Muistuttajat

On ollut hiukka nuiva olo. Pitkä kestoinen palelu ja päänsärky, enemmän ja vähemmän harmituksia niissä ja näissä kohdissa elämää. Periaattessa kaikki on hyvin, mutta johonkin hampaan koloon on jäänyt jotakin mikä häiritsee. Niitä pieniä häiriötekijöitä on pitkin kotosta. Nippu papereita siellä, laatikollinen kamppeita täällä, täyttä jossakin päin ja tyhjyyttä toisaalla. Sellaista kummallista epätasapainoa. Samanlaista tuntuu olevan omassa sisuskunnassa.

Tulee mietiskeltyä omia ystävyyssuhteitaan, sukulaisuus suhteitaan, etä- ja lähipiiriään ja sisäpiiriään. Sitä sydäntä ja mieltä, millä kunkin päivänsä ottaa vastaan. Ei ole enää jokainen päivä samanlainen kuin ennen, eikä mitkään suhteet kuin ennen. Rakkaussuhteitani kun mietin katselin ensin pitkään totaalityhjää seinää. Eikö tosiaankaan mitään sillä suunnalla? Valokuvia järjestellessäni hämmästelin keitä missäkin kuvissa oli ja toisinaan tuntui että laatikkooni oli pakosta eksynyt jonkun ihan vieraan ihmisen kuvakokoelma. Olkia kohautellen otin ja "deletoin heidät" roskapussiin. Löytyi kuvia joissa oli ihana rimppakinttu räpsykkä suomenajokoiramme Pipsa, karvainen sielunsisar ja ymmärtäjä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kuva jossa oli miehistä parhain ja suuri ensi rakkauteni Vieno-pappa, pottunokkainen ja kultaisin suurmies jonka muistan, seuraavasta kuvasta purjehti tyytyväinen hymy huulillaan vastaan isäni hauenvonkaleen kanssa ja sitten taksisuhareitten kruunamaton kuningas isosetäni Sulo.

Kaikki minulle rakkaita ja tärkeitä kasvattajia ja miehenmalleja kukin tavallaan. Hassuinta on että he selittävät kaikin tavoin miksi elän kuten elän. Kuvakavalkaadista ei löytynyt ensimmäistäkään kuvaa seurustelukumppaneistani koska, noh tunnustan, en ole seurustellut "yhteiskuvavaiheeseen" asti. Työtoverikuviakaan ei löytynyt koska työpaikat vaihtui niin taajaan että ei oikein ehtinyt sanoa kuin päivää ja näkemiin. Kummallista ja niin tavattoman ymmärrettävää minulle.

Nyt kun olen lähes kokopäivätyökseni opetellut tuntemaan itseäni paremmin. Kiitos pitkän sairasloman ja tämän hetkisen työttömyyden, siihen on ollut todella upea tilaisuus. Olen oppinut itsestäni yllättävän paljon, pidä rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastan pohdiskelua itse keskenäni ja yllättävää kyllä toisinaan saan kaiken ajatusmelun täydellisesti katoamaan ympäriltäni, unohdan paikan ja ajan ja vain olen. Tuntuu etuoikeutetulta voida tehdä niin, kun kuuntelee ja katseleen kuinka ihmiset hosuu ja huitoo velvollisuuksiensa keskellä. Lähes kaikilla on kiire ja mieletön paniikki selvitymisestään päivästä toiseen.
 En ole ikinä pitänyt kiireestä, en painostuksesta, enkä siitä ettei ole aikaa tehdä asioita inhimillisesti. En ole myöskään ikinä pitänyt siitä että olen ihmisten pelinappula, jota siirrellään paikasta toiseen tasan sen mukaisesti kun jotakuta suurenpaa ja korkeammassa asemassa olevaa sattuu kulloinkin kiinnostamaan.
Mutta pelinappuloinahan me tavallaan jokainen olemme. Vai olemmeko? Minä taisin kyllä jo tulla siirretyksi shakkilaudalta. Siirsin itse itseni syrjään sillä halusin opetella hengittämään omassa tahdissani.

Olen ensikertaa sellaisessa tilanteessa että, todella teen asiat oman mieleni mukaan. Pohtimatta voinko niin tehdä ja mitähän muut tästä ajattelee. Olen ollut joidenkin mielestä sellainen aina, mutta on eri asia tehdä ja suunnitella tekevänsä. Minun pääni sisällä on ollut aina keskustelukehä, jossa jokainen "ihminen on tullut sanomaan vankat mielipiteensä", jotka useimmiten on kumonneet omat mielipiteeni loistavilla perusteluillaan. Vaikka sanoin, että se on keskustelukehä, niin enemmänkin se on nyrkkeilykehä, jossa pääsääntöisin mätkittävä on ollut minun itsetuntoni ja mätkijöinä on ollut kuka milloinkin. Merkityksellinen tai merkityksetön vaikuttaja. Te tiedätte vahvat auktoriteettinne omassa elämässänne. Jokaisella meillä on kannustajamme ja alistajamme, hassuinta on, että usein pahin vastustajamme olemme me itse. Minä uskon, mitä minulle sanotaan, minä uskon "ulkopuolisen" mielipiteisiin vaikka oma mielipiteeni olisikin usein ollut se minun parasta ajatteleva. En ole tarvinut ihmistä "keskustelemaan kanssani henkilökohtaisesti", elämäni vahvat jyrät on tulleet erittäin mielellään ihan vain ajatuksiini ja tehneet siellä selvää itsetunnostani helpommin kuin kukaan voi uskoakaan.

 Olemme itsellemme muistuttajia. Muistutamme itseämme niistä asioista joita pidämme tärkeinä muistaa. Keskustelukehä vai nyrkkeilykehä? Kun käymme ajatuksissamme läpi elämäämme, Keskustelemmeko itsemme kanssa siitä mitä pidämme arvossa, vai annameko itsemme ja toisten mätkiä "päähämme järkeä" ja heikennämme itsetuntoamme? Teemmekö sillä tyylillä kun on aina tehty, vai opettelemmeko itsestämme ja mieltymyksistämme jotain uutta? Jos minulla oli aamulla silmät avatessani heikko olo tekikö sen tunnustaminen oloni heikommaksi vai päätinkö että päivästä tulee siitä huolimatta hieno? Ikkunasta katsellessa se ainakin näyttää sellaiselta, hienolta ja suuremmoiselta. Yhdeltä niistä päivistä jolloin ystävä pyörähtää kylässä, sovin toisen ystävän kanssa tapaamisen, tunnen varpaat kippuralle vetävää rakkautta pelkää olemassaoloa kohtaan, iloa siitä että minulla on minun elämäni. Se ei aina ole ollut tämän päivän kaltaista. Eikä se aina ole ollut minulle ilo, ei edes elämisen arvoista, mutta haluanko minä nyt muistuttaa itseäni taivaasta jossa olen vai helvetistä jonkä läpi jo kävelin? Huomaatteko ettei kysymyksen vastaus ole yksiselitteinen?