Väärällä tavalla vaivalloista.

Olen taitanut kirjoituksillani tehdä selväksi, että olen melko tuulellakäypä ihminen. Kello on hiukan yli yhden yöllä ja hetki sitten heräsin paniikinomaiseen tunteeseen siitä, että koko elämä on taas ihan hirveän pelottavaa. Nyt istua napotan täydessä valaistuksessa miettimassä sitä, miten väärällä tavalla vaivalloista tämä koko elo tähän saakka on ollut. Kattilan väen unet on keskeytetty ja samoin omani. Uni aikaa oisi vielä muutama tunti, mutta tässä minä vatvon.

Vatvon sitä, miten nuorena tyttönä, elon ollessa avoinna edessä, kuin keväinen autobaana. Mie kulutin tuon avoimen elämäni pelkoihin ja kauhuihin. Pelkäsin hakea kouluun ja muuttaa elämääni ja paniikki ratkaisuna, lähdin kouluun lappiin, josta en tuntenut ketään ja joka ainoa ystävä, joka minulla oli, jäi tänne etelän ihmeisiin. Pääsin kouluun helposti. Silti, vaikka todistukseni oli niin huono, että hävetti. Koin päässeeni jopa liian helposti ja tunsin itseni huonoksi, koska kaikki tuntui olevan väärällä tavalla vaivalloista. Kouluun kuului mielestäni hakea satojen joukossa ja olla haastavaa päästä, niin oli kerrottu. 

Mutta tämä oli erilainen kokemus. Me kaikki hakeneet pääsimme, kun oli pieni koulu. Siis minäkin pääsin helposti kouluun, mutta kaikki muu, mitä koulun mukana tuli, oli vaivalloista. Kotiin oli pitkä matka, äitiä järjetön ikävä, eikä ketään tuttuja koskaan missään. Tai jos oli, tuskaillessani kaikkea, unohdin kuinka usein niitä hyviä tapahtumia tuli, kaikkien niitten, "väärällä tavalla vaivalloisten asioiden," keskellä. Pidin ympärillä olevista ihmisistä, mutta koin itse aina, kuin jostain väärästä kangaspakasta nostetuksi. Väärässä paikassa.

Koulu tuli "suoritetuksi loppuun", vaivalloisesti ja väärään aikaan toisiin nähden. Ei juhlahumua, eikä mitään ihmeellisiä järjestelyjä sen kunniaksi, että valmistuin artesaaniksi, se oli vähän vääränlainen ammattinimike. Ei oikestaa ammatti lainkaan, kun en minä oikein tiennyt valmistuinko minä edes. Suoritin vain ja sain todistuksen, kun oli korvannu viimeiset puuttuvat tunnit, jotka nekin oli vaivalloisia, sillä en ollut ihan kunnossa, millään lailla.

Tulin takaisin etelää ja yritin löytää töitä, ja kun löysin, ne oli vääränlaisia, ei minun alaa ollenkaan, kun en minä ollut ammatiltani oikeanlainen. Ikinä. Missään. Vaikka kävin kouluja lisääkin, minä oli hajanaisesti taitava ja aina hiukan väärällä tavalla vaivalloinen itse. Ei joukkoon sopiva.

Ja nyt, kun puskasta, tuli tämä hetki tässä, väärällä tavalla vaivalloisessa elämässäni. Herään keskellä yötä pohtimaan sitä, että olen taas koulussa. Pääsin sinne liian helposti, en juuri nähnyt vaivaa muussa, kuin sen suhteen, että uskallanko aloittaa ja uskonko olevani riittävän hyvä. En usko olevani. Juuri nyt, en usko olevani. En hyvä, enkä sopiva. Ihan väärä ala. 

Joku muu, semmoinen, joka kävi vaikeat psykologiset testit ja pitkän hakuprosessin läpi ja oikeat soveltuvuuskokeet, tarkan syynin läpi, olisi paljon parenpi. Minä olen tässä tilanteessa hiukan kuin vahingossa, kuten silloin nuorena tyttönä Keväisellä autobaanalla.

Ei jumalauta, en minä voi painaa kaasua. Vaikka tie on leveä ja autokin ihan toisenmoinen, kuin se vanha rakas Nakkikattila. Tämä menee taas ihan väärin. Kaikki on vain henkisesti raskasta ja helvetillisen pelottavaa, kun sen oikeasti pitäisi olla "verta, hikeä ja suolenpätkiä"-vaivalloista.

Ja juu, kun nyt luet näitä, väärällä tavalla panikoivia ajatuksiani, olen jossainmäärin itsekin sitä mieltä, että minä ajattelen ihan liikaa. Olen silläkin tavalla vääränlainen, mutta ah, niin oma itseni. Elämä on ihan kamalan pelottavaa. Oisi ihanaa, jos sen pelonkin voisi ottaa, kuin vanhan kaverin kainaloonsa. Koska koko elämän mittahan me on käsikädessä kuljettu. Minä ja Pelko, autobaanalla etanavauhtia, keväiset sit sontiaiset, hampaiden välkehtivää pelonirvistystä himmentämässä.

Aivan sairasta ja väärällä tavalla vaivalloista. Ei saisi olla helppoa eikä yksikertaista, koska sitten siitä tulee olo, ettei tämä ole minun. Jonkun muun jotain, koska minun elämän kuuluu mennä polvillaan ja ryömien ja rupea pukaten, tai mieluummin avohaavoilla ja mustelmilla. Niin tietäisin leipäni otsani hiellä ansaineeni. Ei henkisesti vaikea, ole ollenkaan hyvä, eikä riittävä. Kaikki paska kerralla, niin se on oikein, aseella uhaten ja helvetin kautta, oisi elo tarvottava. Tajuatteko?

Ei huolta, en minäkään, olen vaan väsynyt ja hitokseen hämmentynyt. Kaikki on siis hyvin. Ja normaalia. Kauniita unia

Kauhunväristyksin 

~W~

Asiasta kaarnan palaan.

Kun aikaisin herää ehtii kaikenmoista. Niin touhuta, kuin tunteakin, näin touhuavana tunneihmisenä. 

Herätys oli klo 5 melko vaatimattomien unien jälkeen ja ensimmäisenä, taistelevien Kattiloiden perheessä, tapeltiin tietty siitä, kuka saa ensimmäisenä ruokaa. Karvakorvat, vai emonen. Emonen voitti. Karvakorville tuli kuivamuonapäivä, ihan vaan varastetun kinkkusiivun vuoksi.

Muutamassa tunnissa ehtii paljon, joten koko aamun tapahtumia täytyi hiukan kelata ja päästiin vaiheeseen, että ajelimme Uljas- Pirssin kanssa kohti Cityä. Matkalla oli yllättävän vähän törttöjä, joten ihan rattiraivoon en matkan aikan ehtinyt, mutta raivoporinan kyllä ajellessani pidin. Hittojako kaadatte niitä puita, niin ettei susille ja karhuille, hirville ja peuroille saati muille metsän asukeille riitä enää kotosta missään?

Ihmekkö tuo, että ne tulevat taajama-alueille ja ihmisten ilmoille, kun ihmiset vie niiltä elintilan. Ja on se sitten nätti tuo maisema, jossa ei oo puun puuta. Kantoja ja rytöä vaan ja aukeaa kalliota. Missä on järki? Ennen sentään jätettiin siemen puita, mutta nyt kaadetaan puliksi koko plääni. Aaah anteeksi, jäähän sinne ne pöllön kolokelot. Vaan luuleeko armas metsäinsirööri, että se pöllö tykkää pesiä aukealla alueella? Ei tykkää. En miekään tykkää, vaikka melkoinen pöllö olenkin.

Näitä pohdiskelin ja kiroilin, kun taas kerran ajelin tuota moottoritietä ja katseli sitä ympäröivää, klaniksi ajeltua maisemaa.

Luonnonkansalle voimia.

Aurinko alkoi nousta. Viimeksi kun ajelin samaa reittiä, satoi räntäpaskaa ja ympärillä ajeli kaistapäitä Häkämikkisiä ja Rämikiikkösiä. Valo teki hyvää. Aloin ajatella mukavanpia. Näenpä ainakin ajoissa, jos Huima Hirvinen kiipiää sivustalta tielle, tai Jänö Pupunen, Ei satu Uljasta ei Pupua. Hyvä niin.

Pääsin perille minne matkasinkin ja paikalle alkoi valua nuhaista ja räkäistä, hiukan nuutunutta kansaa, joka oli innoissaan ihan samoista asioista kun minäkin. Siis siitä, että taas meidän odotetaan osaavan jotain ja osattiinko me? No jaa. Osattiin tietty, enemmän kuin eilen.

Ja saatiin palautetta. Osaamistamme ja semmoisistakin asioista, joita en ainakaan minä tiennyt edes osaavani. Ja minulle kirjoitettiin kiitoskirje. Kaunein kirje, mitä olen ikinä saanut ja se sai minut niin tunteelliseksi, että menin mykäksi. Olen harvoin mykkä.

Ja koska olin mykkä ja koska minulla oli muutenkin treffit hiljaisuuden kanssa, menin metsään miettimään vakavia. Tilanne vaati mietintää ja pureskelua ja metsässä semmoiseen on tilaa. Aina, ei edes siellä ennätä, ihan täysin, ajatustensa mukaan. Puhuessaan ajatuksin itselleen, näkee keskenkaiken hassut kasvot pensaikossa,

tuohen kippurassa, kaarnan käppyrässä, tai ihan vaan kiven kyljessä kikattamassa ja ne vakavammat unohtuu.

Tulee hyvä mieli, pihkaisesta puunpalasta. Siitä että, tuli poistuneeksi sisätiloista.

Siinä irvistää kaarnan kappaleen karvanaamassa ilveksen kasvot, tupsukorvat ja kaksi kaunista silmää. Viikset vipatti vinhasti poskilla ja se syynäsi kauenpana kekkaloivaa parivaljakkoa. Koira emosensa kanssa. Kateellisena katseli Kaarna-Ilves. Emonen harjasi koiran turkkia ja Kaarna-Ilves kehräsi hiljaa. "Kelpaisi paijaus minullekin, hivelisi harja turkin takkuja ja lämmittäisi puuluita lempeä lepertely ja läheisyys."

Tämön selvä, nappasin Kissapedon kainalooni ja kannoin kaunistettavaksi. Ja sitten vein kissin Äipälle hoidettavaksi. He olivat toisensa ansainneet, kaksi tervasta, vahvaa, mieltäni ja sydäntäni lämmittävää olentoa. Kun nämä kaikki ja hiukan enemmänkin ajatuksia oli tulvinut mieleni koskista tähän saakka,

tein yhteen vedon. 

Olen aika tavattoman onnekas ihminen.

Kiitos. On ihanaa tuntea olevansa rakastettu.

~Liikuttuneesti onnellinen Wiltsu~

Tolaltaan nauraja.

Ilo minussa,

minä ilossa.

Ilona

ilossamme.

Valona

valossa,

varjojen 

viivoina.

Hymyn kaarena,

pienenä kuoppana poskessa.

Ilo hymyssä, 

nauru sydämen Lähteeltä

Hiukan hullu 

ja

 hullusti satumainen,

Hyökyvä nauru

vakavassa tilassa.

Olen ilo 

siellä,

 missä vähiten odotan

olevani.

Hämmennys 

hiljaisten hymyjen

maassa.

Hyö'yn yli

kuin aallot.

Vakavien joukossa

omalla paikallani,

tolaltaan naurajana.

Ilo on minua

tänään.

Huomena se voi muuttua

huudoksi,

itkuksi nauravien joukossa,

Tulevaisuus muuttaa

Valon sävyä.

Maailman äänet avataan,

tunteille tilaksi olla.

~W~

Muistikuvia Nukkulandan matkalta.

Unimaailma oli melkoisen sekava taas. Ei kykene aivan älyllisiksi sanoiksi muotoilemaan, että mikä oli teema ja mitkä jäätävimmät tapahtumat, mutta jollain tapaa ne liittyi viimeksi luetun kirjan sivuihin. Edward on kadonnut ja Bella samoaa yksin metsiä ja päätyy jyrkänteelle hyppäämän hyiseen mereen.

Olen aina lukenut paljon. Yleisesti ottaen enemmän hömppäkirjallisuutta ja vähemmän viisautta ja opettavaisuutta. Nyt kun käsissäni on yhtäaikaa sekä faktaa, että fiktiota, unisoppa on melko mausteinen. Yksi mikä on ollut hullua huomata, on se, että hyvän kirjan lukee mielellään vaikka kymmeneen kertaan, siitäkin huolimatta, vaikka sen muista jo ulkoa, niin etu-, kuin takaperinkin. Mutta lueppa, tai kuuntele tylsyyttä, edes sen ensimmäisen kerran.

Mutta unet, erityisesti tylsät unet. Mitenkä niitä vastaan taisellaan? Uneni oli tähän metsäretkeen saakka ihan mielenkiintoinen ja vielä siinäkin vaiheessa se oli kiinnostavaa, kuin itse Bellana istahdin kielekkeelle pohtimaan hyppäänkö, vai en. Siinä istuessa ja maisemaa ihaillessa, taustalla alkoi kuulua tasapaksu jaaritus siitä, mitkä lihakset tulisi kipeäksi, jos hyppäisin ja mitkä siinä tapauksessa, jos jäisin siihen kielekkeelle istumaan. Aivan umpituntematon puheääni. Vaikka mieleni loi hälle Einsteinin kasvot, en usko, että edes Einstein pystyisi puhumaan niin kiihkottomasti ja täysin innottomasti mistään aiheesta. 

Ja minä inhoan tylsyyttä ja mitään sanomatonta innottomuutta äänissä. Monotoniset, honottavat äänet ja liibalaaba. Huh. Kiinnostavista asioista saadaan niin helposti silkkaa kidutusta, jos niiden kertojaksi laitetaan eläväinen, jota homma kiinnostaa yhtä paljon, kuin säkillinen käpyjä. Orava saisi ne kävytkin vaikuttamaan kultakolikoilta, mutta laitapa Van Jaaritus laulamaan siitä samasta käpysestä. Ei tuu kovin kivaa.

Ei ollut kiva se unikaan, mutta luulen muistavani mikä tuli istuessa kipeiksi. Mielikuva on, että kipuilu iskisi musculus gluteus minimukseen, maksimukseen ja mediukseen. Ne olin "melkein osannut" jo ennen unta. Olisin halunnut tähän lisätä vielä niitä edessä olevia lihaksia, mutta jaarituksen väliin, oli vaikea lisätä mitään. Mitä pidenpään tuota turhanaikaista ääntä kuuntelin, sen enemmän alkoi hermojani kiristää. Valve todellisuudessa pelkään hulluna korkeita paikkoja. Samoin pelkään siltoja ja putoamista. Yllätyksekseni unessani päädyin, itselleni epätodennäköisinpään ratkaisuun. Saadakseni sen monotonisen innottoman jäkätyksen loppumaan, minä hyppäsin alas kallion kielekkeeltä.

Aamulla heräsin koko kroppa kipeänä, päästä jalkoihin, gaudda linjan, kuten potilas Saarisella Kummelissa. Luultavasti unessa merivesi oli karannut alta ja tömähdin kivikkoon. Nyt pidän hetken taukoa muusta lukemisesta ja jatkan Bellan ja Edwartin tilanteen selvittämistä, sillä muuten luon vielä Nukkulandian matkalla uuden "pesti Sellerin", Vegaani Vappyyreiden ja hybridien anatomia.

Sekopäisyyksissä welloen  

~W~

Luonnonkansan turinoita: Lumikansa

Siinä he tanssivat, kuin joskus lapsuudessa Usvaenkelit syysaamuna, koulumatkan varrella ja lauloivat laulujaan. Mitä lähemmäs pääsin, sitä villimmäksi tanssi muuttui, tuulen pyörteitä hangella, laidalta toiselle ja taas takaisin.

Jäänkumu löi rannoilla kaikuja heidän askelille ja välillä jalkojeni alla narskahti pakkasen tahdit musiikille, jota he soittivat tanssiessaan. Rumpuja ja helistimiä, jotkut heistä lauloi. Kuinka usein olinkaan kuullut tämän aiemmin ja joka kerta he saivat minut yllytettyä mukaan omaan Talventanssiinsa, mutta vain mieleni sisällä. Ei ääneen, ettei kukaan vaan näkisi ja kuulisi, kuinka hassuksi menen, kun näen nuo sädehtivät ja helkkyvät jään- ja lumen tanssiaiset.

Ja Talven väen, joka aurinkoisena päivänä juhlii keväthangilla olemassaolon riemuaan. Kaunista ja voimakasta, silkkaa valoa, energiaa ja raivoisaa riemua, jos näin voisin kuvailla. Voin. Juuri kuvailin.

Tänään, keskellä järven jäätä, he aloittivat tanssinsa ja tarttuivat takin helmasta kiinni, lauloivat ja soittivat, kehoittivat mukaansa.

Kylmän kansaa, kasvoiltaan kuin inuiitit, aleutit, tai kuten  intiaanit. Olemukseltaan kuin jääkide, se hankien timantinhohde. Ja Heidän tanssi. Kuin keveimmän perhosen lentoa ja raskaimman vuorenpeikon humppajumppaa saman aikaisesti, intiaanien tanssia luonnon hengille. Ihmekkö, että heidän tanssinsa on niin voimallista, hehän olivat nähneet mallin suoraan alkulähteeltä. Jään kansi paukkui ja ritisi, poksu ja jolahteli tanssista.  

Mieleni oli jo jäälle lähtiessä kevyt kuin hattara. Juuri sellainen, että mikä vain ilo ja riemu minuun tarttuisi, se veisi mukanaan, niin kuin veikin. Laittoi huutamaan tuulen kanssa ja hymistelemän hangen hyminöille, laulamaan ja hyrisemään, seuraamaan saman sävelkulun perässä, mitä nuo jäänlaulajat hymisi. Ihmisääni  on niin rajallinen siihen kaikkeen, mutta oi miten mukavalta se tuntui kehossa.

Soljua iäisessä laulussa, Talvenkansan Auringon ylistyksessä, Pakkasherran kiittelyssä ja humoristisessa sanailussa siitä, kumpi on voimallisenpi. Tänään heidän taistelunsa meni kaiketi tasan, koska heidän polkuaan kulkenut, laittoi tanssiksi heidän molenpien iloksi. Lauluksi itsensä ja muiden jään laulavaisten iloksi. Ja ihmiskansan kummastukseksi.

Kyllä talvi on ihana ja sen olennot, kuin puhtainta valoa.

Älä kiirehdi heidän ohi. Kun he kutsuvat kanssaan tanssimaan, niin tanssi, tulee kevät ja kesä. He katoavat lämmön myötä, mutta Nyt he ovat tässä, kylminä nipistävinä suukkoina poskipäilläsi, jääkiteinä silmäripsissäsi ja kimaltavina pyörteinä riemullisessa tanssissa järven jäällä, hurmaten ja välittäen riemua.

~W~

Kohtaaminen ovella.

Joskus vuonna miekka ja kivi, olin hyvin tiiviisti ev.lut.seurakunnan toiminnassa mukana. Ensin pienenä kerholaisena ja myöhemmin isosena ja kerho-tätsänä ja myös aktiivisesti kirkossa käyvänä nuorena naisena. Maailmankatsomukseni muuttui ajan myötä, kuten kaikilla.

Se aiheutti toisinaan ihmetystä muissa ja myös itsessäni. 

Nykysilmin katsellen, avaran ja luovan ajatusmaailman omaavasta lapsesta, alkoi tulla suppean yksisilmäisesti ajatteleva nainen, joka oli ikäänsä valtavasti vanhenpi ja mieleltään kahlittu ja hyvin tuomitseva. Pahiten, tuli noihin aikoihin, tuomittua oma itsensä ja koko muu maailma. Olikohan niillä silmillä katsottuna, hyvää olemassa missään muualla, kuin eläimissä? Ja eläimethän ei kuitenkaan päässeet Taivasten valtakuntaan. Miksi ihmeessä? Noiden aikojen jälkeen muutoksia on tullut lisää. Riippuen kenen silmin minua katselee, muutos on joko hyvä, huono, tai jotain siltä väliltä.

Raamattutuntemukseni on vuosien saatossa heikentynyt valtavasti ja maailmankuvani avartunut suuntaan, jos toiseen. Ei ehkä kaikkien Jumal´uskovien mieleiseksi, mutta ehkä enemmän oman lapsuuden maailmankatsomuksen mukaiseksi. Lähemmäksi sitä uskoa, jossa maailma on hyvä ja minusta pidetään huoli.

Minä en ole ajanhermoilla, enkä osaa suhtautua kaikkiin asioihin kovinkaan suurella vakavuudella ja jos panikoit jostain maailmani toisella laidalla tapahtuvista asioista, en ehkä osaa suhtautua kaikkeen kovinkaan myötätuntoisesti. Mielestäni olemme turvassa ja rakastettuja, se riittää.

Toisinaan tulee minullekin kuitenkin hetkiä, jolloin oma ajatusmaailma ei kohtaa kenenkään kanssa. Se aiheuttaa ristiriitoja ja kiistoja. Joskus omakin usko horjuu ja tulee epävarma olo siitä, onko oikeutettua elää omalla tavallaan.

Pyysin hetki sitten anteeksi ajatusmaailmaani, omalla ovellani, uskonsa sisarilta, jotka tahtoivat auttaa minua näkemään heidän silmin. Nyt koen, että anteeksipyyntö oli tarpeeton, sillä miksi pyytäisin anteeksi uskoani, joka pitää minut vahvana ja hengissä? Ei heidänkään tarvinut pyydellä minulta anteeksi, heidän uskoaan. No, Jokainen tilaisuus, hyvään keskusteluun on käytettävä, jos siihen vaan riittää kärsivällisyyttä (ja huumoria.) Mutta Uskontoa ei saa tehdä riidan aiheeksi. En kuvaile sen kummemmin keskusteluamme, sillä se oli jokseenkin polveileva ja opastava. Vaikea sanoa, kuka selvisi "voittajana", mutta syvällisiä se laittoi taas miettimään.

Pääkohdin Heidän kantansa keskustelussa oli, että Raamattu on aina oikeassa ja jokaiseen tilanteeseen sieltä löytyikin sopiva kannanotto. Ja minun kantani oli, että mistä minä tiedän, minkä uskonnon raamattu on se ainokainen oikea? Jos olenkin väärään kirkkokuntaan kuuluva, tai siis, enhän minä enää kuulu kirkkoon. Olenko minä siis nyt Jumalalle selkäni kääntänyt mustalammas? Vai olenko oikealla tiellä? Oliko he nyt se, erämaassani minua piinaava Saatana, vai minä heitä piinaamassa? Kuka on Väärä uskoinen, tai muutoin vain pohjasakkaa?  Minulla ei ole Pyhää kirjaa, johon tukeutua ja josta kerätä vahvistusta uskolleni. Olenko vääräuskoinen, kun en edes semmoista halua? Ihmisen, Korkeamman Voiman nimissä, kirjoittamaa kirjaa? Heillä oli kirjansa, mutta onko kirja totta? Lukiko ovellani piru, vai enkeli Raamattua? Onko piruja? Onko Jumalaa, Vai olemmeko me sittenkin vain harhassa, uskontojen moninaisessa suossa?

Mielestäni he olivat uskonsa asialla, mutta en minäkään ole yhtään heitä vääräuskoisenpi. Uskon Rakkauteen, Korkeinpaan Lähteeseen. Siihen, että miten toimin toista kohtaan, palaa itselleni takaisin, jossain myöhemmssä vaiheessa. Niin hyvässä, kuin pahassa. Suurin kaikesta on rakkaus. 

Siihen uskoon en enää tarvitse kirkkoa, enkä mitään seurakunnan kaltaista, sillä useat seurakunnat, ovat todistaneet toimivansa vastoin omia oppejaan. Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi. Jos olemme aina niin välinpitämättömiä itseämme kohtaan, kun miten kohtelemme toista, asia on pihvi ja seurakunta toimii, kuten kuuluu. Mutta kun en usko, että niin tulee toimia, olen noihin puitteisiin sopimaton.

Oman itsensä saa hyväksyä kaikkine karvoineen, juuri sellaisena kuin olemme. Jos odotamme muiden hyväksyvän itsemme tälläisenään, on lähdettävä tutkimaan omaa minuutta, eikä raamattua. Huomasin tänään, että on hyvä olla minä. Hiukan Vastarannan Kiiski, asioita kyseenalaistava, ei kaikkea pureskelematta nielevä, vaan pohdiskeleva ja vastaan väittävä ihminen. Monessa suhteessa mustavalkoinen, mutta nykyään myös 

riemunkirjavasti pohdiskeleva.

 Minä voin ja tahdon edelleen säilyttää lapsenuskoni. Silloin Luonnonkansat piti huolen minusta kaikkialla, Jumala oli lempeä eikä tuomitseva, eikä myöskään vallanhaluinen, ei julma, eikä minun Jumalani laittaisi lapsiaan sotimaan, itse turvassa, korkeuksistaan katsellen. Hän ei halunnut meidän tuomitsevan itseämme saati muita. Minun lapsuudessani, Hän tuskin tahtoi meidän taistelevankaan siksi, että joku uskoi toisin, kuin me. Hän loi meidät Omaksi kuvakseen. Olemme siis Jumalallisia. Mutta olisikohan Hän meistä kaikista ylpeä Nyt?

Taas kerran näitä Taivaallisia pohdiskellen. ~W~

Miten niin ristiriitaista?

Tiivistelmä hieronnan indikaatioista ja kontraindikaatioista,

sekä fysiologisista vaikutuksista.

Mitä enemmän luen ja opin, sen enemmän koen hieronnan olevan Vintiöiden Kesämiehen heiniä.

Päänsärkyä voidaan helpottaa hieronnalla, mutta migreenityyppinen päänsärky voi pahentua hieronnasta.

Periferisiä halvauksia voidaan helpottaa hieronnalla, mutta keskushermostollisia halvauksia ei saa hieroa. Reumasairauksien (nivelreuma, lihasreuma ja kihti) kiputiloja, voi helpottaa hieronnalla, mutta tulehtuneita lihaksia ja niveliä ei saa käsitellä. Arpi- ja sidekudosmuodostumia, pyritään rikkomaan hieronnalla, normaalin lihastoiminnan palauttamiseksi, mutta liian aikainen hieronta voi aiheuttaa verenvuotoa kudoksiin ja hyödyllinen arpeutuminen saattaa estyä. Psoriasis ei estä hieromasta, mutta erilaiset ihoinfektiot, joita on olemassa jonkin verran, myös tarttuvia, voi estää, tai olla estämättä hieronnan. Jos iho on ohut ja kunnoltaan heikentynyt esim. palovammojen, kortisoonihoidon, tai sädehoidon tms. jälkeen, ei tämmöistä ihoaluetta saa hieroa. Jos iho on tunnoton, on varottava voimakasta käsittelyä. Hieronta helpottaa ummetusta ja rentouttaa kehon ja mielen, mutta verenpaineen ollessa korkea, tai poikkeuksellisen matala, on syytä miettiä soveltuuko hieronta, rentoutuskeinoksikaan. Hieronta elvyttää verenkiertoa ja aineenvaihduntaa ja edistää kuona-aineiden poistumista kehosta mutta, raajojen huonontuneessa verenkierrossa, (verisuonten ahtautumasairauksissa, tai pitkälle jatkuneessa diapeteksessä) laskimosairauksissa ja verenvuototaudeissa, hieronta ei ole suositeltavaa. Pahanlaatuiset kasvaimet, syöpä. Myös, jo hoidettu syöpä, on hieronnan este, ellei lääkäri toisin todista. Tyrä voi hieronnasta ärtyä ja johtaa kiireelliseen operaatiotarpeeseen. Suurentuneita imurauhasia ei saa hieroa, poikkeuksena krooninen lymffaturvotus, jolloin lymffa hieronta voi tulla kysymykseen.

Hieronta noin kaikkineen, tehostaa siis verenkiertoa, lisää ihon hien ja talineritystä, mikä on aika kuvottavaa. Pienentää rasvasolujen kokoa, muttei vahvista lihaksia. Parantaa refleksejä, nopeuttaa lihasten palautumista, nopeuttaa halvauksista ja erilaisista vammoista toipumista, nopeuttaa imunesteen kulkua, lisää typen epäorgaanisen fosforin ja natriumkloridin eritystä, edistää suolen toimintaa, edistää liman poistumista keuhkoputkista ja vähentää kipua, muttei sovellu kaikille näistä ongelmista kärsiville.

Näin tiivistäen ~W~

Sielun Koto

Pöydälläni on 

pino tekemättömyyttä,

toinen pino,

osaamattomuutta,

hiukan tietämättömyyttä,

ja hiukan enemmän

kärsimättömyyttä.

Lattialla ja mattojen alla,

sinne lakaistuja asioita.

Niitä joita juuri nyt,

en haluaisi

asialistalleni päästää.

Ei ole viihtyisää asua

sekaisessa talossa.

Kotonasi sinä otat

imurin, rikkalapion

luutun, rätin

mopin ja tiskaharjan

 ja alat 

siivoustyösi.

Järjestät asiat paikoilleen.

En ole ikinä

ollut järjestyksen ihminen,

jokin osa on aina 

kaaoksen keskellä.

Osa minusta on aina

lakaistuna maton alle.

Hiljaisena, kuin pölypallerot

punkan alla.

Hengittämättä,

huomaamattomana.

 Osa huutaa apua 

tavarapaljouden alta.

Kaaosteoriaa.

Olen kävelevä

katastroofi,

oman elämäni

hallitsemattomuudessa.

Sielun

koto 

täydessä

sekasotkussa.

Ilman siivousintoa.

Tein tilaa.

Tein tilaa 

Sisälleni,

ulkopuolelleni,

Yksinäisyyden olla.

Se viipyi vuosia

Vieraana,

muuttui tutuksi,

pysyväksi kumppaniksi.

Kerran

se halusi kutsua

ystävänsä kylään.

Se kutsui Vihan,

Katkeruuden

Pimeän ja Itsekyyden

Kaikki riitaisat

kaverinsa.

Piti juhlat,

Kitkeryyden karut

kekkerit.

Siinä tilassa riehui

tunnemyrskyt,

kun tornaadot

 autiomaassa.

 Mikä oli riehuessa,

olin tehnyt tilaa.

Teen tilaa,

Sisälleni,

ulkopuolelleni.

Nyt kutsun omat ystäväni,

Yksinäisyyden keskelle.

Itsekkyys oli 

Yksinäisyyden ystävistä,

viisas ja vahva vieras,

se auttoi kutsuvieraiden
 valinnassa,

Yllättäen kutsuin 
kaikki jo kyläilleet,
Yksinäisyyden ystävät

Vihaa ei tarvinut lakaista

maton alle. 

Se sai,

 tuntea ja näkyä,

Jotta ymmärtäisin

Rajani.

Katkeruutta,
saa kuljettaa selkärepussaan,
se vaan ei ole pakollista.

Kun se painaa liikaa,

sen voi jättää pois kyydistä, 

matka jatkuu Kevyemmin 

mielin.

Olin Nähnyt,
kuinka 

Pimeyden jälkeen,

Valo,

 loistaa kirkkaanpana,

 kuin koskaan ennen.

Nyt juhlimme muutosta.

Sitä että, kun hyväksyy

mustan,

voi löytää valkoisenkin.

Kun löytää,

 kyynelten puhdistavan

voiman,

saa sateenkaaren värit

siveltimeensä.

~W~

Tulen vahvemmaksi.

Minä rakastan ja vihaan,

Tunnen tunteita,

joiden voimat ylittävät

omani.

Niinä hetkinä,

 minä huudan voimattomuuttani ilmoille. 

Kuin sudet ja kojootit tunteensa kuulle.

Voimaton raivo,

menetyksen tuska ja tuntemukset siitä,

etten minä, eikä tekemäni,

ikinä riitä.

Sinä luulet etten ymmärrä,

tarpomaasi suota,

sinä luulet,

ettei mikään kokemasi,

tuntuisi tuolta? 

Sadasti sankepaa

viidakkoa samoat,

Sadasti syvemmälle suoho 

sinä vajoat,

Emme verrattavissa.

Ei elämämme polut toisiaan kohtaa,

Ei tunneälyä voi vierestä oppia,

Koettava on kaikki.

Itse omin sisuksin,
itse omat itkut itkettävä,

oma viha pois siloteltava.

Irti päästettävä turhista taakoista.

Annettava anteeksi.

Pyydettävä anteeksi.

Hyväksyttävä.

Sanottava itselleen,

minä riitän.

Viis muista,

Jos rakastaa niin hyvä.

Toisten vihaa, 

välinpitämättömyyttä,

kylmyyttä,

En tarvitse,

 Enkä vastaan ota.

Olen vahva

ja vahvemmaksi

kasvan,

vihaa voimallisemmaksi,

sillä rakastan.

~W~