maanantai 10. joulukuuta 2018

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa VIII

Yhtenä iltahetkenä Kievarissa oli melkoinen kuhina. Kirjuri oli järjestänyt kestit, hiukan leiponut ja kutsunut ihmisystäviään kylään. Luonnonkansa, joka oli ottanut tavakseen liittyä seureeseen, aina kun kutsu kävi,  liikkui joukon jatkona ja maisteli pöydän antimia, kuten asiaan kuului.

Hulina oli melkoinen ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Osa kirjurin mielestä vaelteli ihmismaailmassa ja osa Luonnonkansan parissa. Kovin usein kuluneen puolenvuoden aikana, ei ollut tapahtunut sitä, että mieli olisi tutkinut myös Luonnonkansaa ja sen tarinoita, mutta nyt se tuntui kuuntelevan kumpaakin.

Rento. Totesi Herra Kaarnala.
Onnellinen. Totesi Tytti ja hymyili.
Tasapainoinen. Kuiskasi Jalo ja Juuso tasapainotellen valtavaa herkkukuormaa Kesälän puolelle.

"Kuuntelisikohan hän nyt minuakin?" Kysyi Postitonttu Poksu, istuen kirjahyllyssä, syömässä suurta annosta kakkua?  

"Kuuntelee, mutta ethän pahastu, jos en juuri nyt kirjoita?"
Kaikki hätkähti hieman, Kirjuri puhui nykyään niin harvoin Luonnonkansalle suoraan, mielessään, tai ääneen, että se kuulostikin jotenkin oudolta. Karheammalta.
"Kuuntelee kirjuri. Ja kirjaa huomenna kunhan on rauhallisenpaa, sopiiko?" Poksu ilahtui niin, että hyppäsi kirjurin kaulalle halaamaan. Ja siinä olkapäällä, korvaan kuiskutellen, kertoi itsestän  yhtä jos toista.

~Kirjuri~

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti