Luonnonkansan turinoita: Juuso Rrömppäisen tehtävän anto

~*~

Niinkuin aamulla huomasitte, tämä Juuso ei ole niitä tonttuja, jotka jäisi turhia hidastelemaan, kun turinan alkuun päästään.Niin ei hän myöskään malta odottaa aamuun, koska jupisee tuossa vieressä: "tehtäviä on, hommeleita jonossa...", kuulin muutaman suunnitelman ja olen jo hiukan kauhuissani. Pitäisi ehtiä pysymään vihkoineni perässä, mutta mitenkä tässä hidas ihminen, elohopean perään poukkoilee? Juuso vaan nauraa, kuten Turvalan Rouva hetki sitten,

"Järjestetään järjestetään." No niinpä kai sitten...

Mutta mutkan kautta tehtävään.

Kun uteliaana ja hämmentyneenä ihmettelin, että mikä Satulan emäntä? Ihan uusi nimi minulle, Juuso esitti sen niin arvokkaan vakuuttavasti, että jäin sitä makustelemaan. Hämmästyttikin hiukan, että mistäs moinen titteli?  Semmoinen hevosen selkään laitettava satulako?

Ystävällisesti Juuso selvensi että, vieraani Luonnonkansasta, ovat antaneet nimen. Satula, tai mielikuvan mukaan, se voi olla myös Tarula, on kotonani toimivan Kievarin lisänimi. He käyvät täällä kahvilla ja syömässä. Jos täällä on ystäviäni istumassa iltaa, myös he ovat joukossamme nostamassa maljojaan. Usein silloin, kun emännöin kievaria yksin Tytin kanssa, he kertovat tarinoitaan. Minä kuulen niitä, mutta unohdan ne melkein saman tien. Niin käy useimmalle ihmiselle.

No entäs se tehtävä? Mistä tehtävästä oli kyse?

Juusolle oli annettu tehtäväksi kertoa, että Heillä olisi minulle tarjolla työ. ”He” ilmeisesti tarkoitti Luonnonkansaa. Minun kaltaisia kuuloja, on kuulema vieläkin liian vähän ja tarinankertojat vähenee yhtä piaan. Ja koska olen tarinankertojan sukuja, sekä isäni, että äitini puolelta, ja kuulema paljon muutakin, mitä en siinä hötäkässä ymmärtänyt, minun täytyy alkaa kirjoittaa kuulemaani.

Ihmettelin, että kunka se käy, kun on tämä ihmisen mieli, mutta he lupasivat auttaa.

Juuso muistutti minua kohtaamisistani vuosien varrella. Ja niitä muistellessa mieleeni todella tulvi hulvattomia tapahtumia, puutarhalta ja rannoilta, lapin tuntureilta ja niinkin ”kaukaa”, kuin omalta parvekkeeltani. Ihaillen Juuso Rrömppäistä, Kahdella Ärrällä. (Lisänimen muodon hän ilmoitti emännälleen.) olin lyhyessä hetkessä, oppinut tuntemaan häntä jo hiukan.

Armoton herkkusuu ja utelias tiedon kerääjä, loistava kyky tulla ymmärretyksi. Fiksukin vielä, asettuu kotoseksi taloon, jonka Rouva on loistava kokkaaja, se tietää hänelle ja hänen mahtavalle tuoksureseptorilleen nautinnon aikoja. Olen melko varma, ettei tämä ollut viimeinen kerta, kun tapasin tämän Tonttuherran. Ystäväni puolesta olen myös iloinen. Kun talon onni, on noin kaikkialle ulottuvissa käsissä, ei se voi olla muuta kuin Turvala.

Mutta melkoisella tehtävällä, hän minua paiskasi. 

Kyllä, otan haasteen vastaan, kunhan lupaatte auttaa minua. Tälläistä hommaa en ole vielä tehnyt, ja asioillani on taipumusta lähteä rönsylemään, niin kuin sen eräänkin Jokisen eväillä..Minulla on oltava useanpiakin apuja, niin kuulon, kuin kirjoittamisenkin suhteen, joku puhui kuvittamisesta...Mutta,mutta, mutta...hei kuulkaa rajoittakaahan vähän..?

~*~

Luonnonkansan turinoita: Juuso Rrömmpäinen

~* ~

Rasittavaa herätä siihen, että nurkissa kolisee ja Kissat koettaa laulaa joululauluja kyläilemään tulleen tontun kanssa, ennen kukonpierua. Kun vihdoin hyppäät sängystä tarkistamaan tilannetta, (siis, että miksi ja milloin ja onko aihetta hälyyttää palokuntaa?)Ympärilläsi pomppii onnen soikiainen olento kiljumassa minun päivä, minun päivä....No niin on ystävä hyvä, toivottavasti herätit talonväkesikin yhtä riehakkaasti.

Lisää sydämiä Tytille...

Olen usein miettinyt, omaa paikkaani, täällä maailmassa. Olen hiukan outo, ihan perustallaajaksi, mutta ihan liian tavanomainen kuolevainen, luonnonhenkien keskelle. Suvussani on ollut Kuulevia ja Näkeviä, Parantajia ja Tarinankertojia. Tavanihmisen kuorissa Tähtikansaa. Minulla on ihmisen kuoret ja menninkäisen korvat. Kuulen huomisen eilisestä yli ja enemmän. Mutta nuori kun olen, luonnonkansan iässä mitaten, olen vielä niin hiirenkorvalla, etten ymmärrä kaikkea kuulemaani.

Ihmiskorvien kuuloksi, kuuloni on tuhannen huono, sillä kaiken ympärilläni kuuleman hälyn keskeltä, on usein tavattoman vaikeaa kuulla ja erottaa sitä, mitä kulloinkin pitäisi kuulla. Siksipä ympärilläni aina sattuu ja tapahtuu, kuten nyt. Päivät on mielestäni aina samanmoisia. Alkaa aamusta ja loppuu iltaan ja siinä välissä, on hallittua, tai hallitsematonta kaaosta.

Erään illankoitossa Turvalan kartanon Rouva, viestitti kotinsa tapahtumista. Kolinoista ja kissojen öisistä kekkereistä. Siinä viestien poukkoillessa täältä sinne ja sieltä tänne, viereisen tuolin käsinojalle istahti tonttu."Se olen minä, Eikö niin?" Sinäpä tietty...

Hän pokkasi syvään ja kysyi ”Saapiko häiritä”(Oikunolinkohtelias -niin olit jatketaanko? Joo)  Saapi toki , ole hyvä. ”Juuso on nimeni ja ikää 150v, eli nuori tontun kloppi.” Hän ilmottautui palvelukseen ystäväni kotiin. Ensimmäiselle työkomennukselleen. Pidin ystävälleni viestintää samanaikaisesti yllä ja havaitsin, että Juuso autteli kertomisessa, sen kun ehti.(sormet näppäimillä, hiukan tuli kirjoitusvirheitä ja hassuja sanoja, mutta veikkaan, että samaa tapahtuu kaikkialla missä Juuso häärä.)

Harmaa asuste ja jouhevasti sojottava parta, muikeaa muikeanpi ilme. Oli kuulema jo asettunut taloksi, (ihmisen vuosissa jo 6 vuotta sitten...) talonväen lupa vain virallisesti puuttui. Josko Satulan emäntä voisi välittää tietoa? Hiukan kummastellen kirjottelen viestin toisensa jälkeen ja asiat alkaa Juuson uuden työnkuvan suhteen selvitä ja samoin toiveista mausteiden ja herkkujen suhteen. Asiat Turvalan suuntaan alkaa olla kunnossa. Kun tuli valmista, istui Juuso onnesta kippurassa tuolin käsinojalla ja näytti, jos mahdollista, entistä muikeammalta.

No niin, minun työasiat on hoidettu ja sitten sinuun Satulan emäntä. Voin kertoa että tämä yllätti. Mitäs minusta? "Meillä on sinulle tehtävä."

~*~

Ps..Tämän kirjoituksen aikana, Juuso herra ehti flirttailla Tytille, laulaa kissojen kanssa kuusi joululaulua, jota en ole ikinä ennen kuullutkaan ja syödä kolme appelsiinia...Ja turina jatkuu vielä..

Luonnonkansan turinoita: Tytti ja Kantolan purku

Tytti ja 

Kantolan purku.

Kuunnellessani sipinää selkänitakaa, sain selville että Tytti on nuori, alle 200 vuotias ja Kantolassa ensimmäisiä työvuosiaan tehnyt Kotitonttu. Aloitti työt jo isomummollani ja jatkoi isosedälläni. Heidän siirryttyään henkimaailmaan, jatkoi Tytti emännöimistä autioituvassa talossa. Ja hyvin oli työnsä hoitanut, koonnut metsän eläimet suojaan myrskyjen ajaksi mökkiin ja varmistanut, ettei maankiertäjät jätä tulia vartioimatta nukahtaessaan uupumukseensa. Aina oli tilaa kulkijalle, mutta pikkupoikien ja joskus tyttöjenkin kolttosille, ei voinut Tyttikään mitään. 

Taloa oli rikottu ja tuhottu enemmän, kuin ajankulun verran. Luonnonkansan näkijöitä ja kuulijoita, tuntuu olevan iankaikkisen vähän. Tunsin ylpeyttä Tytistä, sillä hän on selvinnyt Autiotuvan emännyydestä ja ensimmäisestä kotitontun komennuksestaan loistavasti. Näitä pohdiskellen, katselin monen muun uteliaan kanssa, kun ystäväni suurine koneineen surruutti pihalle ja aloitti purkutyönsä. Yhden elämän kaari, tuli loppupisteeseensä ja ympärillä kuului jyrinän ja paukkeen lisäksi hiljaista nyyhkettä. Sinne meni kotikolo.

Meitä oli tätä tapahtumaa katsomassa ihmisiä useanpikin ja Luonnonkansaa satamäärin, Mutta Tyttiä otin kädestä ja kiitin avusta. Ei jäänyt ketään pulaan, tai kodittomaksi, kun Tytti järjesti. Mutta suuria muutoksia tuli jokaisen eloon. Minun saapumiseni Kantolan kamaralle oli suuri muutos heidän elämäänsä. Minä toin sinne uuden tien ja puratin heidän kotinsa. Nyt siellä on rippeitä ja roippeita jäljellä, pala maata ja sen kansa (minä mukaan lukien) odottamassa, että joku niistä suurista suunnitelmista, joskus toteutuu.

Toisinaan surullisin mielin mietin, että oisinpa antanut heidän elää rauhassa. Tosin, jos jos aina voittaisi, niin minulla ei oisi Luonnonkansaa kahvivierainani. Eikä ihanaa Tyttiä ystävänäni ja hyyryläisenäni. Hän nimittäin oli ensimmäinen meille muuttanut ja lähes aina näkyvissä oleva tonttu. Anteeksi, hänen korvaani supatuksen mukaan, heitä oli jo aiemmin, vaan ei näkyvissä, ensimmäiset muutti tänne jo tämän talon rakennusvaiheessa 1970-luvulla ja Asunnon väkimäärä kasvoi Kattilanväen saapuessa.(Voi että hän on tarkka) "No, jos kirjoitan, että olit ensimmäinen, Kantolasta meille muuttanut  tonttu, onko sanamuoto oikea?"- No se on totta, toiset tuli, kun minä olin ensin vähän järjestänyt täällä. 

Niin Tytti on kova tonttunen järjestämään, sen olen huomannut. Meille muuttaessaankin Tytti vain ilmestyi yhtenä päivänä viereeni. Minun jupistessa siivottomia, siivotessani lattialle kaatamiani kissanmuruja. Hän sanoi, että "siivoaminen on kivenpaa silloin, kun ei ole vielä liian sotkuista." Ärsyttävän fiksu, hauska ja rakas emäntä. Siitä edespäin hän on meillä asunut, kaataa jotain, kun rojuja on liikaa. Saa Kattilan väen villityksi konnuuksiin, jos huusholli on liian sekaisin, tiskaa seuranani koska rakastaa saippuakuplia ja asuu vaatehuoneessa, jonka mutisee olevan aivan kammottavassa kaaoksessa. Ja auttoi minua perustamaan Kattilan Kievarin, jotta Luonnonkansalla on paikka levähtää ohikulkiessa. Ja hän on ihastunut.

Yhden herttaisen Kievarin Rouvan kotitonttuun, joka supatuksillaan sai Rouvan tuomaan Sydämellisen Lahjan.

Mutta siitä tontusta kerronkin toisella kertaa.

~* ~ 

Luonnonkansan turinoita: Taikaa

~*~

Punatulkku, pyryn lähetti. Kävelyllä ollessa kuulin taas tuon ihanan helinän.

Tiesittekö että siellä missä on punatulkku, on aina mitä varmimmin myös Tonttu? Siitä tulee se tiukujen ääni. Tontun hiippalakki tuulen tuiverruksessa kilisee, kun hän pyrylähetin selässä liitelee, tarkkailee lapsia ja aikuisia. Kuinka me kohtelemme pieninpiä, talven tuulissa ja tuiskuissa. Riittääkö jyvät ja siemenet ja onko linnuilla riittävästi pesänsä lämmikettä ja kuka heistä tarvitsee lääkeapua ja kellä on uutisia keijumaailmasta.

Tonttujen ja metsänväen yhteistyö on saumatonta. He auttavat tasapuolisesti toisiaan.

  Maailmamme on täynnänsä taikaa. Puolukka metsässä korren alla majaili Tuhatjalka-Touhoke ja Mittari-Mönni ja papan navetassa Taavi, riihellä Ripa Sihinä riihitonttu ja kotolampolassa Lippi Lammaspaimen. Puhumattakaan keijuista ja menninkäisistä, joita koko maailma on täynnä. Lapsuuden kotona niitä oli ja oli kylissä ja aina kun niitä näki, olisi pitänyt päästä livistämään niiden mukaan, mutta kukapa kuunteli kakarain metkuja ja ymmärsi, että Ne oikeasti oli siellä.

Minun onnekseni, minulla on kunnia nähdä ja kuulla edelleen, koen olevani vieläkin vanhoissa salaisuuksissa kiinni. Enkä enää tunne itseäni liian pieneksi, tai liian vanhaksi, vaan juuri Keijumaailmaan sopivaksi. Ja sadun maailma elää ja voi taas paremmin. Jos minun uneni ovat lentäviä yksisarvisia ja lohikäärmeitä pullollaan, on kuin olisin käynyt kiertoajelulla kotona. Ja jos automatkalla tunnen mitä varmimmin, että nyt kuljen peikkometsien ohi, niin miksi minä silloin kieltäisin itseäni höpisemästä turhia ja käskisin jatkaa matkaani, kun voin yhtä hyvin ajaa auton parkkiin ja mennä tutkimaan oliko asia todella niin. (Yleensä se on)

On ihanaa olla aikuinen lapsi, kun on lupa uskoa turinoihin ja onnellisin asioihin. Enkelin suukkoihin lumihiutaleissa, Tuulen-Huiskun halaukseen ja Tontun tossun jälkiin pölyisellä hyllyllä. Mikä muka kieltää uskomasta taikaan? Tänään taas tajusin ettei mikään muu, kuin aikuinen minussa. Aion opettaa hänet uskomaan taas.

~*~

Luonnonkansan turinoita Ohrasaari

~*~

Luonnonkansaan tutustuneiden ihmisten kohtaamisissa, on aina paljon samaa. Tilanteet on odottamattomia ja toisinaan niin hämmentäviä, että useinkaan emme luota näkemäämme, vaan silmien hieraisun jälkee unohdamme kokemamme ”ei totena”.

Marja Lehtisen, Armen ja Helge Salon "Haltijan kertomaa” on yksi niistä harvoista luonnonhenkien kohtaamista ja elämää käsittelevistä kirjoista ja siinä ollut Helge Salon kertomus Puupaimen Aaronista. Kiitos heidän kertomuksensa, en heti silmiäni hieraistuani pitänyt kokemiani "ei totena". Hekin kohtasivat toisensa rannalla, kuten minä Entin. Luulin katselleeni ja kuunnelleeni riittävästi Tarua Sormusten Herrasta, näen sen hahmoja jo hereillä uneksuessanikin. Muistatte kirjan suurenmoiset Entit, joihin Hobitit Pippin ja Merry törmäsivät. Kuulen tänne asti, kun sanotte "satua".

Sellaistahan elämä on, satuja ja tarinoita, kuka sanoi mikä turina on tarinaa?

Entit ovat kuitenkin totta ja harvinaisia. Aarnimetsien kadotessa saattaa myös entit ja puupaimenet kadota unohdukseen. He ovat samoja, tai samankaltaisia, kiitos vaan monien maailmamme kielten. Eri alueilla on käytössään heitä kuvaamaan, heidän murteensa nimet. Aaron esittäytyi ystävälleen Puupaimeneksi ja minä huiskutan veden yli muunmuassa Entille Ohrasaareen. Nimeään hän ei ole kertonut, mutta tähän asti olen pitänyt häntä nuorena herra Enttinä.

Tuossa paikkakuntamme ulkoilusaaresta on selkäni takana kulkenut enemmänkin Kaarnalan kansaa ja luonnonhenkiä. Enttiä en ole vielä tavannut lenkkireitillä, hän on kai hiukan ujo, mutta monet keijut ja menninkäiset, tontut ja metsäenkelit suorastaan janoaa kulkijan huomiota. He ovat monasti pyytäneet lenkkeilijää hidastamaan tahtiaan ja kuuntelemaan tarinoitaan. Jotkut toisinaan niin tekeekin ja iloitsee kuulemastaan. Siksipä nyt ihan saarelaisten puolesta pyydänkin, että tänään, kun kuljet Ohrasaaressa ja näet sen erikoisemman pikkulinnun, halattavan puun, tai persoonallisen kiven möhkäleen, lenkkipolkusi varrella, niin pysähdy ja sano ”minä kuuntelen.” He tahtovat, että huomaat heidät, sillä näkymättömänä ei jaksa rakastaa. Yksinäinen ihminenkin väsyy ja muuttuu surulliseksi, kadoten ennenpitkää näkyvistä. Jos me, tai he, kadottavat taidon itsensä rakastamiseenkin, kuihdumme pois, kuin syksyn lehdet puusta.

Kun tänään Lähdette Ohrasaaren Joulupolulle, muistakaa pyytää, myös ystävänne selkänne takaa, liittymään seuraanne. Luonnonkansa arvostaa joulu aikaa ylitse muiden, mutta siitä kerron toiste. Jos näet Nuoren herra Entin, pysähdy juttelemaan ja kerro hälle terveiseni. On kunnia tuntea.

Ps. Muutama ystäväni toivoi, että turisisimme jatkossa tarinoiden sijaan, sillä näin myös aikuiset voisi lukea heidän kertomiaan.  Sadut ja tarinat on kuulema tarkoitettu, vain lapsille, mutta Luonnonkansan Tarinat ja Turinat on tarkoitettu kaikille, ikään katsomatta.

Luonnonkansan turinoita: Tytti

~* ~

Muistin mitä huomaamattani unohdin. Eli muunmuassa sen, kuinka kohtasin Tytin. Tytti on minun hompsantuu kotitonttuni. Olin juuri saanut palan maata taivaan alta. Kauniin pikku Kotosen, Kantolan tontin, jossa oli ränsistynyt mökkivanhus. Yli 70 vuotta paikallaan seissyt, siitä ajasta jo lähes 30 vuotta yksinään kallellaan kallistellut, punainen tupa.

Nyt tupa odotteli lopullista lepoaan. Pihapiirissä oli luononhenkien Onnenkoto ja talovanhus toimi heidän asuinpaikkanaan myös. Alueella asui kansaa niin paljon, että huoli uudesta huoneesta oli suuri. Omaa asuntoani tarjosin majataloksi. 

(Tämmöisen sain tietää olevan mahdollista perustaa. Tarkenpaa tietoa löysin kirjan ”Haltijan Kertomaa” sivuilta. Ja Luonnonkansa auttoi siinä, mitä sivut ei kertoneet.)

Ja Tytti. 150cm kaunista ja hoikkaa Kotitontun vartta. Marjanneraidallinen essu ja punapilkullinen liina. Punaiset tossut ja harmaa, ei. Vaalea, ei. Palleroporonjäkälän värinen mekko. Erittäin tarkka värinäkö (tämä omana huomionani.)Hän koettaa pitää minut ruodussa. Olen siitä kiitollinen.

Ensikohtaamisemme, oli tyhjentäessäni 
mökkivanhusta, ennen purkua. Olin kantamassa vanhoja pölyisiä vaatteita ja kenkärajoja nuotiopaikalle. Yllättäen hosui  Tytti ympärilläni, pitkine raajoineen ja koetti nyppiä sylistäni, vaatekappaleita ja kenkiä pois. ”Vasemman jalan saappaassa asuu Hiirolan Siiri, sitä et kyllä polta!” -Selvä, Siirin saapas, ei saa polttaa. 
Mutta ymmärrätkö, että täältä on vietävä kaikki ulos, sillä pian tulee iso kone, joka murskaa kaiken?

Voitko auttaa, että kaikki saa tiedon? En ole tavannut, kuin parven tiaisia ja sammakon, eikä loput uskalla selkäni takaa näkyville. Olen pahoillani, että talo täytyy purkaa, mutta se on laho ja vaarallinen. Kaikkea en hävitä, tila pysyy, ja niin kauan kuin se on meidän, Luonnonkansa saa täällä asua. Kotini ovet on teille myös auki.

Ja Tytti auttoi, Hän hosui ja hääräsi, hoiti tietoa selkäni taa ja tunsin luissani, että en ollut kovin pidetty henkilö.Tosin hilpeää hyrinääkin tuntui olevan, ”Juukelis puukelis, koska lienee tällä maalla, näin paljon on ollut hyörinää ja pyörinää viimeksi? Perunan nostossa? Vai se yöllinen tulipalo? Tai silloin, kun Pikku-Seija sukset sai? Muistatteko Viljo Olavin kalaverkkojen setvinnät? Nekin oli lystikkäät tapahtumat. Ikinä ei tiennyt, mihin jäi kiinni, kun verkkoja oli pihapuut täynnä. Tai kun torppa jäi tyhjilleen ja kylän klopit tuli rikkomaan ikkunoita... Tytti oli kyllä melkoinen pelotus, kun ranstakan kanssa koetti hätyttää kloppeja matkoihinsa.Mutta eihän ihmiset mitään enää nää...Miten tuo ihminen? Kuulijoitahan niillä on kyllä suvussa, samoin tarinankertojia,... oletteko kuulleet?...”

~* ~

Luonnonkansan turinoita. Osa 1 Herra Kaarnala

Ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi alkaa Tulvivanmielen joulukalenteri.Luukut aukeilee Tarinatuvan ehdoilla, Jännittää itseänikin mitä tulossa lie.

~ * ~

Hei Sinä siellä!

Minä olen Kattilan emonen, Satulan emäntä, tunnistan itseni kyllä Wilhelmiinaksikin, jos nimi tuntuu enenpi suunmukaiselta. Minun tarinani alkoi jo vuosia sitten, mustikkametsässä. Minä ja kipponi, emme vaan millään löytäneet pöperömarjojamme ja sehän pisti jupisemaan vähän rumiakin.

Tuon jupinan kuuli, se parrakas Kaarnalan Herra Kantokodostaan, ja alkoi opettaa minulle Luonnonkansan lakeja ja käytöstapoja. ”Metsän rauhaa ei sovi rikkoa, rumin jupinoin. Tapiola on Pyhän Rauhan tyyssija.”

Kun pyysin nöyrästi anteeksi, viisi vuotiaan taidolla ja viisaudella, lupasi Kaarnalan Herra näyttää marjamaansa. 

Kipollinen jouti ja toisenä päivänä lisää, Metsätontun Kunniasanalla. Kippo täyttyi ääriään myöden, suu sinistyi ja jupinat unohtui sammalille. Ja aina jouti siit'edes kipollinen marjoja, niiden hakijalle. 

Herra Kaarnalan kohtasin vielä useasti, tämän jälkeen, mutta ensitapaamisesta sain kertoa nyt.

Tänään on nimittäin ollut erikoinen päivä. Muistin mitä huomaamattani unohdin.

~*~

Leevin tahtiin...

Se tunne, kun olet kehunut kuinka onnellinen olet. Kuinka hyvin hienon upeasti ja loistavan mahtavasti asiat on ja sitten alkaa se alamäki, tai ylämäki, tai ihan vaan, laaksoton ja kukkulaton jakso.

Se elämän vaihe, jossa AAAARG!!!-karjaisu, ei tunnu likimainkaan sopivalta kommentilta, kuvaamaan sitä käppyrän kippuraa, joka on asennettu pään sisälle aivojen tilalle. Mutta se AAAARG!!!-karjaisu on ainoa artikulointi, johon kielesi juuri siinä pirullisessa hetkessä taittuu.

Sie tiedät.

Mie myös ja jep ei naurata, siis ihan just sillä hetkellä, mutta ehkä jo ensi viikon loppupuolella, jos vaan kukaan ei muistuta, että "elä kehtaa hyppiä, saattaa joku viedä maton tassujen alta." "Ennenkin on aina käynyt niin. "

Onko vika siis fysiikan laeissa, vai siinä, että ihminen ei uskalla muuttua? Sehän nyt on aika yleismaailmallista ja niin tiessä, kuin metsänpoluissakin, selkeästi näkyvä fakta, että ylämäen jälkeen useimmiten tulee alamäki, tai pitkä suora. Saattaahan sen ylämäen jälkeen, toki tulla mutkakin ja alamäen jälkeen järvi,tai tie päättyä lossiin, siis mikäli niitä enää nykyään on, sillä, tai täälläkään järvenrannalla. Harmi, mie tykkäsin losseista. Sadasti enemmän ainakin, kuin nuista silloista, jotka vaappuu ja ketkuu sinne ja tänne.

Mutta tähän maailman aaltoliikkeeseen. Jotkut asiat on ihan selkeitä, mutta mikä fysiikanlaki päättää, että onnenkukkuloilta liusutaan aina pää edellä petäjään? Tai kapsahdetaan katajaan. Miksei voisi olla siellä kukkulalla ja nauttia maisemista? Siitä ihanasta olosta, mikä valtavan kapuamisen jälkeen, vallitsee sydämessä. Tuo hymyn huulille ja ällönmairean ilmeen koko olemukseen. "Hyvä minä. Olinpa rohkea ja reipas, sainpas aikaan ja teinpäs upeasti tuonkin homman."

Miten ansaittua, lillua hetki, siinä täydellisessä itsetyytyväisyydessä. 

Tässä vaiheessa korvissani kuuluu se sama ääni, kuin mikä kuului vinyylilevyn jumittaessa, tai c-kaseti imeytyessä nauhurin sisään. Melko nuiva ääni ja heti kohta alkaa tulvia ärräpäitä tupa tulvilleen, koska se maailman paras levy/kasetti, saattoi juuri tuhoutua täydellisesti. AAAARG!!!

Eikö olekin niin, että olen purputtanut tästä asiasta ennenkin? Siitä, että aina käy juuri näin, että onnenaurinkoisen saavuttaessa minut, (sinut tai Hentun Liisan,) Se kiskoo perässään aivan infernaalista myrskypilveä, joka tulee kohdalle, juuri kun nassulla on se muikeista muikein ja onnellisista onnellisin the ilme.

Oletko ajatellut, että se pilvi puskee kiinnitysainetta? Fiksatiivin kaltaista ainetta, jota laitetaan hiilipiirroksen päälle, ettei värit leviä.

Ja ne alamäet ja muut "vastukset" on testejä, että kuinka syvällinen se onnen tunne on? Nelosen onnentunteella homma aloitetaan alusta, ja kasin kohdalla vähän jyrkenpää kertausta, ja täydellisyyden kynppi, on siirto seuraavalle luokalle, uusiin aallokoihin?

Turhauttavaa kyllä, mutta jospa kaikessa tässä, on joku, vielä toistaiseksi aukeamatta jäänyt, joulukalenterin luukku? Ja kunhan ollaan siinä 24-luukun kohdalla, sieltä hypää esiin musikantit, tontut, seitsemän kultaista hanhea ja joulupukki, muorinsa ja runsaudensarven kanssa, laulamaan Leevien "ylämäki,alamäki ylämäki,alamäki, yhdessä kulkien"- piisiä. Ja maailma pelastuu.

Sekapäisiä pohdiskellen ~W~

Ei mitään.

Minkälaiseksi sinä miellät, "ei mitään" tekemisen?

Tavattoman usein käytän itse kommenttia "en mitään." Kun joku kysyy mitä teet, /olet tehnyt, viime päivinä/aikoina,/vuosina?

En mitään.

Niinkö todella? Onko ei mitään sitä, että elää ja hengittää. Siivoaa kotiaan ja pitää huolta lemmikeistään, ystävyyssuhteistaan?

Tai onko "ei mitään", selviytymistä vakavasta masenuksesta omatoimiseksi ja (toisinaan) itseään arvostavaksi ihmiseksi? Matkustamista siellä ja täällä. Ihmisten kohtaamista silloinkin, kun pelottaa, edes näyttäytyä peilille.

Onko "en mitään" samaa, kuin se, mitä toisinaan kutsutaan elämäksi?

Käytän ihan liian usein, kysymyksiin vastaukseksi "en mitään", koska silloin unohtuu ne todelliset aikaansaannokset, joita itse pidän pieninä ja mitättöminä ja joku toinen taas voisi arvostaa kovastikin.

Me istumme toisinaa päiväkausia koneillamme ja selaamme ulkopuolisen maailmamme tapahtumia. Ne on jotain suurta, toisinaan dramaattista, iloista, innostavaa ja tavattoman ihmeellistä. Ja kun mieli laajenee niin suuriin sfääreihin, ei hetken nettisurffailun jälkeen oma mitätön itse, ole millään tavalla uutisarvoinen henkilöitymä.

Olisiko oma arvotus hyvä alku? Haasteellinen saavutettava, mutta varmasti vaivan arvoinen.

Vaikka Minä pidän elämästäni tälläisenään. Ei suurta draamaa. Ei valtavaa vastuuta muusta, kuin omasta päivittäisestä selviytymisestä.

Jos minä itse vähättelen omaa elämääni, annan samalla luvan myös muille, vähätellä itseäni. Miksi? Siksikö etten tänäänkään saanut tehdyksi mitään?

 (Muuta kuin noustuksi ylös aamulla. ruokituksi kaksi ihanaa kissaa, jotka oli isosti mielissään, kun kaivauduin pois vällyistäni. Pestyksi pyykkiä, imuroiduksi tiskatuksi tiskit ja tehdyksi itselleni ruuan. Kirjoitetuksi. Luetuksi päivän uutisannin. Lähetetyksi pyyntöjä, (niihin bitti-sfäärejä suurenpii sfääreihin,) että apu olisi tarpeen siellä, niinkuin täälläkin. Kootuksi itseni ajattelemaan tätä omaa päivääni. Leikitettyä kissoja. Siivottua lisää, käytyä ulkona, juteltua naapurille, jolla ei juuri juttuseuraa ole ollut tänään, eikä eilenkään. Käytyä lenkillä. Muutaman pysähdyksen taktiikalla, puhun useammankin yksinäisen kanssa. Sain useammankin tuntemattoman ihmisen hyvälle tuulelle. Sain kehuja iloisesta luonteestani ja mukavasta juttuseurasta. Sain tehdyksi itselleni välttämättömiä asioita, huolehdittua, sekä lemmikkini, että itseni, elossa tästä päivästä iltaan. Maalattua taulun kyhäelmän, jonka laitoin piiloon, kun se ei ollut itselleni riittävän hyvä. Tehtyä luonnoksia muutamasta muusta taulusta. Kirjoitettua runon. Voitettua alkavan paniikin. Rauhoitettua itseni niin, että saatoin mennä nukkumaan. Nukuttua... Nämä teot olisi olleet mahdottomia vuosia sitten, mutta...) 

Tuo päivä ei tuottanut kukkarooni rahaa, eikä virastojen kirjoihin merkintää aikaansaannoksistani, ei työtodistusta, jonka esittelisin tulevalle työnantajalle, ei stipendiä, jolla rahoittaa tulevaa koulutustani, eikä minkään mittakaavan meriittiä cvhen, jonka esittäisin jollekin, joka arvostaa minua. Siksikö siitäkin päivästä tuli "ei mitään", koska, en voi sitä "oikeaksi todistaa"?

Kaikkein kriittisin cvn lukija olen lie minä, itselleni. Mutta kertokaahan ihmiset hyvät. Milloin sitä ihminen tekee, koko maailmankaikkeudelle, itsensä mukaan lukien, niin paljon riittävästi, että ei tarvitse vastata olevansa tai tehneensä,"ei mitään," Vaan juuri riittävästi?

Olen tammikuusta 2013 tähän päivään mennessä kirjoittanut, "muutaman sivun", tätä blogia. Ihmetellyt oman pääni sisäisiä ja toisten päänsisäisiä asioita.

Vähätellyt tekemiäni ja suurennellut tekemättä jäätämiäni. Ihaillut aina, pieni kateuden maku suussani, toisia siitä, kuinka paljon he saavat aikaan päiviensä kulussa. Itse vaan "nyhrään" omia, pieniä, näkymättömiä, työttömän juttujani, saamatta aikaan mitään oman arvostuksen arvoista. Tämä on 160 "sivu". Tänä aikana 5193 ihmistä, on käynyt lukemassa näitä "mitättömiä" ajatuksiani. Se on minusta valtavan paljon. 

.... ja silti. Miksi minusta, minä en tee mitään.

Tuntuuko sinusta koskaan samalta?

Wilhelmiinan Wähättelyyn Wättyyntyneesti ~W~

PS. Suurkiitos, että olet lukenut minut. Arvostan antamaasi aikaasi suuresti.

Pelko

Näin tulevan Pyhäinpäivä tunnelmiinhan kuuluu suuressa maailmassa kaikki haamut ja pölötykset, siispä tämäkin aihe on hyvä ottaa esiin. 

Olen ainakin yhden ihmisiän elänyt "symbioosissa" pelon kanssa. Pelko ilmenee aina eri muodoissa, siltakammosta ja korkeanpaikan kammosta, avariin paikkoihin, hisseistä suljetuihin tiloihin. Pelko tunteena on aina samanlainen, mutta ilmenee milloin missäkin tilanteessa ja milloin milläkin voimalla.

Puistatuksesta paniikkitiloihin, hyperventilointiin, itkukohtauksiin tai ihan suoranaiseen, horkkaan, kyvyttömyyteen, muuta kuin jähmettyä, piiloutua jne, monta muotoa on käyty läpi. Jämähdin jopa Uljaineni keskelle Käkisalmen siltaa. Viiden auton keskelle huutamaan kauhusta. Täydellisen liikuntakyvyttömänä. Paniikin aiheutti  minua omalla kaistallaan ohittava linja-auto. Olin varma, että se pudottaa meidät kaikki alas siltä sillalta. Viis kuolemasta mutta se pudous, pelkään putoamista. Ja sitä äkkipysähdystä, mikä sen pudotuksen jälkeen tulee. Mitä luultavammin sattuu sairaasti.

Pelkään toisten kuolemaa ja sitä tuskaa, mikä tulee, kun menettää rakkaan olennon. Pelkään menetyksiä, myös kontrollin menetystä omasta elämästä. Pelkään itse pelkoa. Vuosia näitä kaikkia pelkojani, koetettiin saada kuriin järkeilemällä monenkin lääkärin ja psykologin avustuksella. Pelot on edelleen täällä, mutta viisaat luovuttivat.

Kaikkein parhaimman neuvon, luin muistaakseni Aku Ankasta.

"Jos et voi voittaa vastustajaasi, liity siihen." Ankan pojat liitty majava yhdyskuntaan ja Minä yhdistin voimani pelkojeni kanssa. Hyväksyin niin hyvin kuin pystyin sen, että pelkään. Hyväksyin sen, ettei pelkoa nujerreta järjellä, vaan se eletään ja hengitetään, vaikka itkuhuutokohtauksella läpi, mutta pelot on olemassa syystä. Hyvästä, tai huonosta syystä, mutta joka tapauksessa. 

Ennen ihmiset eli vaistojensa varassa, haju-maku-kuulo-näkö-ja tuntoaistit, sekä se Kuudes, näkymätön aisti. Ne oli olemassa, että sai saalistettua perheelle ravintoa, löydettyä heimolle asuinpaikan ja selvittyä hengissä päivästä seuraavaan, äly, totta kai myös oli tarpeen, mutta ilman heimon sotureiden aisteja, älykkö olisi ollut suojaton vaipuessaan ajatuksiinsa, keksiessään pyörää, tai vipuvartta, tapoja käyttä tulta.

Jotta tiedän ja ymmärrän pelkojani, minun on opeteltava ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu, miksi se tuntuu ja kuinka kauan se tuntuu, siltä kuin tuntuu. Jos älylläni koetan estää sitä tulemasta, se pyörii mielessäni aina. Kun älyni uupuu, eli öisin, tai siinä hetkessä, jossa hiljaisuus on ainoa kannustajani, pelko palaa takaisin. Näissä tilanteissa se pelko on ehtinyt jo kasvaa vuoren kokoiseksi. Eipä muuta kuin vuorta valloittamaan. Kiipeän, toisinaan itken ja kiipeän, mutta kyllä, tutustun vuoreeni.

Pelkooni, joka pitää sisällään kaiken, elämästä kuolemaan ja siltä väliltä, kuoleman kaipuusta, ikuisesti yksin jäämisen kauhuun...
Osa peloista on muuttunut lohdullisuudeksi ja osa on edelleen paniikkiin ajavaa, mustaa kauhua. Mieluummin silti käyn läpi sisäiset pelkoni, kuin tuomitsen ne kokonaan tyhmyydekseni. Meitä varjoja pelkääviä on paljon, enkä usko, että meistä kukaan on tyhmyyden vuoksi peloissaan, vaan aika usein liian ajattelemisen vuoksi. Ja eikös se ole juuri järki, jota siihin ajatteluunkin käytettiin. 

Tunteet vei kuin lastua laineilla, jos joku otti ja rakastua rätkäytti. Vei laineilla, ei laineen alla, kuten liian järjenäänen kuuntelusta saattaa käydä. Se kuuluisa Sammakokin, joka kiipesi pystysuoraa seinää ihan ylös asti. Sillä oli tunne, että pystyy ja kykenee, muttei kuuloa, jonka avulla olisi voinut kuulla ne kaikki järjenäänet, jotka huuteli, ettet pysty, et kykene. Jokainen opetelkoot parhaat tavat, järjen käyttö kuuluu ihan oleellisena osana kaikkeen, mutta se ei ole se ainoa oikea käytettävissä oleva lahja, joita meille on avuksemme annettu. Peloilla on syynsä. Kun oppii tuntemaan ne, huomaa, ettei kaikkia pelkoja tarvitse enää ruokkia.

Näin minä luulisin.

Pelkoterveisin ~W~