Luonnonkansan Turinoita: Opettajia ja oppilaita.

Olipas se menoa, Kattilan väki seurasi kirjuria, kuin hait laivaa koko eilisen illan. Kakarat joutui jopa vahingossa suihkuun, saunassa käynnin päälle. Kirjuri nauroi vielä siinä vaiheessa, mutta kyllä päivän päättyessä näkyi, että hän on aivan uupunut. Muriel on tehnyt vahvat lääkkeet ja niiden teho on kyllä ollut ihmeellinen. Vaikka kirjuri taitaa juuri nyt, toivoa kuulosuojaimia. On vielä oikea kanava hukassa ja korvissa rätisee.

 Eilen hän selkeästi kuuli, kun kysyttiin saunatontusta. "Taavi, Papan Taavi." Kuka on Papan Taavi, eikös hän ollut navettatonttu? Talli-tai, riihitonttu? Papan saunatonttu asuu nykyään Korvatunturilla ja on itse Joulupukin löylymestari. Mutta Taavi?

Jalo tuli saunalle kysymään Taavia ja tosiaan, saunalla oli jykevä ja suurikokoinen tonttu. Minä. Pituudeltani olen Jaloa lyhyenpi ja leveydeltä häntä pienenpi, mutta silti vankkarakenteinen ja rauhallinen. Tehnyt töitä kirjurin isovanhemmille ja Vieno-papan vanhemmille. Muistutin aikuiselle kirjurille miten hoidetaan kipeää lehmää, ja kertoilin hälle tarinoita, jo ennen kuin Kirjuri lupautui meidän Kirjuriksi. Me on tuntettu lähes yhtä kauan, kuin Herra Kaarnala. Me tavattiin samoihin aikoihin ensikertaa, vaikkei kirjuri sitä nyt muistakaan. Ja Taavin löylyt oli toisistakin lumoavat. Koko Kievarin väki sai niissä lämmitellä, kun kirjuri toivotti tervetulleeksi saunaan.

Mutta Kirjurin, Herra Kaarnalan ja minun kohtaaminen, se tapahtui sinä talvena, kun Pikku Kirjuri päätti, että tänään on löydettävä mustikoita. Ei ne ihan helposti löydy hangen alta, ja kiukkuiseksihan se teki tytön, kun marjoista ei näkynyt varpuakaan. Vihainen oli kuin kiukkupeikko konsanaan, kun Herra Kaarnala hänet löysi kannon nokasta lumisena ja kippo tyhjänä marjoista.

Mutta onneksi oli Herra Kaarnala niitä metsätonttuja, joilla on taito lepyttää kiukkuisinkin olento. He juttelivat tovin, ystävystyivät ja kun tyttö kertoi, miksi niin suuri tarve oli metsämarjoihin pakkasella ja lumen aikaan, Herra Kaarnalan sydän suli ja he kulkivat yhdessä tuolle Luonnonkansan marja-apajalle, josta poimitaan vain niitä tärkeinpiä ja kallisarvoisinpia, lääkkeeksikin sopivia marjoja ja yrttejä. Niitä, jotka ovat tuoreita ja juuri kypsyneitä kesämarjoja sydäntalvellakin.

He keräsivät kupin täyteen ja Herra Kaarnala saattoi Kirjurin papan  navetalle, jossa istuin pienen vasikan vieressä ja koetin saada sitä nousemaan jaloilleen. Kirjuri tuli vasikan viereen ja työnsi mustikkaiset sormensa vasikalle. Aivan kuin taikaiskusta vasikka tarttu sormiin ja imi. Tyttö kiskaisi sormet pois ja otti kupista mustikan ja tarjosi sen vasikalle ja seuraava ja taas seuraava, aina korkeammalta tarjoten, kunnes vasikka oli jaloillaan. Sitten vähän kerrallaan he siirtyi vasikan emon luo ja emon tissille. Pikku kirjuri murskasi mustikkaa myös utareelle ja vasikka siirtyi imemään sitä.

-Mistä sinä tuon keksit? Kysyin ja sain vastaukseksi "Äitin mustikkakiisselistä, se parantaa mielipahan ja mahakivut ja sinä sanoit, että Mustikalla on masu kipeänä." Niin se alkoi meidän yhteinen matka, sekä opettajana, että oppilaina toisillemme.

~Taavi~

Luonnonkansan Turinoita: Lääkitystä

 Oletteko huomanneet, että Kirjuri on ollut viimepäivinä vilkkaanpi? Eilen kun laskeuduimme pihalle, hän selkeästi jäi katsomaa meitä, eikä maisemaa. - Niin ja huomasitteko kuinka hän ihaili Hitupikkuisia ja kylmisteli Hilirimpsiksen käsissä. -Hieno idea muuten Hiliripsikseltä, herättää kaikki pienimmäisetkin apuun. Se jouduttaa toipumista. Jotain hän selkeästi on jo vaistonnut, huomasitteko aamiaispuuron? Iso annos mustikoita.

Juuso, Tytti ja Herra Kaarnala keskusteli iloisesti ruokaillessaan. Olimme napanneet omat annoksemme aamiaisesta Kirjurin kutsuessa syömään. -Ei pidä olla liian tarkka, sanoi Juuso Tytille, kun tämä moitti, että kutsu oli tarkoitettu Kattilan väelle. Minä ja Kaarnala olimme Juuson kanssa samaa mieltä, samoin Jalo. Eilinen marjareissu oli raskas, muutama Hitupikkuinen oli onneksi laittanut Suttu Suonkulkijan avuksemme. Reitti marja-apajille ei ollut enää yhtä helppo kulkuinen, kuin ennen ja talvella tuoreiden marjojen kerääminen vaatii taitoa ja taikaa. Ilman Suttua ja Jaloa, meillä taitaisi olla edelleen tyhjä kulho.

Kun kaikki oli ottaneen annoksensa aamiaisesta, nakkasin kulhosta yhden tuoreen mustikan, metsämansikan, variksenmarjan, pihlajanmarjan ja muutaman yrtin Kirjurin puurokuppiin. "Silmät näkeväksi. Korvat kuulevaksi. Sielu avaraksi. Kehosta kuorma keveäksi. Sumu suksikoon suolle."

Hyvin loitsittu, tokaisi Suttu. -Rakastan sumua. Kirjurille se ei tee hyvää, mutta meille soiden asukeille kyllä. -Vieläkö me voitaisiin olla avuksi Kirjurille? Hän selkeästi muistaa, että tämä päivä on tärkeä, eilen illalla hän oli laittamassa valoja. Kuulen hänen ajatuksensa jo voimakkaammin. Piaan alkaa Tapiolan talven juhlat, jos Kirjuri innostuisi Linnanjuhlista ja Itsenäisyyspäivän tanssiaisista, voisimme muistuttaa häntä myös Luonnonkansan perinteistä, tanssia Kattilan Kievarin läpi kuten ennen.

Koko joukko kerääntyi katsomaan minua. Heitin rahtusen ekstra suolaa puuroon ja vesikannuun heitin yrtin jos toisenkin, sekä yhden pienen kiteen ruusukvartsia.  -Keräsitkö Jalo, koivunlehtiä ja katajanmarjoja? Ja himppunen laventelia ja... Jos hän  lämmittää saunan, jonkun on käytävä laittamassa niitä löylyveteen. Kysykää Julius Juurakolta, tunteeko hän tämän talon Saunatontun?

-Taavi. Papan Taavi. Tekee hyvät ja juhlavat löylyt meille kaikille, sauna on ihana, ajatteli Kirjuri utuisesti.

 
~Muriel Möyhijämestari~

Luonnonkansan Turinoita: Outo olo

 Oi Aurikoinen. Se on kyllä kaunis. Talven keskellä varsikin, katson ikkunasta ja näen ilmassa leijailevan hituja, jotka toi mieleeni jotain, jotain... Koetin pinnistää muistiani, mutten aivan saanut kiinni siitä jostain... Hiukseni nousi kummallisesti pystyyn ja iholleni tuli nyppyjä. Ihokarvankohottaja lihas siinä aktivoitui, mutta sehän aktivoituu yleensä pelkotilanteissa, eihän minua kai nyt pelota?

On ollut kumma vuosi. Oikeastaan aika kamala, valtavasti suruja ja harmeja. Ja jotain tärkeää puuttuu. Jollain tapaa yhdistin sen ensin Vanhan Rouvan kuolemaan syyskuun alussa. Ikävöin kovasti kissa-ystävääni, mutta jotenkin yksinäisyys ja ikävä kalvoi jo ennen Rouvan kuolemaa. Hassuahan se oisi ikävöidä Uljas-Pirssiä, vaan kun ei se ollut ihan tavallinen auto. Se oli nimetty ja siinä kolarissakin oli jotain outoa. Koko vuosi on ollut outo. Ja tämä aamu ja viime yö.

Näin niin kummallista untakin. Siinä kolme tonttua ja harakka istui kivellä lapsuuteni metsässä, vanhin ja arvokkaimman näköinen antoi harakalle kuljetettavaksi jotain ja puhui Jalosta ja Murielista. (Harry Potterin ystävällä Ronilla, oli Muriel-täti) Istuin puun oksalla, kuten joskus pienenä, ei kovin korkealla. (Minulle se oli jo liiankin korkealla. Pelkään korkeitakin paikkoa. Pelkään nykyään liki kaikkea.) Vieressäni oksalla oli joku, hyvin pieni ja hyrisi pelokkaasti, mutta innostuneesti.

Kun harakka ja tontut oli ykskaks hävinneet, vieruskaverini napsautti sormiaan ja paikalle kiisi kuin kutsuttuna, lapsuusaikojeni pihaorava Kurre. Ihana pörröhäntä, joka kävi lintulaudalla herkuttelemassa. 
Pikkuinen hyppäsi oravan selkään ja lähes hukkui turkin kätköihin,
Pienellä äänellä hän huhuili, että Hitupikkuisia tarvitaan myös, Kaikki koolle. Ystävä tarvitsee ystävää. Orava ampaisi juoksuun ja pikkuinen hoilotti pienellä äänellään viestiään. Ihme, että kuulin sen.

Jäin paikoilleni ihmettelemään. Metsässä alkoi liike, kaikki ihan pienenpienet hereillä olevat metsän asukit, alkoivat juosta hangella ja kulkea sinne tänne. Kaikki liikkui ja sipisivät "Kirjuri tarvitsee apuja." Heräsin kolahdukseen eteisessä. Ihan heti en lähtenyt tilannetta tarkistamaan, tiesin että jompikumpi Kattilan Kakaroista, oli kaatanut, tai pudottanut taas jotain. Mutta kuka on Kirjuri?

Uni jäi päähäni, mietin sitä ja yritin muistaa yksityiskohtia, kaikessa oli jotain tavattoman tuttua, siinä Kirjurissa varsinkin. Hyrisin taas, tuntui kuin joku olisi valuttanut vettä niskaani.
Kattilan Kakarat hölmöilee ja heiluu ympäri taloa ja tuntuu ettei pienessa asunnossa ole juuri muille tilaa. Luulisi, ettei kolme pientä kissaa sentään noin paljoa tilaa veisi. Tästäkin tulee jotain mieleen.

Samanlainen ahtauden tunne tuli joskus edellisen asunnon parvekkeella. Siinä oli jotain hyvin hauskaa ja juhlavaa. Ehkä minunkin pitäisi tehdä jotain juhlavaa, ihan itseäni ilahduttaakseni. Onhan sentään Itsenäisyyspäivän aatto. Auringon valossa leijuu pikkuisia hituja ja takapihallani lentää pikkulintuja ja iso harakka, ihan kuin ne kantaisi selässään jotain.. 

~W~

Luonnonkansan Turinat: Salakuuntelija

Istuin huomaamattomana koivun oksalla ja kuuntelin. Puun alla kokoontunut joukko näytti päättäväiseltä, mutta huolestuneelta. Tytti kiristi reppunsa paremmin selkään ja Juuso katseli Kaarnalaa odottavasti. Minä tein samoin. Kuuntelin. 

"Mustikoita? Niinkö pahaksi on tilanne mennyt?" Herra Kaarnala kysyi. Ihmisten tutkimuksissakin on huomattu, että mustikoilla on suotuisa vaikutus terveyteen ja varsinkin silmiin. Meillä on ollut perimätietona hoitaa itseämme luonnosta saatavilla yrteillä ja marjoilla, sairastuessamme. Moni meitä kuuleva ihminen, on löytänyt meidän hoitotavat ja käyttävät niitä itsekin. Usein semmoisilla ihmisillä on meihin vahvat yhteydet. Kuulee ja tuntee meidät, vaikkei sitä osaisikaan sanoiksi muodostaa.

"Hakke, kun tilanne on tämä, tekisitkö palveluksen?" Harakka nyökäytti ja Herra Kaarnala otti palan tuohta ja alkoi kirjoittaa "Hätätapaus, kaikkia tarvitaan! Kokoonnutaan kohteessa 5.12." Sitten hän nappasi itseltään ja Juusolta partahaituvia ja Tytiltä hiustupsun, punoi niistä viestin ympärille tietoverkon tapahtuneista ja antoi sen Harakalle. "Vie tämä viesti ihan kaikille ketkä meistä löydät. Mutta aivan ensimmäisenä, etsi Jalo ja käske noutaa Muriel Möyhijämestari ja tulla sitten meidän luoksemme, sinne missä mustikat kukkii. Viivyttelemättä."

He hyvästelivät Hakke Harakan ja Herra Kaarnala kävi noutamassa Kantokodostaan Kulkijansauvan, reppunsa, mustikkakuppinsa ja yrttinsä. Kolmikko oli valmis taipaleelle.-Nyt ei ehdi tuhlata aikaa, joten pikku taika kiireiselle, sanoi Herra Kaarnala ja piirsi ilmaan kiehkuraisen kuvion, josta alkoi muodostua köynnöksien peittämä, vanha, kaunis ovi. -Olkaapa hyvät, arvoisat ystävät. Suunta mustikkavuoreen.

Kolmikko astui ovesta ja katosi. Selvä, heillä on siis rohto tarpeet haettavana. Mutta Herra Kaarnala sanoi, että Kaikkia tarvitaan, eli se tarkottaa myös meitä Hitupikkuisia, pelokkaita pienimmäisiä. On aika kerätä pelon poisto kokemuksia. Napsautin sormiani, kuten Roopertti Rupsu on opettanut, ja lähikuusen ketterä oravainen riensi luokseni.- Lähdetäänpä kokoamaan joukot, ystävä tarvitsee ystävää. Selkäpiissäni karmi niin, että oli pakko ihan pikkaisen kiljahtaa.
Pelot on kyllä pelottavia.


~Hilirimpsis~

Luonnonkansan Turinoita: Ajatuksen tuomat.

Olin jo pitkään mietiskellyt Kirjurin kuulumisia. Edellisen kerran, koetimme saada selville hänen salaperäisiä katoamisia ja matkojaan Kaupunkiin. Selviteltiin, tutkittiin ja tutustuttiin mm. Muriel Möyhijämestariin, Postitonttu Poks tulla tupsahti postiluukusta ja monta muuta ihmettä tapahtui, kun Kirjuri opiskeli Möyhijäksi.
 
Aika ajoin olen käynyt Tyttiä tervehtimässä ja toisinaan piipahtanut myös Tytin kanssa Juuson luona Turvalassa, mutta Kirjuri on ollut tavattoman etäinen. Ja niin kun me annettiin kiviä taskuihin ja Jalo niitä laitteli kenkiinkin. Koetin taikoa yhteydet ja anteenit tehokkaiksi, jottei hän enää katoaisi.

Tytin ja Juuson Kertomusten mukaan ei vaan tainneet taija tehota. Sellainen hyrinä minulla kuitenkin on, että taidan keräillä kulhon mustikoita. Niitä taidetaan tarvita pian.

Harakka pyrähti lumisen kiven päälle ja katselin sitä hetken. -Kas Hakke, mitenpä sujuu? Hakke naurahti harakan naurun ja siinä samassa kiinnittin huomioni Haken kyytiläisiin.
No eipä vienyt kauan saada ajatusta kirkkaaksi ja kokonaan nenän eteen. Edelleen pysytään pitkäikäisinä, kun juuri mietin teitä.
Mitäpä on suunnitteilla?

Kuin harjoitetulla kuorolla vastasivat Juuso ja Tytti.
-Tultiin mustikkaan. Kirjuri tarvitsee lääkettä.

~Metsätonttu Herra Kaarnala~     

Luonnonkansan turinoita: Lentäen liikkeelle.

Hakke Harakka lentää taivaalla kaksi pikkuista kyydissään. Etummaisena istuu Juuso Rrömppäinen, Turvalan Kotitonttu ja hänen takana Tytti, Satulan Kotitonttu. Tytti huhuilee Juuson korvaan muistojaan Kirjurin ja hänen alkutaipaleelta.

"Miten suuresti epäilin Kirjurin touhuja silloin aikoinani, kun hänet tapasin Kantolassa. Hiirolan Siirin ja kaikkien Kantolan asukkaiden koti oli vaarassa. Koneet tuli ja jyräsi kaiken. Olin varma, että jäädään kodittomiksi kaikki tyyni, mutta Kirjuri kutsui meidät luokseen, kun ystävät konsanaan."

"Niin meistä sitten tuli Kattilan kievarin asukkeja, paikan nimi tuntui aina vaihtuvan kävijän mukaan, eikä nimi vieläkään ole vakiintunut. Viime vuodenkin muuttojen jälkeen Kirjuri huolehti, että kuljemme mukana. Ensimmäisenä asennettiin ovet paikoilleen ja kutsuttiin pöytään. Mutta viime vuosien muutokset ei ole tehneet aina hyvää."

"Monta kertaa olen istunut nykyisen kotosen keittiössä, tiskialtaan reunalla puhaltelemassa kuplia ja pohtinut, ettei Kirjurin asiat ole hyvin. Joskus aistin koti-ikävää, vaikka meidän piti olla jo kotona. Aistin sitä vieläkin."

"Tänään ennen lähtöä, tuntui että hän näki meidät, aivan kuin ennenkin, kun tulimme samassa oven avauksessa ulos.-Tosin sitä sinun kolisteluasi ei voinut jättää kukaan huomiotta. Miten noin pieni olento, voikin saada aikaan moisen mylläkän? Kaikki laatikot kumossa eteisestä? Kirjuri säpsähti, katsoi meitä, aivan kuin oisi kysynyt, ketä me ollaan ja minne olemme menossa ja miksi? Sitten katseeseen asettui taas harso. Huomasitkos Juuso? "

"Huomasin minä ja koetin hälle viestiä, että mennään etsimään Herra Kaarnalaa, mutta ilmeisesti hän ei ole niin kunnossa, että kuulisi ajatuksia. Mutta sen hän oli sentään ymmärtänyt, että me tarvitaan lintujen ruokintapaikka." Nauroi Juuso.

"Nyt meillä on aina kyyti tarjolla, ollaan menossa sitten sinne, tai vaikka tänne." Tytti ja Juuso istui reppuineen mukavasti Hakken selässä ja kurkisteli alla näkyvää maisemaa. Järvet, pellot, mäet ja metsät, vilisi kuin tilkkutäkin kuviot, heidän allaan. Näillä konnuilla kulki Kirjuri lapsuudessaan, rakenteli majoja ja kaiversi ojia, heitti talvihangelle katselemaan tähtiä ja tekemään lumienkeleitä.
 Kuunteli ja kasvoi tarinoissa.


~Satulan Kotitonttu Tytti ^ ~

Luonnonkansan Turinoita: Suljettu Kirjuri.

Ei tuo kuule kai enää koskaan. Ollaan koetettu huutoa, tönimistä, kampitusta. Tytti laittoi jopa Puurohiutaleet hellalle paahtumaan, ilman kattilaa, eikä savusta huolimatta Kirjuri havahtunut. Ihminen hänessä syytti omaa hajamielisyyttään ja vaikka me vieressä häärimme, ei silmät meitä havainnut.  

Muutos toisen jälkeen ja ne kummajaiset siinä edellisessä paikassa, miten tolaltaan oli Kirjuri sieltä pois päästessään ja juuri kun alkoi toipumaan, tuli se peijakkaan lohikäärme, joka vei Uljaksen tieltä pyrstölään. Ei ihme, että Kirjuri on ollut suljettuna jo kauan, ei kuule, ei näe, vaikka Kattilan Kakaratkin on koettaneet sitä auttaa.

Miten oisi Tytti, Kutsutaanko hätiin Herra Kaarnala? Hänestähän kaikki silloin alkoi, aikojen alussa, Hänestä ja mustikkakupista. Muistatko? PikkuKirjuri marjaretkellä. Hän oli kyllä varsin topakka tapaus jupinoineen. Vaan kyllä otti ohjeista vaarin, kun Herra Kaarnala opasti tytön meidän tavoille. Nätisti pyysi anteeksi ja Herra Kaarnala vei siitä hyvästä vielä marja-apajilleenkin.

"Kipollinen joutaa ja toisena päivänä lisää, Metsätontun Kunniasanalla."  Niin hän lupasi ja niin on aina sen jälkeen ollut. Mutta nyt on kyllä aika saada Kirjuri heräämään. Turinat karkaa muuten kokonaa mustista, niin miesmuistista, kuin meidän Turina muististakin.
Eli liikkeelle Tytti.

~Juuso Rrömppäinen~  

Kaikkea sitä..

Kaikki alkoi kai alkuräjähdyksestä, tai siitä, kun Isä Äiti Jumala päätti piristää Paratiisiaan Aatamilla ja Eevalla. Eevan vika, sanoo joku. Pöh, paskat ole. Minä ehdin tänään taas pohtia asian halki, ja kaikkea sitä ihmisen mieli pohtiikin. Kyllä se oli Jumala ihan ite, joka homman sössi. Sanon tämän ihan kaikella rakkaudella, kaikkihan me teemme virheitä, niin suuret, kun pienetkin. Vaan sielä se tapahtui, ihan alku metreillä, just kun kaikki oli niin kaunista ja hyvää.

Mutta ihan noin kaikkineen, ootko Isä/Äiti Jumala koskaan miettinyt, että oisko kannattanut silti jättää luomatta, se hyvän ja pahantiedon puu omenineen, tai mitä hedelmiä ne nyt olikaan? Ja se kärmes. Tuskin sekään mitään hyvää toi tullessaan. Tänä päivänä ne sentään on jättäneet puhumiset sikseen, metästävät jyrsijöitä, joku hyöty siinäkin. Ennen vaan paskaa sihisi ja häiritti viattomia.

Ja sen tuloksena sitä on mm Eevaa nyt vuosituhannet piinattu yhdestä herkkuhetkestä. Voisin sanoa, että piisaa jo.
Ja ei nyt pidä pahastua sitä, että näin pohdin. On ollut taas muutama tovi sellaista aivotyötä tässä Eevan elossa, se pistää aina välillä kiristelemään leukaperiä.

Olen vuosia sitten kertoellut lapsettomuus asioista ja siitä, että niitä ei tullut vaikka tilasinkin, sinne päätyi tähdiksi taivaalle, haaveet ja ajatukset. Muutaman kerran kuitenkin jälkeenpäinkin olen asioita miettinyt ja tullut tulokseen, että jos ois toisin, oisi toisin. Ei olisi näitä muita asioita, jotka nyt täyttää tyhjää syliä.

Surussaan ne on aina kaikki hyvät asiat ajateltava suuremmiksi, kuin huonot asiat, jotta pää selviää menetyksen tuskan kanssa. Enkä minä ole ainokainen näiden surujen kanssa, en lapsettomuuden, enkä lapsen menettämisen kanssa. Ne on kovia paikkoja kaikille, jotka kokee moista tavalla, tai toisella. Ei niihen riitä kenenkään ymmärrys ja jokaisen kokemus on aina henkilökohtainen. Joten vähättelyt sikseen.

Naistentautien poliklinikka ei ole paras paikka hyvänä, saati huonona päivänä, mutta tänään se oli kuitenkin ajatuksia herättävä. Juttelin siellä muutaman rouvan kanssa. Yksi rouvista oli kuten minä, noin 10v sitten, kuuntelemassa mahdollisuuksistaan suvunjatkamisen suhteen. Tämä keskustelu oli kepeämmissä merkeissä ja toivotin hänelle onnea täydestä sydämestäni. Seuraavan rouvan kanssa sama hengenheimolaisuuden tunne, tupsahti toisessa muodossa, oltiin molemmat menossa tutkimuksiin, mm siksi, että ollaan jonossa kohdun poistoon.

Tutkimukset ei ole koskaan miellyttäviä, ja ne on toisinaan niin kivuliaita, että itku jatkuu vielä kotimatkallakin, toisinaan siksi, että henkinen tuska on suoraan helvetistä ja toisinaan siksi, että fyysinen tuska on ihan samalta saralta.

-Miehet ei tiedä millaista on olla nainen, kaikkine rätti piinoineen ja muine mullistuksineen, toteaa monikin kanssa sisko tähän. Mutta en minä voi oikein miesten kokemus piiriäkään vähätellä,, en miekää tiedä millaista on olla mies, vaikka "Hyväjätkä-syndroomaa" podenkin. Lapsettomuus ja syövänpelko koskee kaikkia sukupuolia. Puoliskot kokee toistensa tuskat, lapsettomuus koskettaa kumpaakin ja jos toinen sairastuu, vain kyynsin ihminen on tunteeton nähdessään mitä puolisolle tapahtuu.

Mutta, että miksikö kaikki paska, tapahtui jo alkulähteellä?
Pakkohan minunkin on jonnekin syypää laittaa. Kun on paha olla, on käsittämättömän suuri helpotus saada syyttää jotakin. Ja kun en itseänikään viitsi ihan joka asiasta ruoskia, olkoon Syntipukkina Johtajatason virhe.

Hei te jotka käytte läpi tätä ihmisenä olemisen raadollisuutta. 
Voimia teille, uskokaa että kaikella on tarkoituksensa ja kun asiat menee hyvin ja selviää suuntaan, tai toiseen, muistakaa että vika on  väärään paikkaan istutetussa puussa miljoonien vuosien takana. Se siis toden näköisesti on jo kaadettu, eikä näin ollen voi mitään sille, että elämä etenee ja ennen pitkää, kaikki järjestyy.


*Suurella Rakkaudella ja Mustalla huumorilla.

~W~

Hei Ystäväni

 Ystäviä on niin vähän ja hyviä, tärkeitä, rakkaita ja korvaamattomia ystäviä vielä vähemmän. Ei semmoisia tahdo menettää siksi, että tuli sanottua, tai kirjoitettua jotain niin, että sen voi ymmärtää loukkaukseksi.

Ja silti toisinaan haluaa sanoa hullujakin asioita, jotta toinen ymmärtää, kenen kanssa matkustaa. Silläkin uhalla, että Mielensäpahottaja meissä herää ja imaisee palkopellon sieraimeensa.

Tänään oli hyvä päivä, asiat sujui ja tuntui mukavalta, olla minä. Tasapainotilateissa, usein on niin, että kun minun on hyvä, on Sinun huono, elämä on harmillisen usein toistanut tätä kaavaa. Pohdin sitä taas ja tulin tulokseen, että voidaksemme olla ihmisiä toisillemme, toisen voimat kasvaa, jotta voi antaa heikommalle omastaan. Jos molemmat on yhtä aikaa heikkoja, ei voimia ole ammennettavaksi.

Kun en jaksa hymyillä, Sinä tulet vastaan hymyilevänä ja annat siten ilostasi osan minullekin. Kun Sinun voimasi ovat vähissä, osun kohdallesi avuksesi, kuin vahingossa. Muistat varmaan kuinka monesti olemme todenneet, että kaikelle on tarkoituksensa.

Myös sille, että on ollut pitkiä aikoja, jolloin emme ole osuneet vastakkain missään. Kun näiden taukojen jälkeen olemme uudelleen kohdanneet, kerromme molemmat uupuneina keskittyneemme vain päivästä toiseen selviämiseen ja energian keräämiseen, jotta selviäisimme myös siitä seuraavasta ja seuraavasta loputtomasta päivästä, johon syystä, tai toisesta ei tullut alkulähteellä, mitoitettua energioita millään tavoin. Tai olemme olleet oppimassa itsestämme, rajoistamme ja rajattomuuksitamme, jotain, mitä emme toistemme kanssa koskaan kokisi. Koska samankaltaisuudessamme, olemme kuitenkin tyystin eri yksilöt. Joitakin polkuja ei vaan kuljeta yhdessä, vaan niitä varten on omat ystävänsä, yhtä tärkeät ja rakkaat, samalla tavalla erilaisia vain.

Huomasimme, noina hetkinä, olevamme tietämättämme, toisillemme, niin hyviä, kuin huonojakin ystäviä. Miksi kukaan, tahtoisi levittää tärkeälle ihmiselleen pahaa mieltä? Tai estää oppimasta itsestään uutta, tai kokevan jotain, mikä avartaa mieltä? On ollut tarpeen kulkea toisaalla ja antaa toiselle rauhaa.

 Toki tiedän, ettei aina meissäkään ole ollut riittävää suvaitsevaisuutta, toinen toistemme hullutuksia kohtaan. Ja tiedän samoin, että elämämme on ristennyt myös niiden ihmisten kanssa, joille mielipahan tuottaminen on harrastus, siinä missä tanssi, tai käsityöt, mutta emme taida olla jääneet kaipaamaan omia huonoja puoliamme, tai mielenpahoittamisen harrastajiakaan, kun nuo ovat elämästämme kadonneet. 

Moni keskustelu, mitä olemme käyneet, on ollut sana helinää vierestä kuunnelleelle, kun se meille on ollut lähes puolesta sanasta ymmärrettävää. Ja toisinaan emme ole ymmärtäneet toisiamme, vaikka olemme ratakiskolla koettaneet asiaamme selittää. Sekin on luonnollista, kun on kyse siitä tärkeästä ihmisestä.

Vain tärkeän ihmisen vuoksi jaksaa nähdä selittämisen vaivan. Vain tärkeä ihminen, on jaksanut tutustua minuun niin syvästi, että tietää mitä olen huonoimmillani, on ansainnut minut parhaimmillani, näkee minut juuri minuna, eikä oletusten ja kuulopuheiden heikentämillä silmillä ja korvilla. Ja vain tärkeimmille voi sallia sen, että toisinaan liki purraan ja potkitaan, ennen kuin sallitaan pienintäkään vaikutelmaa välittämisestä.

Vain tärkeimmät ihmiset näkee Minut. Tuntee Minut ja hyväksyy Minut silti. Niin hyvässä, kuin pahassa. Ja sellaisen ihmisen tavatessaan sitä vaan toivoo, että osaisi antaa toisen kasvaa ja elää elämänsä niin, että hän minut kohdatessaan voisi tuntea, minun näkevän hänet, saman kaltaisin silmin, kuin minä tunnen hänen näkevän minut. Ymmärsitkös?

Niin minä tiedän että se on sekava ajatus, en olisi edes yrittänyt kertoa sitä, jos en oisi tiennyt, että tahto ymmärtää, auttaa sinut ymmärtämään. Tässä kohtaa kuulen, kuinka mielesi rattaat tekee työtä ja ymmärrettyäsi ääneenhymyily täyttää maailmaan. Ihan vaan siksi, että on järjetönta ajatella niin monimutkaisesti, mutta niinkin sen voi tehdä. Ja se sallittakoon kaikille. Mutta kuka muu, oisi viitsinyt nähdä sen vaivan? Kuka muu olisi sallinut sen minulle sanomatta, että onkos tuossa nyt joku järki? Arvostelematta ja ihmettelemättä?

Kiitos kun olet Sinä, hyvä ystävä juuri sellaisena olet.
Kiitos, että sallit minun Nähdä Sinut. Olet Sinuna rohkea ja viisas, hullu ja hulvaton, raivostuttava ja täysin käsittämätön, en voi sietää sinua ja silti olet minulle käsittämättömän rakas, niinäkin hetkinä, kun voin unohtaa ja mustaa sinut kokonaan. Tässä elämässä, ne ei mikään kumoa toisiaan ja niin on hyvä.

T

~W~

Sulo Armas

Toisinaan se vie tie sinne, minne kutsutaan jostain tuntemattomasta.

Yhden kauniin syyspäivän pyöräilyt vei Otamoon "hiljaisten miesten kylään." Toki sielä Hautuusmaalla on hiljaisia naisiakin, lapsista puhumattakaan, mutta "Kylästelemään kutsunut", oli tällä kertaa mies. Ihana isosetäni Sulo Armas. Tänä päivänä hän juhlii henkimaailmaan siirtymisen 30vuotista taivalta.

Sulo Armas, taksikuskien aatelia, kalakavereista parhain, Lottokaveri.
Poltti kuin korsteeni ja nauroi niinkuin minä flunssassa, hinkuen. Ja oli loppuun asti huolissaan siitä, että osaanko mie poloinen liikenteessä liikkua, syödä kalat ruotoihin tukehtumatta ja kuinka se Seija jaksaa.

Sulo Armaksella oli kissa, Iso kissa, jonka nimeä en muista, mutta Sulo hyysäsi kattia, niin kuin minua. Varoitteli vaaroista ja piti huolen, että aina oli jotain annettavaa tarjolla. Ja kumpikin meistä sai annoksen juputusta matkaeväiksi.

Sulo Armas kyyditti äipän hiljaa ja rauhallisesti laitokselle, kun minä synnyin ja "kaksintaisteli" kanssa suhareitten kesken siitä, kuka vie pikku koululaisen kotiin.

Ja kun Sulo kylästeli meillä niin, ettemme olleet paikalla, laittoi hän luudan ovea vasten merkiksi, että käyty on.
Tänä päivänäkin Sulo Armas piirtyy silmieni eteen pussihousuissa, nahkasaappaissa,villakangastakissa, lippalakissaan, Holkkisaimaa suupielessään ja naurukurtut kasvoillaan.

Sanoo "Tien sivussa kulje, elä hyppele autojen alle. Tarkasti perkaa kalasi. Vaihetaanko pilkkiä, saat paremman tilalle? Kerroppas lottonumerot?" 

 Kiitos kujeista ja kuljetuksista. Sekä suurkiitos, että sieltäkin, henkimaailman teiltä minua kutsut kuuntelemaan viisaita varoituksiasi. Pidät huolen huolettomasta. 

~W~