Rakkaus

Ja ptrrruuut humma seis saman tien. En ala puolesta puhujaksi edelleenkää. Pohdiskelen vain.

En kiellä, ettenkö rakastaisi itsekin, mutta rakkaus on kohdallani vaan hiukka moniselitteisenpi, kuin millaiseksi sen ymmärsin vielä parikymppisenä.

Minä rakastan ehkä saavuttamatonta. Minä en usko "kunnes kuolema meidät erottaa"-rakkauteen. Kuolemalla ei ole rakkauteen mitään vaikutusta, se on ja on, elämästä toiseen olemassa, mutta löydämmekö me joka elämässä toisemme siten, kuin meitä on "opetettu löytämään" ? Konkreettisesti, toisena ihmisenä, vai onko se jotain hulvattomanpaa?

  Minä tiedän, että toisille rakastuminen johtaa seurusteluun, sitoutumiseen, kihlautumiseen ja avioliittoon...Kunnes kuolema (tai lakimies/tuomari) heidät eroittaa-asenteella. Jotkut liitot kestää karikoista suvaintoon ja taas karikkoon ja suurta arvostusta tunnen heitä kohtaan, jotka rakastaa kaikesta huolimatta. Kestää ja oppii yhdessä toistensa kanssa. Tai oppii lähtemällä liitostaan pois. Erokaan ei ole helppo ratkaisu, mutta toisinaan välttämätön, jotta pysyisi järjissään. Olisi armollinen itselleen ja läheisilleen ja toisinaan jopa siksi, että pysyisi hengissä. Eikä itsekään syyllistyisi riistämään lähimmäisensä henkeä. Kaikki liitot ei ole ruusuilla tanssia, tai sitten juuri sitä, ei voi välttää varsien piikkejä, jos on Ruusulan puutarhuri.

 Ja kun se kuolema sitten erottaa, niin onko kaikki rakkaus sen jälkeen käytetty? Tuleeko tilalle mitään, vai onko tunne-elämys läpikäyty? Mihin se rakkaus sitten katoaa? Muistoihin, vai mappi Ööhön? Kuinka kauan sitä edesmennyttä puolisoa kannetaan sydämessä, kuinka kauan sen annetaan vaikuttaa? Pitääkö sen jälkeen lakata elämästä? Kuinka kauan? Miten kauan esimerkiksi minun, joka uskon jälleensyntymään, pitää odottaa oman rakkauteni suhteen. Tapaammeko tässä elämässä muutoin, kuin ystävinä? Vai olemmeko täydellisen vieraat toisillemme? Tuleeko sitä "järisyttävää tunne-elämystä" enää missään muodossa?

Millainen se on se "järisyttävyys"?

Juu minä katselin "sinkku elämän"  ja "ylpeyttä ja ennakkoluuloja". Olen lukenut enemmän romanttisia hömppäkirjoja, kuin kehtaisin tunnustaakaan. Olen romanttisten elokuvien suurkuluttaja ja Yllätys yllätys, vastustan "järisyttävää" rakkautta, en usko lainkaan, että sitä on. En usko, että jokainen "oikeasti toisiaan rakastava pari" elää loppu elämänsä, saman katon alla. 

Vähättelen todella pahasti mielipiteitäni, jos sanon että, avioliitto on mielestäni hölmöjä varten. Rakkaus on mielestäni yksi hulluuden muoto ja hulluuden määrä riippuu siitä, miten ja kehen on rakastunut. En ole psykiatri, enkä muutoinkaan ihmisen aivotoimintoihin perehtynyt, mutta seurattuani itseäni ja ihmisiä ympärilläni, olen tullut tulokseen, että rakkaus on "pahin tunnevamma",  tai "sairaus", minkä ihminen voi kokea. 

Se ei ole hallittavissa,siihen ei ole lääkitystä, siitä ei voi lähteä pois, eikä sitä voi unohtaa, ennen kuin se on kulutettu loppuun. Eli näin ollen, kuluttanut ihmisen loppuun. Joillakin käy tuuri ja heidän rakkautensa, haluaa pitää heidät hengissä. Toisilta se vie järjen ja ruokahalut ja lopulta siirtää heidät seuraavaan elämäänsä, uutta kokemusta odottamaan. Joitakin rakkaus pitää pilkkanaan ja pompottaa paikasta toiseen, ihmissuhteesta kolmanteen, vailla pienintä toivoa pysyvästä paikasta. Jotkut rakkaus jättää täydellisen koskemattomaksi.

Ja kenet meistä/heistä, voi katsoa onnekaaksi?

Sen, joka toivoo sairastuvansa siihen, mutta jolla on kaiketi rokotukset voimassa, koska mitään ei tapahdu? Sen jolla on uskallus sairastua rakkauteen koko sydämestään, aina uudestaan ja uudestaan? Sen,  joka pakoilee rakkautta, aienpien sairastumiskokemuksiensa vuoksi? Vai sen, joka on rakastanut kunnes on tullut immuuniksi? Kuka heistä minä olen? Kuka sinä? Ja mitä väliä, sillä rakkaus ON. Vie toiset petipotilaiksi ja toisia se vaan ottaa enemmän, tai vähemmän päähän.