Tämä asia on ollut tapetilla viimeaikoina, monella eri tavalla. Ympärillä on väki avioitunut ja eronnut. Pohtinut pitääkö, vai eikö tyttönimensä, vai ottaako sen takaisin? Osa on pohtinut muista syistä nimen muuttamista tavallisesta Maire Mainiosta, Matilda Möttöseksi. No mikä ettei, ei nimi miestä, eikä kai naistakaan pahenna, jollei mies, tai nainen nimeään.
Itselläni nimi muuttui. Tavallaan yhdessä yössä, tavallaan vuosien pohdinnan tuloksena. Kävin siitä keskustelua useanpien eri tahojen kanssa ja tuloksena oli, että nimi muuttui hyvikin radikaalisti. Ja vaikkei se kaikille mieleistä ollutkaan, minä itse koin muutoksen, mieltäni ja koko olemustani kohentavaksi. Etunimistä poistui kaksi "isin vanhaa tyttöystävää" ja tilalle lapsuuden naapurin isännän antama lempinimi. Vielä yksi "isin tyttöystävä" jäi minun muistettavaksi, vaikka isä onkin jo siirtynyt muille tanhuville tyttöjä naurattamaan. Isän sukunimenkin vaihdoin äidin tyttönimeen, kun koin sen olevan enemmän itseni näköinen. Enkä kokenut kadottavani sukuyhteyttä isääni vaikka hänen sukunsa nimestä luovuinkin.
Vaikka nimilaki antaakin mahdollisuuden vaihtaa nimeään Useammasti kuin kerran (se tosin ei ole ihan pieni, eikä niitä edullisinpia prosesseja) Edelleen on vallalla käsitys, että nimensä voisi muuttaa vain kerran elämässään. Kuinka niin? Jotkut menee 1-10 kertaa elämänsä aikana naimisiin ja ottaa joka kerta uuden puolisonsa nimen. Niin, toki naimisiin meno, on naiselle "ainoa NORMAALi tapa" vaihtaa nimeään. Tämän tajusin nimeäni vaihtaessa. -Oi onneks olkoon, siekö oot menny naimisiin? -Ei en ole, otin käyttööni äitini tyttönimen. -Miks ihmeessä, mikä vika isäsi nimessä oli?-Ei mikään, mutta pidän tästä enemmän. Melko nuivia katseita luoden, hetki sitten onnitellut yksilö ottaa ja poistuu takavasemmalle tehden diaknoosin. "Hullu, muuten vaan omituinen, tai sit niillon sukuriita."
Jollain tavalla tuntuu, että naisiin on äidinmaidossa jo laitettu asenne "-en omista sukunimeä luovun siitä, kun menen avioon." Hiukka samoin, kuin miehet imaissee vaikka äidinmaidon vastikkeesta koneopin ja kiinnostuksensa kaikkiin päriseviin ja kovaa liikkuviin kapineisiin. Siis miten niin minä yleistän?
Noh esimerkki. Veljeni meni naimisiin ja vaimo otti hänen sukunimensä, näin
ollen "minun" vanhakaan nimeni ei ole kadonnut maan päältä, vaan se
esiintyy hämäävästi edelleen vasepookin sivuilla erinäköisellä naamalla
varustettuna. Kun Veljeni leijonanmieli avioitui, tuntui minusta itsestäänselvältä, että oikeus isämme sukunimeen on vaimolla, muttei enää minulla. Ja näin ollen myöskään haluni muuttaa nimenäni, ei tuntunut enää yhtä perustelemattomalta kuten ennen.
Mutta Oma Uudenkarhea nimeni on sisäistetty soluihini.
Sehän minä mielessäni olen ollutkin montakymmentä vuotta. Vasta nyt vain
annoin luvan ottaa sen käyttööni. Nimi on MINUN aarre. (tulipa sormusten herran Klonkku mieleen.) Ja nyt, miettiessäni asioita tämän "uuden" nimen takana. -Hmmm...Voipa olla että, jos joskus Herra Unelmamies vastaani tallustaa ja erehtyy minua kosimaan ja minä kosintaan myöntymään, on Hra Unelmamiehen nimi vaihtuva. tai ainakin muuttuva kaksoisnimeksi, tai noooh olen suvaitseva, Unelmamieskään ei kuulosta pahalta. Mutta uskoisin, että oikealla Hra Unelmamiehellä, mitä varmimmin on nimenmuutokseen vaadittavaa "pokkaa".
Sillä vaikka, niin minä, kuin muutkin tuntuivat aiemmin pitävän, puolisonsa nimen ottanutta miestä, sarjakuvain Klaaran Vihtorina, -Hiukka laiskanpulskeena ja tossun alta tiiraavana nössykkänä, ajatukseni langat ei mene enää ihan niin. Miksipä ei yhteinen sukunimi voisi olla naisenkin? Useanpikin
tuttavani on mennyt naimisiin vuosien aikana ja vain muutamassa tapauksessa, mies on ottanut vaimonsa sukunimen. ( Ja niissä tapauksissa
se räjäytti ilmoille selvääkin selvemmän syyn. "voi Ukko-parkaa..Tossun
alla parenpi tietty kuin taivasalla..." )
Mikä siitä naisen suvusta tekee vähemmän arvollisen? Tai mikä naisen sukunimen ottamisessa, tekee naisesta riivinraudan ja miehestä säälittävän nössykän? Jos kuitenkin puolisot haluaa olla saman nimen yhdistämät. Mikä peijakkaan pakko se on naisen aina pistää passit ja tiketi uusiksi jos sattuu erehtymään "avioliiton auvoisaan satamaan". Voisihan sen nimenvaihto-ruljanssin hoitaa yhtälailla mieskin. Uusisi samalla ajokorttinsa ja huomaisi ettei ole se sama kloppi, kuin kortin saadessaan. ( Itselläni passikuvan vaihtuminen toiseksi, auttoi saamaan hiustöyhdöt asetuksiin, mutta sydäntä riipivän harmillista oli luopua siitä ajokortin nuoresta tytöstä. )
Se tässä nimen muuttamisessa kuitenkin oli erikoista että minä todella tunsin muuttuvani ihan eri henkilöksi. Vahvemmaksi ja enemmän omaksi itsekseni. En tiedä, avioliitosta ei minulla tosiaan ole kokemusta. Olisiko muutos ollut yhtä suuren tuntuinen, jos se olisi tapahtunut avioliiton vuoksi? Nyt minusta kuitenkin tuntui vahvistavalta ja eheyttävältä Kirjoittaa uusi nimeni, Nähdä uusi nimeni postilaatikossa ja osoite kyltissä, ovessa ja kelakortissa... No siis kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa.
Hullunkurisia tilanteita on tullut tämän tuosta kun nimiasia on alkanut tulla itselleni niin selvä ja vastaan tulee ihmisiä, jotka ei siitä ole kuulleet.
Eräänä päivänä kotopihalla naapurit päivitteli uutta "näkymätöntä" asukasta ja toisena päivänä tuli hiukka lokkaantunut puhelu, "Mikset oo kertonut, että olet muuttanut? Kävin rappukäytävässä ja siellä asuu nykyään joku Sysmäläinen..."
~Wilhelmiina~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti