Hei Ystäväni

 Ystäviä on niin vähän ja hyviä, tärkeitä, rakkaita ja korvaamattomia ystäviä vielä vähemmän. Ei semmoisia tahdo menettää siksi, että tuli sanottua, tai kirjoitettua jotain niin, että sen voi ymmärtää loukkaukseksi.

Ja silti toisinaan haluaa sanoa hullujakin asioita, jotta toinen ymmärtää, kenen kanssa matkustaa. Silläkin uhalla, että Mielensäpahottaja meissä herää ja imaisee palkopellon sieraimeensa.

Tänään oli hyvä päivä, asiat sujui ja tuntui mukavalta, olla minä. Tasapainotilateissa, usein on niin, että kun minun on hyvä, on Sinun huono, elämä on harmillisen usein toistanut tätä kaavaa. Pohdin sitä taas ja tulin tulokseen, että voidaksemme olla ihmisiä toisillemme, toisen voimat kasvaa, jotta voi antaa heikommalle omastaan. Jos molemmat on yhtä aikaa heikkoja, ei voimia ole ammennettavaksi.

Kun en jaksa hymyillä, Sinä tulet vastaan hymyilevänä ja annat siten ilostasi osan minullekin. Kun Sinun voimasi ovat vähissä, osun kohdallesi avuksesi, kuin vahingossa. Muistat varmaan kuinka monesti olemme todenneet, että kaikelle on tarkoituksensa.

Myös sille, että on ollut pitkiä aikoja, jolloin emme ole osuneet vastakkain missään. Kun näiden taukojen jälkeen olemme uudelleen kohdanneet, kerromme molemmat uupuneina keskittyneemme vain päivästä toiseen selviämiseen ja energian keräämiseen, jotta selviäisimme myös siitä seuraavasta ja seuraavasta loputtomasta päivästä, johon syystä, tai toisesta ei tullut alkulähteellä, mitoitettua energioita millään tavoin. Tai olemme olleet oppimassa itsestämme, rajoistamme ja rajattomuuksitamme, jotain, mitä emme toistemme kanssa koskaan kokisi. Koska samankaltaisuudessamme, olemme kuitenkin tyystin eri yksilöt. Joitakin polkuja ei vaan kuljeta yhdessä, vaan niitä varten on omat ystävänsä, yhtä tärkeät ja rakkaat, samalla tavalla erilaisia vain.

Huomasimme, noina hetkinä, olevamme tietämättämme, toisillemme, niin hyviä, kuin huonojakin ystäviä. Miksi kukaan, tahtoisi levittää tärkeälle ihmiselleen pahaa mieltä? Tai estää oppimasta itsestään uutta, tai kokevan jotain, mikä avartaa mieltä? On ollut tarpeen kulkea toisaalla ja antaa toiselle rauhaa.

 Toki tiedän, ettei aina meissäkään ole ollut riittävää suvaitsevaisuutta, toinen toistemme hullutuksia kohtaan. Ja tiedän samoin, että elämämme on ristennyt myös niiden ihmisten kanssa, joille mielipahan tuottaminen on harrastus, siinä missä tanssi, tai käsityöt, mutta emme taida olla jääneet kaipaamaan omia huonoja puoliamme, tai mielenpahoittamisen harrastajiakaan, kun nuo ovat elämästämme kadonneet. 

Moni keskustelu, mitä olemme käyneet, on ollut sana helinää vierestä kuunnelleelle, kun se meille on ollut lähes puolesta sanasta ymmärrettävää. Ja toisinaan emme ole ymmärtäneet toisiamme, vaikka olemme ratakiskolla koettaneet asiaamme selittää. Sekin on luonnollista, kun on kyse siitä tärkeästä ihmisestä.

Vain tärkeän ihmisen vuoksi jaksaa nähdä selittämisen vaivan. Vain tärkeä ihminen, on jaksanut tutustua minuun niin syvästi, että tietää mitä olen huonoimmillani, on ansainnut minut parhaimmillani, näkee minut juuri minuna, eikä oletusten ja kuulopuheiden heikentämillä silmillä ja korvilla. Ja vain tärkeimmille voi sallia sen, että toisinaan liki purraan ja potkitaan, ennen kuin sallitaan pienintäkään vaikutelmaa välittämisestä.

Vain tärkeimmät ihmiset näkee Minut. Tuntee Minut ja hyväksyy Minut silti. Niin hyvässä, kuin pahassa. Ja sellaisen ihmisen tavatessaan sitä vaan toivoo, että osaisi antaa toisen kasvaa ja elää elämänsä niin, että hän minut kohdatessaan voisi tuntea, minun näkevän hänet, saman kaltaisin silmin, kuin minä tunnen hänen näkevän minut. Ymmärsitkös?

Niin minä tiedän että se on sekava ajatus, en olisi edes yrittänyt kertoa sitä, jos en oisi tiennyt, että tahto ymmärtää, auttaa sinut ymmärtämään. Tässä kohtaa kuulen, kuinka mielesi rattaat tekee työtä ja ymmärrettyäsi ääneenhymyily täyttää maailmaan. Ihan vaan siksi, että on järjetönta ajatella niin monimutkaisesti, mutta niinkin sen voi tehdä. Ja se sallittakoon kaikille. Mutta kuka muu, oisi viitsinyt nähdä sen vaivan? Kuka muu olisi sallinut sen minulle sanomatta, että onkos tuossa nyt joku järki? Arvostelematta ja ihmettelemättä?

Kiitos kun olet Sinä, hyvä ystävä juuri sellaisena olet.
Kiitos, että sallit minun Nähdä Sinut. Olet Sinuna rohkea ja viisas, hullu ja hulvaton, raivostuttava ja täysin käsittämätön, en voi sietää sinua ja silti olet minulle käsittämättömän rakas, niinäkin hetkinä, kun voin unohtaa ja mustaa sinut kokonaan. Tässä elämässä, ne ei mikään kumoa toisiaan ja niin on hyvä.

T

~W~

Sulo Armas

Toisinaan se vie tie sinne, minne kutsutaan jostain tuntemattomasta.

Yhden kauniin syyspäivän pyöräilyt vei Otamoon "hiljaisten miesten kylään." Toki sielä Hautuusmaalla on hiljaisia naisiakin, lapsista puhumattakaan, mutta "Kylästelemään kutsunut", oli tällä kertaa mies. Ihana isosetäni Sulo Armas. Tänä päivänä hän juhlii henkimaailmaan siirtymisen 30vuotista taivalta.

Sulo Armas, taksikuskien aatelia, kalakavereista parhain, Lottokaveri.
Poltti kuin korsteeni ja nauroi niinkuin minä flunssassa, hinkuen. Ja oli loppuun asti huolissaan siitä, että osaanko mie poloinen liikenteessä liikkua, syödä kalat ruotoihin tukehtumatta ja kuinka se Seija jaksaa.

Sulo Armaksella oli kissa, Iso kissa, jonka nimeä en muista, mutta Sulo hyysäsi kattia, niin kuin minua. Varoitteli vaaroista ja piti huolen, että aina oli jotain annettavaa tarjolla. Ja kumpikin meistä sai annoksen juputusta matkaeväiksi.

Sulo Armas kyyditti äipän hiljaa ja rauhallisesti laitokselle, kun minä synnyin ja "kaksintaisteli" kanssa suhareitten kesken siitä, kuka vie pikku koululaisen kotiin.

Ja kun Sulo kylästeli meillä niin, ettemme olleet paikalla, laittoi hän luudan ovea vasten merkiksi, että käyty on.
Tänä päivänäkin Sulo Armas piirtyy silmieni eteen pussihousuissa, nahkasaappaissa,villakangastakissa, lippalakissaan, Holkkisaimaa suupielessään ja naurukurtut kasvoillaan.

Sanoo "Tien sivussa kulje, elä hyppele autojen alle. Tarkasti perkaa kalasi. Vaihetaanko pilkkiä, saat paremman tilalle? Kerroppas lottonumerot?" 

 Kiitos kujeista ja kuljetuksista. Sekä suurkiitos, että sieltäkin, henkimaailman teiltä minua kutsut kuuntelemaan viisaita varoituksiasi. Pidät huolen huolettomasta. 

~W~

Semmosta...

Voisipa itsensä ottaa välillä kuin pienen lapsen polvelle/sylkkyyn istumaan ja kysellä siinä sitten, yhtä aikaa aikuisena lapselta ja lapsena aikuiselta, että kuinkas on päivä puksuteltu. Kulkiko kuin Tuomas- Veturilla, vai sujuiko kuin Strömsöössä? Tuliko päivästä silkkaa iloa, vai kiukuttaako, kuin Känkkäränkän jäljiltä?

Ja mitäpä voisi sille päivän jälkipyykille tehdä? Riittääkö kun himppusen tuuletellaan ja putsitaan päälimmäiset pölyt pois, vai täytyykö ottaa syväpuhtoa ja kuurata ihan joka solusta, kaikki möhnät irti. Tarviiko lähteä keskustelemaan kavereitten vanhemmille, että teijän sisäinen lapsi on kettuillu meijän sisäiselle lapselle ja nyt sillä sisäisellä lapsella on tuhannen traumat siksi, että Jalno-Julmuri pissi Wilna-Vekkulin riisimuroihin ja söi sen jälkkäri patukat. (Anteeksi kovasti, että pääosissa kiusaajana yllättäin esiintyy oletettupojankloppihenkilöitymä ja martyyriosapuolena, oletettulikantirakkahenkilöitymä)

Niinkuin aina, kun oletettu aikuishenkilöitymä lähtee hoitamaan lapsihenkilöitymän henkilökohtaisia ongelmia, Aikuishenkilöitymä tunnetusti nolaa lapsihenkilöitymän, alkamalla räyhätä kiusanhengen aikuishenkilöitymälle. Sillä välin lapsihenkilöitymät Jalno-Julmuri ja Wilna-Vekkuli sopii asiansa ja Wilna tasapuolisuuden vuoksi pissii Jalnon lempikenkiin ja Jalno taas kaivaa salakätköstään Wilnalle, viikon vanhan, neljästi pureskellun salmiakkipurkkapallonsa, joka ei enää maistu, mutta on kahvakuulan kokoinen.

Sisäisten lapsihenkilöitymien välit on taas ihan kivasti, mutta aikuishenkilöitymiä ottaa päähän niin paljon, että kaikesta harmituksesta on avauduttava oikein sosiaaliseen mediaan, jossa kaikkien ymmärtäväisten ja antiymmärtäväisten aikuishenkilöitymien riemullisella kanssariehumisella, saadaan aikaa jopa mediaa kohahduttava kriisi, jonka purkamiseen tarvitaan puolenvaltakunnan sosiaalityöhenkilöitymät, jotta jo sovussa, isoa kahvakuulan kokoista salmiakkipurkkapalloa jäystävät Jalno-Julmuri ja Wilna-Vekkuli, aikuishenkilöitymineen, voivat käydä jutustelemassa kokemistaan traumoista, jonkun viisaan Psykolokishenkilöitymän kanssa.

Lapsihenkilöitymiä pitkästyttää jaaritukset ja he siirtyvät päikkäreille, kun taas aikuishenkilöitymät tuijottaa syyttäen, ensin toisiaan ja sitten psykolokishenkilöitymää, joka tuntuu puolella sanalla saavan koko homman entistä sekavammaksi ja elämä ei kun pahenee. Paitsi että nyt aikuishenkilöitymät yhdistää voimansa ja haukkuu psykolokishenkilöitymän ihan hornantuuttiin ja ilmoittaa lastensuojeluhenkilöitymälle, kun psykolokishenkilöitymä ei tajua pikkulapsihenkilöitymän traumoista yhtään mitää.
 

Ja taas on seuraava soppa käymistilassa.

Ok. On ehkä parenpi, ettei samassa ihmisessä ole kuin ne sata sivupersoonaan, eikä niiden ole mahdollista haastaa toisiaan mihinkään. Joidenkin päivien sujuvuus oisi jo moneen kertaan saattanut minun aikuishenkilöitymän ja sisäisen lapsihenkilöitymän sisällissodan partaalle. Joten jos vain kuvitteellisesti otan ja juttelen mukavia harmistuneelle sisäisyydelleni, enkä lähde aikuishenkilöitymänä etsimään niitä, jotka kiusi taas kerran  Pikku-Wiltsua. Selvittäköön itse harmituksensa, eiköhän se jo ihan pian oo tekemässä purkkapalloja  ja sitten leikkaamassa Niilo-Pietarin hiuksia, kun se purkkapallo tarttu takatukkajeejeehen.

Sekopäisiä päivän päätteitä kaikille. Sen lisäksi että lukeminen kannattaa aina, muistakaa syödä hyvin ja nukkua aina kun siihen on tilaisuus. Sillä väistetään monen sisäisen lapsihenkilöitymän kiukkukohtaus.

Suurella sydämellä
~W~

Rentoutusretki.

 Minä koetan kovasti uskoa siihen, että tuurini kääntyy paremmaksi. Muutamia hyvän onnen hetkiä jo koinkin tällä viikolla, mutta tänään taas joutui Usko koetukselle.

Päijätsalon tiet kulkee varmaan kaikki rannalle, mutta ei aivan helpoimmasta päästä ole rannan löytyminen, jos on Wiltsu ja Sinkelillä. Yhtä tietä tuonne päin ja ollaan mettäpolulla, no koetanpa ajaa sitä metsäpolkua, jos sieltä pääsisi. Ei käännynpä ympäri, miten täällä voi olla näin tuhannen pöheekköistä? Miten täältä pääse pois? Ei perr...aina vaan syvemmällä salossa. Eikö se täältä mennyt? Ei.

Ympäri ja seuraava reitti, räksän lapsonen nakottaa keskellä polkua ja pomppii eteenpäin pyörän edellä, koska kukapa sitä pusikossa tahtoisi olla. Kato, nyt ois ranta, ei, siinon mökkikin, veikkaan ettei ne taho kiehuvaa fillaroijaa laiturilleen. Piä tunkkis, en ois tullukkaan. Ympäri. Seuraava reitti, taas umpikuja, sekä jonkun mökkipiha, valpas vahtikoira murahtaa varoituksen ja lähtee tuomaan minulle pehmonalleaan, perässään omistajansa, jolta uskaltaudun kysymään ihan ääneen, että miten täältä pääsee rannalle. Ollaan kuulema saaressa, joten ihan helposti.

Onneksi vielä sen verran löytyi huumoria, etten sanonut pahasti, vaan hymyilin nätisti ja tarkensin, että haluan rannalle, joka ei ole jonkun mökkiranta, vaan ihan kaikkien uima-intoisten käytettävissä. Herra neuvoo reittiä ja mie kuuntelen pää punottaen ja tarkkana kun porkkana. Matka jatkuu ja taas olen Sinkeleineni menossa. Ensin tietä ja sitten polkua, ja hetken päästä pöpelikköä ja taas umpimettää ja hohkaavaa kuumuutta. Pientä kinttupolkua ja ryteekköistä rantaa löytyy kyllä, mutta ei saakeli tälläsestä paikasta pääse edes varvasta kastamaan.. Aaaaarrrrg.. 

Pikku raivarit ja ryteikko jatkuu, päättyen rakennustyömaalle, pihalla merkit, että läpi kulku kielletty, mutta juttu on kyllä semmonen, että korpeen en enää takaisin mene, jos täällä on liki valmis mökki, täällä on pakko olla tie, jota pitkin pääsee pois. Pomppaan pois pyörän päältä ja taluttelen sitä rakennustyömaalla valmiina pitämään puolustuspuheen, jos joku tulee häätämään minua mailtaan pois. Luojan kiitos täälä tosiaan on tie. 

Ja taas matka jatkuu, pääsen alkupisteeseen ja uusi etsintä alkakoon, tosta, tosta ja tosta, tossa menin harhaan eli seuraava risteys ja siitä alas ja tonne. Ei, taas ryteekkö, kinttupolku ja Kyy, ÄITIIIIIIIII!!!!!! Samalle tontille kyitten kanssa en kyllä mene. Liki itku kurkussa taas suunnan vaihto, pari rumaa sanaa ja ihan suoraa huutoa hetki ja tuskanen rytyytys rönkkötietä eteenpäin ja vuolaa, met pääsimme perille. Olipa helppoa. Niin kiehuvan kuumottava tunne on päässäni, että pelkään saavani lämpöhalvauksen, tai ainaki sihiseväni, kuin kuuma kiuas veteen päästyäni.

Talviturkki hukkuu Päijänteeseen. Uida polskutan pitkään ja tunteella, alkaa liki palella. Puen ja kokoilen itseäni, jotta jaksan lähteä paluumatkalle. Ennen lähtöäni keksin, että käynpä vielä kastelemassa vaatteeni, ennen kuin lähden takaisin, ovat mukavamman vilpoiset. Sanottu ja tehty, kävelen kanssa uipottelijoiden ihmeeksi, kaikki vaatteet päällä, takaisin järveen. Voi EI.. Puhelin puseron taskussa, samoin lompakko....No kaikki tallessa, mutta varsin vetisiä. 

Eli, ehkä viestit puhelimeen tulee ja puhelutkin. Juuri testailin sitä ja äippä kysyi miksis ääni kuulostaa, kuin tulisi järven pohjasta, että ilmeisesti on vettä linjoilla. Mutta vaikka se Aatami puhelin onkin tottunut uimaretkiin, ei se varmaan enää kovin kauaa jaksa likomärkänä palvella. 

Nää on niin ihania nää rentouttavat pyöräretket, suosittelen lämpimästi. Matkaa tälle pienelle rentouttavalle lenkille, kertyi n 35km sen kuvitellun 25km sijaan. Kävi ihan hikiliikunnasta. Ja jos positiivisesti ajattelen, Kyy ei ehtinyt purra, Sinkeli on ehjä, jossain talteen laitetussa pakkauslaatikossa, pitäisi olla kenties varapuhelin, (vaikkakin etsinnästä huolimatta se on edelleen tallessaan.) Itselläni soi kirkonkellojen pauke pääkopassa ja jäljellä on ehkä vielä yksi hermo, tilanne ei siis ole tyystin toivoton, joten taidanpa mennä lepäämään.

Kesäisin terveisin:

~W~

Eräälainen Pyhiinvaellus

Mie oon pyöräillyt jonkin verran aina, ja varsinkin polvivammojen kuntoutus aikoina tupapyörä, oli se tärkein kuntoutusväline, ennen kuin fyssarin käsittelyyn oli mitään asiaa. Viimeiset 2 vuotta olen kuntouttanut itseäni, monin eri tavoin, yksin ja yhdessä ammattilaisten kanssa. Sekä fyysistä, että henkistä kuntoa kohottaen. Aina on tullut uudenlaisia saavutuksia ja tänään yksi niistä saavutuksista oli vuosia sitten tekemäni hiljainen tavote.

 Olen kertonut Uljaksesta, "me" tehtiin liki päivälleen 10v sitten retki Pohjattomalla olevalle Seita kivelle. Uljas kökötti parkkipaikalla ja mie kiipesin rikkinäisellä polvella äkkijyrkkää rinnettä ylös. Seita oli sisuksia hyrisyttävä. Aina ohi ajaessani tunsin sen hyrinän. Ja mietin, että vielä mie kiipeän sinne.

1.7.2012 kiipesin kiven luo ensimmäisen kerran.
 5.3.2022 ajoin Uljaalla melkomoisen kolarin. Uljaasta jäi reissumuistot ja itse olen ollut siitä asti sairaslomalla toipumassa rytinän aiheuttamista vaurioista. Tänään 21.6.2022 (Kesäpäivän seisaus) urheilullisesti Superfyssarin rääkissä, iski idealla. Kejava pitää kouluttaa kestäväksi. Ja tänään mie lähden toteuttamaan tuota tavoitetta. Kotiuduttuani citysestä varustauduin retkelle niin, että Ex Naapurin Rouva toimi yhteyshenkilönä ja mahdollisena pelastuspartiona, "jos perse ei kestäkään."

Lähdin viemään vuosien harmit, kivut ja tuskat Kivien Kuninkaalle. Sinkeli on yllättävän kepeä kulkuneuvo, mutta tämä retki vei jokusen hetken. Ja epämukavuusalueen joka reunalla tuli kierrettyä. Mutta jep, siellä on Seitakiven uumenissa muuntumassa minun mutinani. Ja Käkisalmen silta, minun ainainen pelkojen polku, ylitetty yhdessä Sinkelin kanssa. Se käy kuulkaa polkeminen ihan meditoinnista, moni asia tuli pohdittua ja käännettyä sellaiseen asentoon, että niiden kanssa on helpompi elää. Ja vaikkei joka ihanuudelle, minun aivoitukset aukenisi ikinä, minun itseni, on minun kanssa mukavampi olla, muusta minun ei onneksi enää tarvitse välittää.

Maailma on paikka, jossa on ikäviä polkuja suurine suruineen ja kauniita ja hulluja polkuja omituisine ristiretkineen, tänään kasasin ne kaikki kääröksi ja lahjoitin Lumotuille. Kai minä samalla Pyhiinvaelsin omien elämieni polkuja uudelleen, jotain oppiakseni.
Ja samalla minä julistin sairaslomani päättyneeksi. Nyt minä alan tervehtyä ja palata omaksi itsekseni, entistä ehommaksi itsekseni.

Tavalla ja toisella.

Ihanaa Kesää. 

~W~ 

Mitä jos?

Tulvi sateena, räjähtävänä myrskynä, taivaan raivolla yli, vuoda pois ja kulkeudu virran mukana viemäreihin, puhdistuslaitoksiin, ihmisten tekemiin, tai niihin, mitä taivaan enkelit hoitaa. Kulje kauas pois ja muunnu matkallasi joksikin muuksi. Vihaa ja raivoa on kannettu jo riittävän kauan.

Minä seison sateen keskellä ja annan sen valua ylitseni, ukkosen raivo ei saa minua pakenemaan, ei vetäytymään pelkojen kanssa piiloon pimeään. Jos jossakin on puhdistavaa voimaa, on sen oltava myrskyssä, sen kaikella voimalla. Tulkoot se suurimmalla raivollaan ja tehkööt kaiken uudeksi.

Pilkokoon pieniin palasiin ja rakentakoot uudeksi. Vanha on nähty ja siitä tarpeeksi saatu. Minä raivoan raivoani sen saman myrskyn kanssa, huutaen kaiken ulos näin. Ei se ketään häiritse, ei muut ulos uskalla ukkosella. Voisipa säilöä sitä isoon pulloon, niiksi päiviksi, kun tyynen sään keskellä, iskee sielua korventava raivo, maailmaa kohtaan. Pullonhengen voimin saisi raivonsa salassa puretuksi.

Maailma on ollut vuosia täydellisesti nyrjähtänyt, tavallisen ihmisen tavallinen raivokin on sille liikaa. Siihen ei sovi tien varsien vieraslajit, mutta sinne sopii riidankylväjät, suuret erot ihmisten kukkaron tilassa, sähköautot akkuineen ja saasteet, roskaat ja rikokset. Suurongelmaksi muuntuu mitä omituisimmat asiat.

Maailma on nyrjähtänyt ja se koettaa tasoittaa eloaan niin kovaa. Kuumuudella, kylmyydellä, myrskyjen raivolla ja kasvupyrähdyksillään. Samalla kun ihminen tekee parhaansa sen ponnistelujen tuhoamiseksi.

Meillä on Jumalan otteet, kädessä kirves, kuokka, aseet ja tykistö takanamme. Sotaa kohti ja sen yli. Tapetaan kaikki toisinajattelijat ja pidetään pienemmän puolta. Mutta en vieläkään tiedä kuka on totaalisen oikeassa ajatuksineen, tai kuka on se pienin, jota puolustaa. Koska kuunnellassani ihmistä, olen aina asioissa se, joka ajattelee kuten maailma, nyrjähtäneesti.

Mitä jos me kaikki ollaakin väärässä ja se pienin onkin se suurimmalta näyttävä, Gaia, maailmankaikkeus, sehän täällä ensin oli. Keskellä myrskyä, minä huudan voimia maailmankaikkeudelle, olen sinun puolellasi, vaikken osaakkaan tehdä tarpeeksi, jotta sinä säilyisit. Toivon niin tulta tulivuoriisi ja paineita loputtomiin lähteisiisi , voimaa koko olemukseesi, tuuppaa meidät pois kanneltasi tallomasta sinua sodan jalkoihin. Puhalla myrskyjesi voimalla meidät toisiin maisemiin, jotta saisit rauhasi takaisin meistä, vieraslajisista. Turhaan kaikkialle leviävistä ihmislupiineista, jotka ei osaa elää keskenään sovussa.

~W~

Maskihymy

Omien hämmennysten keskellä, ei aina osaa kuulla, tai lukea vieressä kulkevaa. Ei sitä läheisintäkään. Ei tärkeinpiä, ei ketään muuta kuin sitä hämmentynyttä itseään. Hyvä niin. Pidä itsesi aina etusijalla, siis oikeasti. Kiltti ihminen harvoin laittaa itseään etusijalle, siksi kai hänen pää niin hämmentyykin ja sekoittuu, sanoon POKS ja se sisimmäinen pieni, ihana kilttimys, kirkuu hätäänsä hysterian partaalla. Se kilteistä kiltein, ei edes siinä vaiheessa, kun on ihan lopussa, osaa ääneen sanoa, ettei enää jaksa. 

Minä en ole kilteistä kiltein, olen toipumassa, ja toisinaan osaan jo pitää puoleni. Toisinaan. En aina, se on vaikeaa. Sanoa miten toivoisi itseään kohdeltavan, tai koska mitta tulee melkein täyteen ja elämän oisi hyvä rauhottua siinä ympärillä. Ja koska oisi mukava vain olla, kuin kapaloon laitettuna ja kuunnella sydämenlyöntejä, mieluummin sellaisia, mitkä ei ennakoi kohtausta, tai stressireaktiona rytmihäiriöitä. Tasainen syke oisi kiva.

Mutta kuuntelu on vaikeaa, samoin toiveidensa ääneen esittäminen, niitä minä vielä opettelen. Itseni ja vieressä kulkevien kuuntelu, ei muuten ole helppoa sekään. Puhua osaa kaikki, liibalaabaa ja diipadaapaa tule suun täydeltä ja toisinaan ei edes itse ymmärrä mitä puhuu. Mutta toisen kuunteleminen, ymmärtäminen se se vasta on hankalaa. Puheliaiden ja hiljaisenpien etenkin. Varsinkin kun kuuntelee yht'aikaa kehonkieltä ja elekieltä, energioiden kieltä, vieruskaverin vieruskaveria ja omaa ajatuskaaostaan, uskomuksiaan ja ties mitä hurinaa siellä rivien välissä ja avaruussäteilyissä. Ihmekkö että ihmiset uupuu nykypäivässä.

