lauantai 22. joulukuuta 2018

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjuri kadota? Osa XV

Ihmiskiireiden vuoksi tunnen olevani hukassa, muistini vuotaa, kuin seula. Enkä kohta enää erota sormia varpaista. Apu olisi minullekin tarpeen. Minä muistan nyt, kun kerroitte joskus vuosia sitten, että Kirjurit katoavat ja että meitä on enää vähän. En tiedä miten kauan vielä kykenen muistamaan sen, sillä tuntuu kuin teidän maailma hämärtyisi aina, kun olen kauemmin koulussa, tai paikoissa, joissa liikkuu aikuisia ja vakavamielisiä ihmisiä. 

Olen varma, että kun ihmisiä kuitenkin olemme, tuo ihmismaailma on niin kovin voimakkaasti mukanaan vievä. Ja mitä vakavamielisemmässä seurassa olemme, sen vähemmän enää pystymme kuulemaan henkimaailman kertomuksia. Meistä tulee vakavamielisiä, totisia ja kiireisiä ja meille tulee aikuisten ja kiireisten ihmisten velvollisuudet. Kiire ei vaan ole minun mieleeni, se vie ilon elämästä ja aiheuttaa muistin menetyksiä.

Minä valmistun ehkä pian Möyhijäksi ja sitten minun pitää päättää, mitä teen seuraavaksi. Kaikki tämä ihmismaailman virallisuus ja tehokkuus pelottaa minua. Täytyisi olla vakavamielinen ja kaiken taitava ja virastokieltä ymmärtävä ja miten semmoinen voi säilyttää kosketuksen sydämeensä? Minä haluan olla teidän kirjuri ja oman maailmani Möyhijä, semmoinen omanlaiseni. En semmoinen kehon anatomisesti oikein ylösalaisin osaava, vaan semmoinen, joka näkee ja kuulee muutakin, kuin pelkän kirjaviisauden, vaikka sekin on tarpeellista viisautta. Ihmiskehohan on alati uusiutuva?

Annathan vaikka kiviä taskuun, että pysyisin kuulevana ja sydämeltä avoimena ja teidän ilonvaloanne lähellä. Etten unohtaisi ja kadottaisi mitään näin rakasta ja tärkeää, vaikka ihmismaailmassa nyt enemmän aikaani vietänkin. Haluan aina säilyttää ovet avoimena teidän maailmaan.

~ Kirjuri~


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti