Pelko

Näin tulevan Pyhäinpäivä tunnelmiinhan kuuluu suuressa maailmassa kaikki haamut ja pölötykset, siispä tämäkin aihe on hyvä ottaa esiin. 

Olen ainakin yhden ihmisiän elänyt "symbioosissa" pelon kanssa. Pelko ilmenee aina eri muodoissa, siltakammosta ja korkeanpaikan kammosta, avariin paikkoihin, hisseistä suljetuihin tiloihin. Pelko tunteena on aina samanlainen, mutta ilmenee milloin missäkin tilanteessa ja milloin milläkin voimalla.

Puistatuksesta paniikkitiloihin, hyperventilointiin, itkukohtauksiin tai ihan suoranaiseen, horkkaan, kyvyttömyyteen, muuta kuin jähmettyä, piiloutua jne, monta muotoa on käyty läpi. Jämähdin jopa Uljaineni keskelle Käkisalmen siltaa. Viiden auton keskelle huutamaan kauhusta. Täydellisen liikuntakyvyttömänä. Paniikin aiheutti  minua omalla kaistallaan ohittava linja-auto. Olin varma, että se pudottaa meidät kaikki alas siltä sillalta. Viis kuolemasta mutta se pudous, pelkään putoamista. Ja sitä äkkipysähdystä, mikä sen pudotuksen jälkeen tulee. Mitä luultavammin sattuu sairaasti.

Pelkään toisten kuolemaa ja sitä tuskaa, mikä tulee, kun menettää rakkaan olennon. Pelkään menetyksiä, myös kontrollin menetystä omasta elämästä. Pelkään itse pelkoa. Vuosia näitä kaikkia pelkojani, koetettiin saada kuriin järkeilemällä monenkin lääkärin ja psykologin avustuksella. Pelot on edelleen täällä, mutta viisaat luovuttivat.

Kaikkein parhaimman neuvon, luin muistaakseni Aku Ankasta.

"Jos et voi voittaa vastustajaasi, liity siihen." Ankan pojat liitty majava yhdyskuntaan ja Minä yhdistin voimani pelkojeni kanssa. Hyväksyin niin hyvin kuin pystyin sen, että pelkään. Hyväksyin sen, ettei pelkoa nujerreta järjellä, vaan se eletään ja hengitetään, vaikka itkuhuutokohtauksella läpi, mutta pelot on olemassa syystä. Hyvästä, tai huonosta syystä, mutta joka tapauksessa. 

Ennen ihmiset eli vaistojensa varassa, haju-maku-kuulo-näkö-ja tuntoaistit, sekä se Kuudes, näkymätön aisti. Ne oli olemassa, että sai saalistettua perheelle ravintoa, löydettyä heimolle asuinpaikan ja selvittyä hengissä päivästä seuraavaan, äly, totta kai myös oli tarpeen, mutta ilman heimon sotureiden aisteja, älykkö olisi ollut suojaton vaipuessaan ajatuksiinsa, keksiessään pyörää, tai vipuvartta, tapoja käyttä tulta.

Jotta tiedän ja ymmärrän pelkojani, minun on opeteltava ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu, miksi se tuntuu ja kuinka kauan se tuntuu, siltä kuin tuntuu. Jos älylläni koetan estää sitä tulemasta, se pyörii mielessäni aina. Kun älyni uupuu, eli öisin, tai siinä hetkessä, jossa hiljaisuus on ainoa kannustajani, pelko palaa takaisin. Näissä tilanteissa se pelko on ehtinyt jo kasvaa vuoren kokoiseksi. Eipä muuta kuin vuorta valloittamaan. Kiipeän, toisinaan itken ja kiipeän, mutta kyllä, tutustun vuoreeni.

Pelkooni, joka pitää sisällään kaiken, elämästä kuolemaan ja siltä väliltä, kuoleman kaipuusta, ikuisesti yksin jäämisen kauhuun...
Osa peloista on muuttunut lohdullisuudeksi ja osa on edelleen paniikkiin ajavaa, mustaa kauhua. Mieluummin silti käyn läpi sisäiset pelkoni, kuin tuomitsen ne kokonaan tyhmyydekseni. Meitä varjoja pelkääviä on paljon, enkä usko, että meistä kukaan on tyhmyyden vuoksi peloissaan, vaan aika usein liian ajattelemisen vuoksi. Ja eikös se ole juuri järki, jota siihin ajatteluunkin käytettiin. 

Tunteet vei kuin lastua laineilla, jos joku otti ja rakastua rätkäytti. Vei laineilla, ei laineen alla, kuten liian järjenäänen kuuntelusta saattaa käydä. Se kuuluisa Sammakokin, joka kiipesi pystysuoraa seinää ihan ylös asti. Sillä oli tunne, että pystyy ja kykenee, muttei kuuloa, jonka avulla olisi voinut kuulla ne kaikki järjenäänet, jotka huuteli, ettet pysty, et kykene. Jokainen opetelkoot parhaat tavat, järjen käyttö kuuluu ihan oleellisena osana kaikkeen, mutta se ei ole se ainoa oikea käytettävissä oleva lahja, joita meille on avuksemme annettu. Peloilla on syynsä. Kun oppii tuntemaan ne, huomaa, ettei kaikkia pelkoja tarvitse enää ruokkia.

Näin minä luulisin.

Pelkoterveisin ~W~