Muutama vuosi hiljaiselossa ja korkeintaa pienissä ihmisjoukoissa, tai inttervepin ja puhelimien viestiyhteyksien voimin, ihmiskontakteissa olleet ihmiset, sekoo sukkiinsa, kun karanteenit ja muut kontaktirajoitteet on poksautettu maailmantuuliin. Maskit on nakattu pois häiritsemästä kasvojentunnistusta ja kaikkea muuta elämistä. Ja Tättärää, he/me rauhasta ja hiljaisuudesta nauttineet ihmiset istuu edelleen kodissaan ja elämä jatkuu ennallaan, siihen asti kunnes astuu kotoaan ulos. Maskien aikaan ihmiset oppi uuden "hassun" tavan hymyillä, he käyttivät kasvolihaksiaan maskin alla niin, että silmäkulma meni kurttuun, tottumaton ilmeen lukija ajatteli nuo kurtut hymyrypyiksi ja iloitsi, kun sai "maskihymynsä" kanssakulkijalta.

No nyt me otetaan se maski pois.
Tämä Maskihymy meille silti jää, jos ei olla tarkkoina. Eli opetellaanpa kuuntelemaan itseämme. kaikin tavoin, myös hermotusta ja lihasmuistiamme. Tämä ei ole hymy. En tiedä mikä tämä on, mutta se pelottaa minua. Mutta jotta tietäisitte, mikä teitä odottaa tulevaisuudessa, ajattelin vain varoittaa.

Ystävällisin terveisin

~W~

Riittää

 Miten olla?
sisuksiinsa eksyneenä,

tietäen, että huomennakin

kierrät samaa kehää?

Viikko toisensa jälkeen,
kuukausi kuukauden perästä

vuosien toisiaan seuratessa.

Soittolista,

 joka ei muutu,

 tai aurinko,

 joka ei koskaan nouse.

Viha, jota et ikinä purkanut pois,
sielussasi korventaen.
Eikö kiltillä ihmisellä oikeasti,
 ole lupaa HUUTAA?

Sanoa Saatana ja Perkele,
lyödä nyrkki pöytään ja sanoa 
MINÄ EN KESTÄ TÄTÄ ENÄÄ!!!

Ja tulla kuulluksi,
tulematta hulluksi yrittäessään,
selvitä tästä huomiseen ja sen yli.

Kuule ihmiskulta,
kun on kauan kahlannut suota
ja sisälleen kerännyt
jokaisen karvaan karpalon,
on sisin monesti täynnä
hapanta vihavitamiinia.

Kerro minulle mihin tekoihin
ne kulutetaan?
Sisällä ne närästää ja pistelee
kuin siilin piikit sielua.
Haihduttaa rakkauden ja 
tekee mielen mustaksi.
Syö voimat,
 joita jo muutoinkin on enää vähän

Kiltin pitäisi jo saada

mitalli kaikesta kokemastaan, 

jos kestää ääneen kiroamatta kurjia kertauksiaan.

Mutta miten palkitsee Maailmankaikkeus?
otapa vielä tuokin karvas pala ja kierrä
nuo mutkat ja mäen nyppyllät.
Pieniä ne on ja vain 

kaulaasi myöden kahlaat tällä erää.

Kestit edellisetkin,

mikset tätäkin?

EI ENÄÄ, EI !!!
Ei kiltinkään kaikkeen paskaan tarvitse taittua.
Kerro Maailmankaikkeus,

Kuinka kovaa pitää
Huutaa

Jotta kuulet, kun Kiltit Kieltäytyy? 


~W~

Tässä.

 Joinakin hetkinä, joissakin hetkissä, se pienin, onnen herättävä asia, on tärkein. Tänään se oli hetki matkalla Cityseen. Tajusin yhtäkkiä olevani onnellinen. Onnekas ja onnessa kuorrutettu. Auringolla hellitty ja olemassa, enemmän kuin ikuisuuksiin. Minulla on minun huoleni, suruni ja harmini edelleen. Minun rakkailla ihmisilläni, on heidän surunsa. Ja jossain on sotaa, pelkoa ja kauhuja, joihin minun ymmärrys ei riitä.

Mutta Tässä. Uljasta "ohjastaessani" minä ymmärrän olevani onnessa.
Minun onneni on kokonaisvaltainen, vahva tunne siitä, että kaikki järjestyy. Olen turvassa, rakastettu ja kaikin tavoin onnessa. Minä hymyilen ja nautin siitä, miten kaunis on se Tässä. Se liikkuu sinne minne minä Uljaksessa ja se vain on minun ympärilläni, se tunne. Kuin syli johon painautua ja luottaa ettei satu.

Minun onneni on ollut Tässä, jo jonkin aikaa. Minun pää, mieli ja sydän, tuntuu ajattelevan asioita, niin, että korostuu kuinka rakastan nykyistä Kotostani, Kattilan väen hassuja kotkotuksia, sitä miten kiva täällä on tehdä asioita, jopa tiskaaminen on helppoa ja vaivatonta. Pidän lumitöistä, rakastan pakkasta, nastakengät on yhtä suurenmoiset omistaa, kuin paljasjalkaiset vaelluskengät.

Ja miten ihanaa on, että minulla on orjanpiiskuri, joka sai minut kuntouttamaan itseäni kaatumisen jälkeen ja PT, joka laittaa minut vahvistamaan itseäni. Joukko ihmisiä ympärillä, jotka auttaa minua pääsemään ulos siitä tunteesta, etten hallitse itse elämääni. Ja minä itse alan huomata olevani päivä päivältä vahvenpi. Ja juuri kun tunnen, että jokin minusta, on katkeamispisteessä, löytyy apu sittenkin, vaikka toinen mahdollisuus siirtyikin eteenpäin.

Tänään minä olen Onnessa. Se tarkoittaa sitä, että asiat järjestyy ja sen vaan luottaa olevan niin, vaikka edessä olisikin, koko tien yli menevä rapakko. Uljas ui hyvin rengaspohjaa.

Olen Kiitollinen. 
Olen Turvassa.
Olen Rakastettu.
Olen Onnessa Kuorrutettu.
Minun tehtävä on vain luottaa.
Tässä on hyvä.

Ja tämän tunteen toivon levittyvän Sinunkin sydämeen. Pienennä maailmaasi hetkeksi. Pyyhi pelko pois ja luota, rakasta ja ole kiitollinen Tässä ja Nyt. Liian suuri maailma on vaikeasti hallittava, se kasvaa Suuremmaksi, kuin ymmärrys ja ruokkii pelkojamme, Unhoituttaa mielestämme sen kauneuden, mitä on ihan edessämme.

Kaikkea hyvää Maailman kaikkeudelle.
Rohkeutta ja voimaa tarvitseville.
Ole turvassa Tässä.

~W~

Sata ja sen yli.

Kun sinä löysit

minut kärpässienen
alta,
 ja tarjosit nakkaroita

pohjattoman vatsani täytteeksi,

Uskoitko että
loppu elämäksesi löysit 
ystävän?

Että vuosien ajan vuotaisi
mustevirta paperille ja kertoisi

sinun ajatuksista minulle
ja minun ajatuksista sinulle.

Että maan halki kulkisi runopolut,
kortit, kirjeet, surut ja ilot 

postimerkit, kuoret ja ihmiselämä.

Minusta tuli jonkin verran
 metriä pidenpi,
en mahtuisi enää 
kärpässienen alle. 

Sinusta,
Aika teki

hauraan,

pienen ja hennon

kuin voikukan hahtuvat.

Et särkynyt silti, 

et rikkoutunut, 

et joustanut,

et menettänyt

tahtoasi,

sitkeyttäsi,

kauneuttasi.

Et sisuasi,

etkä huumoriasi.

Sinä olit

alusta, loppuun saakka,

minun ystävä.

Ystävä silloinkin, 

kun olimme hiljaisuudessa

 tahoillamme,

eikä muste juossut enää

kiivaina kirjepaperilla.

Sinä olit hän, joka

elää ainakin sata vuotta
ja sen yli.
Sanasi mittainen oli sinun ystävyytesi.

Tänään minä kuulin,

tulit Valoksi jälleen.

Minä puhallan sinun kuvaasi
kuin voikukan hahtuvia.
Lennä oi kaunis ikiystäväni,
ole vahva ja 
vapaa.

Niin ylpeä
olen 

Sinun ystävyydestäsi.
Ja sinun naurusi
virtaa korviini

pakkasilmassa,

Sielusi tönii minua matkallani
ja kertoo kuinka onnellinen
oli elämäsi ihmisenä ja
kuinka onnellinen sielusi on nyt.

Me tavataan vielä
Ystäväni.
Nauretaan ja kerrotaan pieruvitsejä
kaikkien kauhuksi.  

Kuva Tarja Theiss

 

Rakkaudella
se Mollamaija