Ensitapaaminen.
Huomenta ystävät, viikonloppu oli silkkaa juhlahumua, mutta nyt pyyhitään silmistä itsepäiset sumut ja palataan siihen, mihin jäin, ennen kuin Jalo alkoi järjestellä ensilumen juhlaa ja joulun avausta.
Osa
kokemuksistani on lapsuuden aikaisia ja osa jo aikuisuuden saavuttua.
Kyllä, myös aikuisilla on pääsy Henkimaailmaan ja Luonnonkansan
pariin.He suhtautuvat meihin lempeasti. Hiukan kuten aikuinen ihminen
lapsiinsa, mutta yleensä siitä puuttuu kaikkinainen vähättelevyys, johon
ihmiset sortuu ”lasta kasvattaessa”.
Lapset
ovat heille viisaita ja näkeviä, henkimaailman välittäjiä. Lapsi
kuulee ja näkee heidät. Ja perheet, joissa on lapsia, ovat täynnä
myös Luonnonkansaa ja henkimaailman olentoja.(
en tiedä tarkalleen, mikä heidän eronsa on, sillä minulle he
tuntuvat kaikki samankaltaisille, rakkauden ja valon täyttämille,
niin enkelit, kuten menninkäisetkin. Ero on kai valon määrässä,
menninkäisethän on hämärän olentoja, ja enkelit taas säteileviä,
kuin kesäinen kirkkaus, tai hangella kimaltava aurinko,vielä
enemmänkin.)
Vaikka itselläni ei ole lapsia, olen itse heille edelleen, kuin
lapsenkengissä
oleva. Se on monesti osoitettu minulle, mitä hauskimmin tavoin. Yksi
näistä tilanteista oli joitakin vuosia sitten.
Keväisin
minuun iskee vakavaa laatua oleva vihersisustus vimma. Asun
rivikerrostalossa ja asuntoni parveke on ”valtava”. Meni monta
vuotta, ennen kuin opin näkemään sen mahdollisuudet, mutta kun
viherinto iski, se oli menoa. Kukkakauneutta on saatava parvekkeen
täydeltä. Alkukasvatus yleensä sujuu minulta heikosti, koska olen
suurpiirteisyyksien ihminen. Hiukan sitäsun tätä ja sinne päin.
Silti
parvekkeella kukoistaa, siitä taas on kiittäminen lähiseudun
puutarhayrittäjiä ja heidän puutarhatonttujaan. He tekevät sen
pitkäjännitteisyyttä vaativan alkukasvatuksen. Kevät ja kesä,
ovat jo vuosien ajan käynnistynyt retkellä Hellqvistin
Puutarhatontun ja hänen apulaistensa luona. Kasvihuoneet kasveja
pullollaan, kurkkua amppeleissa ja tomaattia tomppeleissa. Kukkia
sateenkaaren kaikissa väreissä. Vähemmästäkin tulee
viherpeukaloon kuume. Tuona keväänä tartutin piha-ja
puutarhurointikuumeeni kaikkiin ympärillä olijoihini.
Samoin
tuona keväänä, kun kesäolohuoneeni sai nimen Wilhelmiinan Kesälä ja
Kesälä sai uuden asukkaan.
Kierrellessäni
puutarhalla ja hamutessani kasveja autoni täydeltä, kiipesi mukaan
myös Jalo. Hänen ”pujahdustaan” autoon en tajunnut, tajusin
vain sen autossa valitsevan ahtauden, sen laitoin kasvimäärän
tiliin. Sekä etu- että takapenkki oli tulvillaan kasvillisuutta,
puhumattakaan takakontista.. Kantaessani tavaroita sisälle,
kulkeminen ovista ja portaissa, saati sisällä kotonani oli
kerrassaan hankalaa, kaikkialla oli ahdasta. Parvekkeella ahtaus aina
hetkittäin hävisi, mutta mikään ei tuntunut asettuvan
minnekkään..
Tuodessani
viimeistä kukka-amppelia parvekken ovesta sisään, tajusin sen.
Vieressäni hosui aivan valtavan kokoinen mies, ymmärsin selkeää
selkeämmin olevani oikea tomppeli ja huithapeli ja hutilus,
varomatomin kakara, jonka hän ikinään on tuntenut. Kun vihdoin
ymmärisin näkemäni ja kuulemani, otin ja hiljensin tahtia. -Selvä, innoissani olin siis tehnyt jotain väärin, mutta voisiko herra
isoherra kertoa, että mikä meni pieleen?
Herra
valtavan iso pysähtyi ja tuijotti hetken. ”Kuuletkos sinä minua?”
Kuulen kyllä, kiitos. Mitäs minä olen oikein tehnyt väärin? Toin
kasvit parvekkeelle ja ajattelin alkaa laittaa niitä paikoilleen,
että neuvot oisi tarpeen, jos sinusta on niiden antajaksi. Vai
olenkos minä liian huithapeli ja hutilus neuvottavaksi?
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti