Kun aikaisin herää ehtii kaikenmoista. Niin touhuta, kuin tunteakin, näin touhuavana tunneihmisenä.
Herätys oli klo 5 melko vaatimattomien unien jälkeen ja ensimmäisenä, taistelevien Kattiloiden perheessä, tapeltiin tietty siitä, kuka saa ensimmäisenä ruokaa. Karvakorvat, vai emonen. Emonen voitti. Karvakorville tuli kuivamuonapäivä, ihan vaan varastetun kinkkusiivun vuoksi.
Muutamassa tunnissa ehtii paljon, joten koko aamun tapahtumia täytyi hiukan kelata ja päästiin vaiheeseen, että ajelimme Uljas- Pirssin kanssa kohti Cityä. Matkalla oli yllättävän vähän törttöjä, joten ihan rattiraivoon en matkan aikan ehtinyt, mutta raivoporinan kyllä ajellessani pidin. Hittojako kaadatte niitä puita, niin ettei susille ja karhuille, hirville ja peuroille saati muille metsän asukeille riitä enää kotosta missään?
Ihmekkö tuo, että ne tulevat taajama-alueille ja ihmisten ilmoille, kun ihmiset vie niiltä elintilan. Ja on se sitten nätti tuo maisema, jossa ei oo puun puuta. Kantoja ja rytöä vaan ja aukeaa kalliota. Missä on järki? Ennen sentään jätettiin siemen puita, mutta nyt kaadetaan puliksi koko plääni. Aaah anteeksi, jäähän sinne ne pöllön kolokelot. Vaan luuleeko armas metsäinsirööri, että se pöllö tykkää pesiä aukealla alueella? Ei tykkää. En miekään tykkää, vaikka melkoinen pöllö olenkin.
Näitä pohdiskelin ja kiroilin, kun taas kerran ajelin tuota moottoritietä ja katseli sitä ympäröivää, klaniksi ajeltua maisemaa.
Luonnonkansalle voimia.
Aurinko alkoi nousta. Viimeksi kun ajelin samaa reittiä, satoi räntäpaskaa ja ympärillä ajeli kaistapäitä Häkämikkisiä ja Rämikiikkösiä. Valo teki hyvää. Aloin ajatella mukavanpia. Näenpä ainakin ajoissa, jos Huima Hirvinen kiipiää sivustalta tielle, tai Jänö Pupunen, Ei satu Uljasta ei Pupua. Hyvä niin.
Pääsin perille minne matkasinkin ja paikalle alkoi valua nuhaista ja räkäistä, hiukan nuutunutta kansaa, joka oli innoissaan ihan samoista asioista kun minäkin. Siis siitä, että taas meidän odotetaan osaavan jotain ja osattiinko me? No jaa. Osattiin tietty, enemmän kuin eilen.
Ja saatiin palautetta. Osaamistamme ja semmoisistakin asioista, joita en ainakaan minä tiennyt edes osaavani. Ja minulle kirjoitettiin kiitoskirje. Kaunein kirje, mitä olen ikinä saanut ja se sai minut niin tunteelliseksi, että menin mykäksi. Olen harvoin mykkä.
Ja koska olin mykkä ja koska minulla oli muutenkin treffit hiljaisuuden kanssa, menin metsään miettimään vakavia. Tilanne vaati mietintää ja pureskelua ja metsässä semmoiseen on tilaa. Aina, ei edes siellä ennätä, ihan täysin, ajatustensa mukaan. Puhuessaan ajatuksin itselleen, näkee keskenkaiken hassut kasvot pensaikossa,
tuohen kippurassa, kaarnan käppyrässä, tai ihan vaan kiven kyljessä kikattamassa ja ne vakavammat unohtuu.
Tulee hyvä mieli, pihkaisesta puunpalasta. Siitä että, tuli poistuneeksi sisätiloista.
Siinä irvistää kaarnan kappaleen karvanaamassa ilveksen kasvot, tupsukorvat ja kaksi kaunista silmää. Viikset vipatti vinhasti poskilla ja se syynäsi kauenpana kekkaloivaa parivaljakkoa. Koira emosensa kanssa. Kateellisena katseli Kaarna-Ilves. Emonen harjasi koiran turkkia ja Kaarna-Ilves kehräsi hiljaa. "Kelpaisi paijaus minullekin, hivelisi harja turkin takkuja ja lämmittäisi puuluita lempeä lepertely ja läheisyys."
Tämön selvä, nappasin Kissapedon kainalooni ja kannoin kaunistettavaksi. Ja sitten vein kissin Äipälle hoidettavaksi. He olivat toisensa ansainneet, kaksi tervasta, vahvaa, mieltäni ja sydäntäni lämmittävää olentoa. Kun nämä kaikki ja hiukan enemmänkin ajatuksia oli tulvinut mieleni koskista tähän saakka,
tein yhteen vedon.
Olen aika tavattoman onnekas ihminen.
Kiitos. On ihanaa tuntea olevansa rakastettu.
~Liikuttuneesti onnellinen Wiltsu~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti