun viimeinenkin hile hopeaa on kadonnut, Vieno-neito ja Kattilan Kakarat havahtuvat ja siirtyvät sohvalle. Jalo liittyy seuraksemme tarkkailemaan Kirjuria, joka nukkuu levollisemmin kuin vuosiin.

-Mitä luulette, että se oli? Kysyi Taavi -Jotain, mitä TulenKulta lähetti, vai Kattilan Vanhan Rouvan lahja? ehdottaa Jalo. -Kuka tietää? Ehkä se vielä selviää, tai sitten ei. Mutta unohtumatonta se oli. Vaikutukset tunnemme varmasti ennenpitkää. Tokaisin napauttaen nenäkoruani.

~HillaMaija~

Luonnonkansan Turinoita: KetkuPolkkaa

 -Oletteko varmoja, ettei Kattilan Kakarat ole pieniksi jääneitä aikuisia? tokaisi Kyösti hiukkasen pettyneenä. Kun kysyin miksi niin, vastasi hän napakasti - Ei yhden kertaa kaataneet kuusta, ei intoutuneet piirileikkiin, no eihän se kyllä ole, kuin "Aito Tekokuusi", kuten Kirjuri sanoo, mutta silti. Oisihan se pitänyt opettaa talon tavoille sekin. Ranttaliksi. Leikkiä ja huliunaa, niin Kakaroiden kuuluu elää. Minua hymyilytti. - Voi Kyösti kulta, sinä olet kyllä elänyt koko pienen ikäsi tuon periaattesi mukaan. Hyvä niin.

Onko tänään tapahtumassa mitään jännittävää, jotenkin kutkutteleen parran juuresta juuri siihen malliin, pohdiskeli Huubert. Kirjuri istui sohvalla, kuunteli enemmän sisuksiaan, kuin meitä ja taas hällä oli huolestunut kurttu otsalla. HillaMaija vahti tarkasti, että hän syö ja juo säännöllisesti, ei jää yksin, eikä vaivu liian pitkiksi ajoiksi sisuksiinsa. Mutta ennen kuin meistä kukaan ehti kysyä häneltä enenpiä, soi puhelin. Hiukan varuillaan kirjuri vastasi. -Nytkö, voi kun hienoa! Kirjuri oheistaa puhelimeen osoitetietoja ja hyppää laittamaan paksummasti päälleen.- Tulen pihalle vastaan.

Mitä? Mitä nyt tapahtuu? Mikä meiltä on mennyt ohi? Koko poppoo havahtuu kuuntelemaan, Kyösti, Hilirimpsis ja Roopertti etunenässä. Jalo oli jo ulkona ja kun Kirjuri säntäsi kenkiinsä ja pihalle, tuli hälle kiire liittyä seuraan. Me jäimme Hillamaijan ja Herra Kaarnalan kanssa sisälle ja katselimme ikkunasta, kun koko muu joukkio piiritti Kirjuria kysellen selitystä. Kirjuri hymyili iloisesti. Pian pihaan ajoi Pakuttiauto ja kuljettaja nosti pihalle iloisen värisen Kelkan.

-Oi kuinka hieno. Olen melko varma, ettei Kyöstiä, Ruuperttia ja kumppaneita, saada sisälle enää tänä talvena. Niin kauan kun lunta riittää, he hyryyttävät tuolla pitkin pientareita. On se hyvä, ettei kukaan ehdottanut Kirjurille moottorikelkkaa, sitten me ei nähtäisiin enää ketään heistä. Kirjuri työnsi kelkan pihaan, Kyösti ja Hitupikkuiset istui kyydissä ja muut kannustivat vauhdikkaanpaan menoon.

-Kohta, ensin syödään ja sitten lähden töihin, tulkaa mukaan niin saatte kokeilla pääseekö tällä kovaa. Kirjurilla on hymy korvissa saakka ja hänestä huokuu ilo kauas. -Niin hieno kelkka, äippä tykkää. Ruokailun jälkeen kaikki on ovella jo odottamassa ennenkuin Kirjuri saa edes villahousujaan ojennukseen.- Liiku jo pian, pian, joku vielä vie sen, hihkuu Kyösti ja Roopertti Rupsu kuorossa.

Ensi metristä saakka, on Kyösti ja Roopertti asiantuntijoina miten toimitaan, Juuso istutetaan Hitupikkuisten kanssa kyytiin ja he ohjaa. Kirjuri saa näyttää siltä, niinkuin hoitaisi homman, ettei ihmiset hämmästy irrallaan menevää Ketkupolkkaa, mutta mitään tyttöjen vauhtia ei sitten mennä. -Mutta jos nyt Möyhimölle päin koetettaisiin mennä fiksusti? Täytyy ehtiä töihin, saatte leikkiä Kelkalla pihalla, me Murielin kanssa ollaan Möyhimöllä. -Pojat lupaavat hillitä itsensä siihin saakka, mutta pihasta lähtiessä lupaus jo unohtui. Ainakin kahdesti kelkka töppäsi paltteeseen, kerran kiveen ja toisen asfaltinuraan. Ja kerran meinasi vastaan tullut koiranulkoiluttaja jäädä kelkan alle. Ei auttanut muuta, kuin Kirjurin pyydellä anteeksi.

Kirjurin muuntautuessa Möyhijäksi, kaikki Murielia lukuunottamatta laittoivat pihalla ranttaliksi Kelkan kanssa ja kun työt oli ohitse ja Kirjurin äitillä kylästelty, poppoo ohjasi Kirjurin vuorostaan kelkan kyytiin ja hihkuivat 

"KetkuPolkkaa, KetkuPolkkaa,
vauhtia vinhaa
hanget helkkää
ja kimmeltää.
Ei pelkää
kööri tää kun, 
Kirjurin kyydillä viilettää.

~Jasmike Jalon Sydän~

Luonnonkansan Turinoita: 1+5 = KUUSI.

Kuuleppa Kirjuri, kuuletkos tänään meitä?-Hmmmmjjjjaah? Kirjuri on kädet tiskialtaassa ja pesee astioita, siivoa välillä sieltä ja täältä. Piipahti Möyhimöllään, äidillään, touhusi usemmallakin pihalla. Eilen he rakentelivat Joulutontun pihan lumikinokseen, tervehtimään pihaan tulijoita. Erikoinen kaksikko, äiti ja tytär, ilo seurata näin meidän näkökulmasta. Molemmilla omanlaisensa taito, tuoda meidät näkyviksi. Kirjuri on virkeä, mutta hajamielinen. -Hilirimpsis, harjoitellaanko pelon poistoa?

Pieni Punainen seuraa meitä vierestä ja näyttää hyvin valmiilta avuksi. Hilirimpsis tarttuu sitä hännästä ja minä kiipeän selkään ja ralli alkakoon. Kattila ottaa vauhtia sovalta, hyppää tuolille, kiipeilytelineelle, pyykkitelineen kautta takaisin sovalle, josta hyppää matolle, jossa Vieno-Neito lepäilee rauhassa. Matto ja me kaikki, luisumme mukavalla vauhdilla, ovesta keittiön puolelle. Vieno hyppää juuri ennen törmäystä, kauhuissaan pakastimen päälle ja me rymistämme päin taloustikkaita ja siitä suoraan Kirjurin jalkoihin. Kuuluu loiskis ja Kirjurin käsissä olleesta kannusta kaatuu vedet suoraan meidän päälle. Ymmi-Neiti kurkistaan varovasti Olohuoneen ovelta, ja Pieni Punainen juoksee saunan puolelle kuivattelemaan turkkiaan.

Emme taida ihan heti saada sitä uudestaan avuksemme, tuumin samalla, kun huomaan Kirjurin mustanpuhuvan ilmeen. -Niin? Olikos tällä teidän Showlla, joku tarkoituskin? Kysyy hän katse suoraan minussa. -Niin sitä minä vaan, että oletko kuulolla? -Nyt ainakin.. Mitepä voisin auttaa, tai odotapa hetki. Jos lupaat, että seuraavan kerran kiinnität huomioni hiukan lempeämmin, ehkä kuuntelen mitä sinulla on mielessäsi. Muussa tapauksessa leikin, etten ole sinua nähnytkään Roopertti.

Hiukan nolona katsahdan Hilirimpsistä ja pöydän ääressä istuvia. Jokaisen ilmeet ovat säikähtäneet ja Muriel Mielihyvän harmaan paidan edusta, on kahvista märkä. -No, jos minä ainakin yritän, mutta minä äsken kysyin ensin ihan ilman ryminää ja rominaaki. -Totta, minä kuulin, tokaisi Tytti tiskipöydältä. -Hmph, tuhahti Kirjuri.- No mikäs mielessä? - Juu, niin, sitä minä vaan, että mihinkä on meidän perinne kadonnut? Eikös ennen Kuusi pystytetty joulukuun ensimmäisenä? Kattilan väki Tahtoo kuusen. Eikös tänään oisi juuri sopiva päivä sen laittamiseen? 

Kirjuri katsoo mietteliäänä Kattilan Kakaroita ja Vieno-Neitoa. "Vieno vielä osaisikin sen suhteen käyttäytyä, mutta noita pieniä mietin, ne käyttäytyvät yhtä remuavasti kuin sinä. Kaadatte sen vielä ja monesti. Jos jätetään tänä vuonna laittamatta?" Näen hymyn Kirjurin suupielessä ja kurkistan kulmieni alta varovasti muitakin. "Eikä Kyllä jätetä, meillä on tänään KUUSI-juhla."toteaa Jalo ja nousee etsimään tarvikkeita. Riehaannun remakkaan tanssiin ja nappaan Hilirimpsiksen mukaani, -huuuuuuuuuiiiiiiiiii pelottaa, älä kieputa niin kovaa" Oi kyllä sinä tämän kestät. Mieti sitä Kakaroiden riemua, ihan kohta meillä on joulu. Aivan parasta hulinaa.

T

~Roopertti Rupsu~

Luonnonkansan Turinoita: Cityviimalla sopivaksi

Tuiskuinen keli ja ajelu TulenKullan kidassa (tai mahassa, miten asiaa katsoo.)oli jännittävä, kaikille meistä. Vaikka auton ratissa itse olin ohjaavinani, tuntui toisinaan, että sinne mentiin, minne TulenKulta tahtoi. Mutta keli oli kylmä, eikä nuotioita ollut juuri haukattavaksi, joten alkoi lohikäärmeenkin liekit hiipua. Cityliikenteessä sen oli parempi kulkea Pikkumustan puskurilla ja puhallella tieltä lumia. Sen liekin lämpöä, ei voinut lumikaan vastustaa, toisin kuin Jalon avuliaisuutta.

 Kun TulenKullan olemuskin alkoi kutistua, sen oli siirryttävä autoon lämmittelmään ja säästämään voimiaan tärkeänpään tehtävään. Voitte kuvitella, miten lämpimäksi muuttui tunnelma autossa. Muutaman kerran juutuimme mäkiin ja kerran parkkipaikalle, mutta Jalon ja Hitupikkuisten apuunkutsuja, ei kukaan pystynyt vastustamaan ja niin olimme taas liikkellä. 

Perillä kiersimme joulutorin, näimme joulupukin ja ihanan jouluisia kojuja myyjineen, tunnelma oli edelleen lämmin viimasta ja pakkasesta huolimatta. Hitupikkuiset toisinaan hyppäsi taskuuni, tai Jalon parran sekaan, jotkut rohkeat jopa TulenKullan selkään lämmittelemään. Mutta niin kylmä oli kaupungin tuuli, että Tulenkulta kutistui kutistumistaan. Kun se sopi kämmenelleni, nostin sen reppuuni ja laitoin siellä olevaan pakettiin. -No niin teehän taikasi ja kun on valmista tule takaisin. Minullakin on ovet auki sinulle. Kiitos, että olit apunamme tänään.

TulenKulta puhalsi käsilleni liekkiä, -älä minusta huolta kanna, kulkekaa varovasti. Vien viestiä meikäläisille, että sinä olet minun ystävä ja Sysisisydämen on syytä pitää pyrstönsä kurissa sinun suhteesi. Paluumatkalle lähetän Valkeantähden sinun avuksesi, katsotaan jos huomaat hänet, ei juurikaan tuiskusta erotu. Minä palaan luoksesi, kun Citymöyhijän ovi on asennettu.
-Lohikäämeiden Kievari. Voi yhden kerran. TulenKulta hykerteli tyytyväisyydestä. -Älä omi, tahdotaan mekin siellä kulkea, torui Tytti. -Johan toki tietenkin. Vaan meidät kutsuttiin ensin.

Hys nyt ollaan perillä, viekää ilo joka nurkkaan tässä paikassa, mutta älkää häiriköikö ketään. Kun on aika lähteä, kukin tietää mitä tekee.
Citymöyhijälle Tiedoksi. Kun Ovi on paikoillaan, koputa sitä kolmesti ja toivota väki tervetulleeksi. 

~Kirjuri~   

 

Luonnokansan Turinat: Kutsu Lohikäärmeille.

-City Möyhimö? Sekö missä tapasimme sinut? Herra Kaarnala kysyi. -Ei, tämä City Möyhimö ja sen Möyhijämestarit kuntouttaa kirjurista ja muista ihmisistä eheitä, kun heillä on pää kainallossa, tai nilkka ranteesta poikki. Toisinaan siinä samalla he hoitavat sielua ja sydäntä turinoimalla kipulukkojaan auki. Siis Fysioterapiaksi he sitä sanovat, Hieronnaksi ja Lymffaterapiaksi, mutta meille se on Möyhintää parhaimmillaan. Hoitoa niin keholle, kuin mielellekin, sillä ilman yhtä ei ole toista. -Saadaanko me lähteä mukaan? Kirjuri vaikuttaa levottomalta, ei häntä yksin voi päästää.

Ei voi ei, mutta Kulkupeli on vielä kylän toisella laidalla, joten liikkeelle. Sataa lunta niin, että olemme kuin putkessa. Jalo kulkee avuliaasti edellellä, sanojensa mukaan tietä avaamassa. Huomaan sivusilmällä Kirjurilla hymyn suupielessä. Kokeilen onneani ja kysyn-Mikäs hymyilyttää? Kirjuri katsoo suoraan kohti ja ajattelee hiljaa "Ystävällinen ajatus tuo tien avaus Jalolta, mutta huomaatteko, että se on enemmän teitä, kuin meitä ihmisiä varten?" Kujeileva hymy muuttuu iloiseksi nauruksi. Katson kirjurin jalkoihin, hän kahlaa edelleen lähes polviaan myöden lumessa. -Kappas, totta töriset. 

 Näkevälle ja kuulevalle retkueemme oisi melkoinen. Ihminen ja  tonttuja, 3metrinen Kasvienvartija ja joukkio Hitupikkuisia. -Miten sinä voit tänää Kirjuri? Kirjuri katsoi minua ja sanoi -aivan kuin oisin nukkunut viikon, ehkä kauenminkin. Tuntuu piristyneeltä päässä, mutta kulkupeli on jähmeä, hän osoittaa kehoaan. Viimeyönä tuntui, että painajaisista oli viimein tullut loppu, mutta unet oli silti levottomia ja kun avasin silmäni, te ette kadonneet heti unen haihduttua. Eikä maailma rätissyt, kuten kuin huono radio, vaan kuten sähkökipinöistä. Eli voisin sanoa, että paremmin kuin toviin.

Saavumme Pikkumustan, eli Kulkupelin luo, Pikkumustan edessä loikoo liekehtivä lohikäärme.-TulenKulta, hönkäisee Jalo. Kirjuri suhtautui Lohikäärmeeseen hiukan varauksella, en tiedä muistaako hän lähes vuoden takaista kolaria kokonaan, emmekä ole siitä kyselleet, mutta painajaisia nähdessään hän usein ajattelee mustaa lohikäärmettä. TulenKultaa hän ei aemmin pelännyt.

-Enkä pelkää nytkään, se on kaunis ja lämmin ja ystävällinen, kiitos kun tulit. Sinä kuulit toiveen? Kirjuri hymyili TulenKullalle.
-Kuulin, kehräsi lohikäärme onnessaan. Harva toivoo kotiinsa Lohikäärmeitä. -Lahjan saaja on Ystävä, pidä huoli, ettei ovesta kulje mitään vaarallista. Katselin Kirjurin vakavaa ilmettä.  Kiipesimme autoon ja TulenKulta nielaisi meidät kuten Uljaan vuosia sitten. Samalla hän sulatti lunta tieltä ja hyrisi loitsua, jonka kohdisti pieneen pakettiin Kirjurin repussa.

~Möyhijämestari Muriel Mielihyvä~

Luonnonkansan Turinoita: Vuosien painajaiset.

Ovikello soi ja ovesta astuu nuorimies, joka vaihtaa asunnon lukot, pyydän avaimia, mutten saa niitä. Seuraavaksi ovesta astuu ihminen, joka alkaa rakennella uutta putkistoa kotiini, ilman sen kummepia selityksiä. Tämän jälkeen saapu seuraava henkilö, joka kasaa kaikki tavarani nippuun yhteen kulmaukseen ja vaihtaa kotini ikkunat. Katselen touhuja, milloin kipsattuna kaulaan saakka, milloin henki pihisten. Kaikki jättää jälkeensä remonttipölyä ja olen tukehtua, ympärilläni on kaaos ja pakkailen itkien tavaroitani muuttolaatikkoihin. Tapahtumat vaihtuvat toisesta toiseen ja aina jotenkin ahdistavanpaan ja ahdistavanpaan tilanteeseen. Lopulta huudan ääneen.

- Hei kuule pikkuinen, ei hätäpäivää, kaikki hyvin. Painajaista vain, painajaista entisistä ajoista. En tunnista puhujaa, mutta tunnen hänestä huokuvan ystävällisyyden, viereeni tulee useanpikin tutulta tuoksuva ja tuntuva. Huokaisen syvään ja rauhoitun. -Taavi, juota Kirjurille tämä. Joku nostaa päätäni ja juottaa minulle juomaa, jossa maistuu suklaa, kaneli ja karpalot, toisella hörpyllä vadelmat mustikat ja kerma, seuraavalla kahvi ja toffee ja sitten kamomilla ja.. nukahdan ennenkuin tunnistan muita makuja.

Olen huoneessa, jossa on pimeää vaikka on valot päällä, sysimustia hahmoja hiipii nurkissa ja koetan päästä niitä pakoon. Ne tarttuu minuun kiinni ja kannan sylissäni laatikkoa, jossa on tavaroita, heitän tavarat hahmoja kohti ja säntään ulos. Uljas on oven edessä ja hyppään siihen, lähden ajamaan pakoon. Keskellä tietä seisoo musta lohikäärme, joka jäädyttää tietä edessämme. Uljas muuttuu, siitä tulee suuri harmaa hevonen, jolla on siivet, se kantaa minua selässään ja hetken päästä olen nurin niskoin jossakin, josta roikun pää alaspäin..Aaaaaaaarg -Ei hätää pikkuinen, unta taaskin, joku silittää otsaani. -Jalo, tässä, anna Kirjurille nämä. Joku syöttää minulle kesämarjoja, tosi hyviä, kuin suoraan mättäältä.

Istun tienpenkalla ja katselen Uljasta, se on nurin niskoin ojassa, jotenkin lohduttoman näköisenä, aivan kun sen henki puuttuisi, ympäristö muuttuu steriiliksi ja minulle puhuu ihmiset, joiden kieltä en ymmärrä. Seuraavassa hetkessä olen valoisassa asunnossa. Vanha Rouva on sairas, se hiipuu pois sylissäni ja alan itkeä. Ympärilläni on ystäviäni, mutta he ovat läpinäkyviä, enkä voi koskea heitä. -Ei hätää kaikki hyvin, uni vain, kuuluu jostain taas, joku silittää päätäni.-Muriel juota hänelle tämä. Saan lasin huulilleni ja maistan ensin monet hedelmät, sitten raikkaan veden, ja viimeiseksi lämpimän maidon. Nukahdan taas.

Sylissäni on kaksi pientä kissaa, ne leikkii ja hassuttelee, Vieno Pienoinen näyttää hiukan myrtyneeltä ja nauran sille. Olet sinäkin yhtä rakas, hassuja Kakaroita, kyllä meistä kaikista vielä kaverit tulee. Näen kuinka Tontun-ovista kulkee väkeä sinne ja tänne, takapihalla lumihangessa kuopii harmaa siivekäs hevonen, kävelen ulos ja kiipeän sen selkään. - Hei pikkuinen, vielä ei ole aika lähteä. Tuleppas takaisin. Joku iso ja jättimäinen kantaa minut sisälle, nostaa sängylle ja peittelee peittoihin. Avaan silmät. On aamu ja ulkona harmaa ja viimainen ilma. Hevosesta ei näy jälkeäkään, mutta ihan hetken näin ympärilläni enemmän väkeä, kuin koskaan. Silmänräpäys ja kaikki katoaa, vain Kattilan väki kuuluu raapivan oven takana.

Ei pitäisi kai lukea niin paljon Fantasiakirjallisuutta, unistakin tulee outoja, aivan kuin oisin matkustanut vuosia, pohdin ääneen aamiasta tehdessäni.

~W~

Luonnonkansan Turinoita: Kuulolla

HillaMaija huolehti, että Kirjurin aamupuurossa oli rohdot paikoillaan lisäsi Herra Kaarnalan ja Muriel Möyhijämestarin rohtoihin omiaan ja neuvotteli heidän kanssa siitä, miten oisi parasta tätä uupunutta ja surullista potilasta hoitaa. Kaikki olivat yhtä mieltä että rohtojen teho on hyvä. Kirjuri on jo useanpaan kertaan havahtunut ja huomannut jonkun meistä. 

Kesällä me olimme hänelle silkkaa ilmaa. Ne muutama pyöräretki jotka hän teki ja me häntä seurasimme, meni monellakin tapaa ihan metsään. Neuvoimme suuntaa ja näytimme tietä, mutta siellä rämpi kiukkuinen tyttö puskissa ja pensaistossa, perille löytämättä. Ihmisiässä kirjuri on jo ihan aikuinen, mutta kiukkunsa keskelle joutuessaan, tulee kaikista ihmisistä ihan lapsia jälleen. Sama taitaa päteä meihin Luonnonkansalaisiinkin, sillä kiukku tekee tarkkaamattomaksi ja taitamattomaksi.

Silloin tulee ajettua harhaan, ja vaikka yrittäisi kuinka, ei suuntaa oikeaan löydy, ennemmin kuin kiukku lauhtuu. Ja kiukkuinen on yleensä nälkäinen, tai väsynyt. Aivan kuten kiukkuinen lapsi, on useimmiten kipeä, nälkäinen, tai väsynyt. Niinpä päädyimme siihen, että Kirjuri täytyy pitää levänneenä ja muistuttaa häntä ruokailujen tärkeydestä. HillaMaija näytti eilen, miten ruualla ja juomalla oli herättävä vaikutus, mutta myös unettava vaikutus.

Kaiken touhuamisen jälkeen Kirjuri nukahti kuin tukki ja tänä aamulla herätessään hän oli selkeästi virkeänpi. Huomasi tiskatessaan Tytin uittamassa varpaitaan tiskivedessä ja kutitti kotitonttua varpaista. Jutteli ja kyseli kuulumisia. Aamupalaa kokatessaan hän otti HillaMaijalta kokkausohjeita, eikä aamiaisen teossa kulunut kuin hetki. Kun oli valmista, kutsui meidät kaikki syömään.

Ja istuessamme ruokailemassa, hän kuunteli, kun kerroin kesällisestä kohtaamisestamme.-Et voinut olla, miksen minä nähnyt? Ja mikset varoittanut, ettei veteen pidä mennä kaikki tavarat taskussa? Kirjuri nauroi ja itki yhtä aikaa. Kaaottinen pyöräretki uimapaikkaa etsimässä, oli minun näkökulmasta, jopa huvittava, mutta muistan edelleen sen kiukun, mikä kirjurista huokui, hänen etsiessään rantaa saaresta. Retkellä hukkui suunta vaisto ja rikkoutui puhelin, mutta kaikesta huolimatta, saimme Kirjurin ehjänä kotiin.

~Suttu Suonkulkija~