
Se elämän vaihe, jossa AAAARG!!!-karjaisu, ei tunnu likimainkaan sopivalta kommentilta, kuvaamaan sitä käppyrän kippuraa, joka on asennettu pään sisälle aivojen tilalle. Mutta se AAAARG!!!-karjaisu on ainoa artikulointi, johon kielesi juuri siinä pirullisessa hetkessä taittuu.
Sie tiedät.
Mie myös ja jep ei naurata, siis ihan just sillä hetkellä, mutta ehkä jo ensi viikon loppupuolella, jos vaan kukaan ei muistuta, että "elä kehtaa hyppiä, saattaa joku viedä maton tassujen alta." "Ennenkin on aina käynyt niin. "
Onko vika siis fysiikan laeissa, vai siinä, että ihminen ei uskalla muuttua? Sehän nyt on aika yleismaailmallista ja niin tiessä, kuin metsänpoluissakin, selkeästi näkyvä fakta, että ylämäen jälkeen useimmiten tulee alamäki, tai pitkä suora. Saattaahan sen ylämäen jälkeen, toki tulla mutkakin ja alamäen jälkeen järvi,tai tie päättyä lossiin, siis mikäli niitä enää nykyään on, sillä, tai täälläkään järvenrannalla. Harmi, mie tykkäsin losseista. Sadasti enemmän ainakin, kuin nuista silloista, jotka vaappuu ja ketkuu sinne ja tänne.

Tässä vaiheessa korvissani kuuluu se sama ääni, kuin mikä kuului vinyylilevyn jumittaessa, tai c-kaseti imeytyessä nauhurin sisään. Melko nuiva ääni ja heti kohta alkaa tulvia ärräpäitä tupa tulvilleen, koska se maailman paras levy/kasetti, saattoi juuri tuhoutua täydellisesti. AAAARG!!!


Ja ne alamäet ja muut "vastukset" on testejä, että kuinka syvällinen se onnen tunne on? Nelosen onnentunteella homma aloitetaan alusta, ja kasin kohdalla vähän jyrkenpää kertausta, ja täydellisyyden kynppi, on siirto seuraavalle luokalle, uusiin aallokoihin?

Sekapäisiä pohdiskellen ~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti