Joskus vuonna miekka ja kivi, olin hyvin tiiviisti ev.lut.seurakunnan toiminnassa mukana. Ensin pienenä kerholaisena ja myöhemmin isosena ja kerho-tätsänä ja myös aktiivisesti kirkossa käyvänä nuorena naisena. Maailmankatsomukseni muuttui ajan myötä, kuten kaikilla.
Se aiheutti toisinaan ihmetystä muissa ja myös itsessäni.
Nykysilmin katsellen, avaran ja luovan ajatusmaailman omaavasta lapsesta, alkoi tulla suppean yksisilmäisesti ajatteleva nainen, joka oli ikäänsä valtavasti vanhenpi ja mieleltään kahlittu ja hyvin tuomitseva. Pahiten, tuli noihin aikoihin, tuomittua oma itsensä ja koko muu maailma. Olikohan niillä silmillä katsottuna, hyvää olemassa missään muualla, kuin eläimissä? Ja eläimethän ei kuitenkaan päässeet Taivasten valtakuntaan. Miksi ihmeessä? Noiden aikojen jälkeen muutoksia on tullut lisää. Riippuen kenen silmin minua katselee, muutos on joko hyvä, huono, tai jotain siltä väliltä.
Raamattutuntemukseni on vuosien saatossa heikentynyt valtavasti ja maailmankuvani avartunut suuntaan, jos toiseen. Ei ehkä kaikkien Jumal´uskovien mieleiseksi, mutta ehkä enemmän oman lapsuuden maailmankatsomuksen mukaiseksi. Lähemmäksi sitä uskoa, jossa maailma on hyvä ja minusta pidetään huoli.
Minä en ole ajanhermoilla, enkä osaa suhtautua kaikkiin asioihin kovinkaan suurella vakavuudella ja jos panikoit jostain maailmani toisella laidalla tapahtuvista asioista, en ehkä osaa suhtautua kaikkeen kovinkaan myötätuntoisesti. Mielestäni olemme turvassa ja rakastettuja, se riittää.
Toisinaan tulee minullekin kuitenkin hetkiä, jolloin oma ajatusmaailma ei kohtaa kenenkään kanssa. Se aiheuttaa ristiriitoja ja kiistoja. Joskus omakin usko horjuu ja tulee epävarma olo siitä, onko oikeutettua elää omalla tavallaan.Pyysin hetki sitten anteeksi ajatusmaailmaani, omalla ovellani, uskonsa sisarilta, jotka tahtoivat auttaa minua näkemään heidän silmin. Nyt koen, että anteeksipyyntö oli tarpeeton, sillä miksi pyytäisin anteeksi uskoani, joka pitää minut vahvana ja hengissä? Ei heidänkään tarvinut pyydellä minulta anteeksi, heidän uskoaan. No, Jokainen tilaisuus, hyvään keskusteluun on käytettävä, jos siihen vaan riittää kärsivällisyyttä (ja huumoria.) Mutta Uskontoa ei saa tehdä riidan aiheeksi. En kuvaile sen kummemmin keskusteluamme, sillä se oli jokseenkin polveileva ja opastava. Vaikea sanoa, kuka selvisi "voittajana", mutta syvällisiä se laittoi taas miettimään.
Pääkohdin Heidän kantansa keskustelussa oli, että Raamattu on aina oikeassa ja jokaiseen tilanteeseen sieltä löytyikin sopiva kannanotto. Ja minun kantani oli, että mistä minä tiedän, minkä uskonnon raamattu on se ainokainen oikea? Jos olenkin väärään kirkkokuntaan kuuluva, tai siis, enhän minä enää kuulu kirkkoon. Olenko minä siis nyt Jumalalle selkäni kääntänyt mustalammas? Vai olenko oikealla tiellä? Oliko he nyt se, erämaassani minua piinaava Saatana, vai minä heitä piinaamassa? Kuka on Väärä uskoinen, tai muutoin vain pohjasakkaa? Minulla ei ole Pyhää kirjaa, johon tukeutua ja josta kerätä vahvistusta uskolleni. Olenko vääräuskoinen, kun en edes semmoista halua? Ihmisen, Korkeamman Voiman nimissä, kirjoittamaa kirjaa? Heillä oli kirjansa, mutta onko kirja totta? Lukiko ovellani piru, vai enkeli Raamattua? Onko piruja? Onko Jumalaa, Vai olemmeko me sittenkin vain harhassa, uskontojen moninaisessa suossa?
Mielestäni he olivat uskonsa asialla, mutta en minäkään ole yhtään heitä vääräuskoisenpi. Uskon Rakkauteen, Korkeinpaan Lähteeseen. Siihen, että miten toimin toista kohtaan, palaa itselleni takaisin, jossain myöhemmssä vaiheessa. Niin hyvässä, kuin pahassa. Suurin kaikesta on rakkaus.
Siihen uskoon en enää tarvitse kirkkoa, enkä mitään seurakunnan kaltaista, sillä useat seurakunnat, ovat todistaneet toimivansa vastoin omia oppejaan. Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi. Jos olemme aina niin välinpitämättömiä itseämme kohtaan, kun miten kohtelemme toista, asia on pihvi ja seurakunta toimii, kuten kuuluu. Mutta kun en usko, että niin tulee toimia, olen noihin puitteisiin sopimaton.
Oman itsensä saa hyväksyä kaikkine karvoineen, juuri sellaisena kuin olemme. Jos odotamme muiden hyväksyvän itsemme tälläisenään, on lähdettävä tutkimaan omaa minuutta, eikä raamattua. Huomasin tänään, että on hyvä olla minä. Hiukan Vastarannan Kiiski, asioita kyseenalaistava, ei kaikkea pureskelematta nielevä, vaan pohdiskeleva ja vastaan väittävä ihminen. Monessa suhteessa mustavalkoinen, mutta nykyään myös
riemunkirjavasti pohdiskeleva.
Minä voin ja tahdon edelleen säilyttää lapsenuskoni. Silloin Luonnonkansat piti huolen minusta kaikkialla, Jumala oli lempeä eikä tuomitseva, eikä myöskään vallanhaluinen, ei julma, eikä minun Jumalani laittaisi lapsiaan sotimaan, itse turvassa, korkeuksistaan katsellen. Hän ei halunnut meidän tuomitsevan itseämme saati muita. Minun lapsuudessani, Hän tuskin tahtoi meidän taistelevankaan siksi, että joku uskoi toisin, kuin me. Hän loi meidät Omaksi kuvakseen. Olemme siis Jumalallisia. Mutta olisikohan Hän meistä kaikista ylpeä Nyt?
Taas kerran näitä Taivaallisia pohdiskellen. ~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti