Valoa ja varjoja

Eikä kaikki päivät ole silkkaa kiitollisuuden helinää. Eikä niin onneksi tarvikkaan olla. Me elämme valoissa ja varjoissa. Ei aurinkokaan säteilisi niin kauniisti, ellei sen edessä olisi esteitä, jotka muuttaa valon suuntaa. Pintoja jotka heijastaisi sinne ja tänne. Voimistaisi tai heikentäisi säteiden tulvaa. Ei ole järkevää katsella suoraan aurinkoon mutta, niinä upean valoisina päivinä, kukapa ei olisi siitä kauneudesta häikäistynyt? Häikäistyisimmekö me siitä edelleen, jos olisimme viettäneet vuosia samankaltaisessa säässä? Enpä tiedä.

 Joka päivä katselemme tiettyä maisemaa, tiettyjä ihmisiä, eläviä, puita, pensaita, kylää, huonekaluja, kotiamme, elinympäristömme ja turrumme näkemäämme. Kiitollisuuden tunne ympärillä olevista katoaa, eikä seinien tai katonkaan hyödyllisyyttä muista, ne on ja sillä hyvä. Vaan entäpä jos jokin muuttuisi, rikkoutuisi, katoaisi? Seinään tai kattoon tulisi reikä? Piiipiti minkä teki. Ny on pakko nähdä se seinä. tai katto tai ikkuna tai...

  Entäpä ihmiset joiden kanssa kuljen? Heräänkö huomaamaan heidät kun näen heidät, vai vasta silloin kun en näe? Heräänkö vai pistänkö silmäni kiinni. Joinakin päivinä kun ihmistä on niin vaikea nähdä, vaikea puhua hänelle. Kun ei löydä mitään mitä voisi sanoa. Kun tuntuu että on vereslihalla omista ajatuksistaan, mutta niin täynnä sanoja, että niitä on mahdoton laittaa ymmärrettävään järjestykseen. Loukkaamattomaan järjestykseen. Järjestykseen joka auttaisi sekä itseä, että toista näkemään sen, miten juuri sillä hetkellä yritämme sopeutua johonkin selittämättömään elämän käänteeseen. Etten ole ajatusten lukija. En kykene ymmärtämään mitä minulta tahdotaan. Että tarvitsen apua mutten osaa pyytää. Että haluaisin olla avuksi mutten tiedä kuinka tarjoutuisin. Että haluaisin vain olla läsnä vaikken osaakkaan sinua lähestyä.

Jossain määrin olisi helpottavaa kun voisi lukea toisen ajatuksia. Ja voisi antaa omansa luettavaksi. Pystyisi ymmärtämään onko vai eikö ole tervetullut. Pystyisi näkemään onko aiheuttanut toiselle mielipahaa ja jos niin kuinka korjaisi tilanteen. On niin vaikea ymmärtää ihmisen mieltä. Sinun tai omaakaan mieltäni. Ja niin vaikeaa kysyä oikeita kysymyksiä. Sanoa oikeita sanoja oikeaan aikaan. Aiheuttamatta hämmentyneitä katseita.

  Olen ottanut itselleni haasteen muistaa kiitollisuus. Olen ajatellut että sen oppiminen auttaa minua selviytymään niistä haastavammistakin päivistä keveimmin mielin. Ja niin on todella tapahtunut. Harmit on edelleen harmeja ja joinakin päivina ei tunnu hyvältä, mutta se ahdistus menee pikemmin ohi. Ei satu enää ihan luuytimiä myöden jos muistaa jonkin vanhan elämän sivalluksen.On helponpi hymyillä ja sanoa kiitos kassan tädille, minulle oven aukaiseelle herrasmiehelle, pyytää apua tukalassa paikassa, mennä avuksi toiselle. Ja olla ilahtunut saamastaan kohteliaisuudesta, kiitoksesta, tai vain vastaantulijan suomasta hymystä. Kun tiedän että ne ei ollut aluksi helppoja tekoja. Silmiin katsominen ja  ihmisen kohtaaminen pelotta. Se vaatii minulta muuttumisen, rohkaistumisen ja kyllä, haavoitetuksi tulemisen riskin, joka edelleen on painajaisteni aihe.

Olen ylpeä tähän asti oppimistani. Vielä on paljon opittavaa, paljon ymmärrettävää. Hakusessa on nyt ne opettajat, joiden esimerkkiä haluaisi seurata. Valoa ja varjoa, kaikkea sopivasti jotta löytää kaikki maailmankaikkeutensa uskomattomat ulottuvuudet.


                                 Elämästään hämmentyneen häikäistyneenä -W-