Maailman Napa.

Oi taitavuuttamme, oi itsetuhon taidetta. Jumala loi meidät itsensä kuvaksi ja me loimme itsestämme jumalan, jolla on "oikeus" tuhota luomuksensa ja oi mahtavuutta, VAPAA TAHTO. Hei hou maailma räjähti. Saammeko me elämämme aikana, aikaan jotain SUURTA? Mikä siitä tekee suurta? Koko elämämme me opimme ja imemme tietoa maailman arvojärjestyksistä ja niistä käytösmalleista, joiden tavoin kaikkien tulisi elää.Mutta.. Onko juuri tosi, että pitää olla kohtelias kaikille? Niillekin jotka eivä ole kohteliaita minulle? Ja pitääkö tosiaan rakastaa sitäkin ihmistä, joka jokaisena elämänsä päivänä, tekee elämästäni helvetin, vain katsomalla minua peilistä?

Ja onko elettävä silloinkin varastamatta, kun olet rahaton ja kaikki toimeentulosi ja seuraavaan päivään elämisen keinot, on kiinni siitä, pystytkö varastamaan kaupan hyllyltä leipäpalan, vai et? Ja jos henkesi on kiinni siitä, tapatko sinua uhkaavan hullun murhaajan, vai et? Kaikki ne tavattoman viisaat kymmenen käskyä. Mitäpä, jos niitä ei oikeasti olekaan tehty tuohon muotoon, kuin ne nykysuomennoksissa on, vaan käskyt tarkoitti jotain täysin toisenlaista elämäntyyliä? Eikö aina pitäisi olla esimerkki, kuinka ja miten toimitaan, jotta osaisi toimia oikein? Eihän tämä maailma ole enää vuosituhansiin tominut Kymmenellä käskyllä, vaan se on luonut voimakkaammat ja ihmiskuntaa halitsevammat käskyt. Se selviää, kellä on valta ja voima, muut kyykkiköön ojan pohjalla, siis, jos siellä on vielä tilaa.


Ainakin minun oppimani "kaavan" mukaan, kuuluisi kulkea viisaanpiensa vanavedessä, koska omana itsenäni, en kenellekään tunnu olevan sinne päinkään riittävä. En edes itselleni. Mutta kuinka valita se viisas seurattava, kun se aina eri ihmisen mielestä, on erilainen ja toisen moinen ja mikä tärkeintä se EN OLE KOSKAAN MINÄ. Miksi? 

Omien, vai toisten näkemyksen mukaanko? Minä minuna, olen kuitenkin selviytynyt tästä maailmasta, tähän asti, vain minuna ja minun itseni avulla. Silloinkin, kun etenen toisten ohjeiden mukaan, vain minulla on valta ottaa, tai olla ottamatta, saamani neuvot vastaan. Muiden eläessä minun elämääni omansa mukaisesti, kaikesta olisi tullut toisenlaista, enkä viihtyisi nahkoissani, yhtään  tämän hetkistä paremmin. Ei sillä, että se näinkään olisi suuresti miellyttävää, mutta olen tästä elämäni kaaoksesta itse vastuussa. Ja kipeän masokistisella tavalla ylpeä siitä, miten huonosti hoidin tämän matkan. Ehkä seuraava etappi, menee vielä loistavammin persmäkeä laskien.


Ja näin pysyn "lestissäni" ja hellin mielessäni synkkää maailman kuvaa. Enenpää se ei penkin alle enää voi mennä, mutta kokeilen silti. Annan kaikkien negatiivisten ajatusteni tulla esiin, käytän koko luovuuteni siihen, millä tavalla maailma vielä, voisi mennä pieleen ja tapojahan riittää. Ihminen on nero. Minä olen nero, luovuuteni kukkii, kun koetan nähdä sen seuraavan katastrofini, johon joudun ja pääsen. 

Makaan selälläni olohuoneen lattialla ja odotan kuinka se ensimmäinen meteoriitti, tai kuun palanen ottaa ja putoaa suoraan kotini katolle. Ei minulla tavallaan ole enää mitään, mitä menettää. Kaikki oli jo tässä ja tavallaan muuta, en edes enää odota, kuin sitä tapaa, jolla maailmankaikkeus tekee lopun, tästä typerää typerämmästä ja turhaa turhemmasta elämästä, jonka viisaudessani päätin elää. Ihan vai perseelläni istuen. Tai selälläni kuolemista odottamassa.


Me vertailemme itseämme mielellämme toisiin ihmisiin. Näemme aina jonkun itseämme parempana, tai huononpana, näkemättä, miten hän itsensä näkee. Itsemme me nämme yleensä lahjattomina ja arvottomina, edes kehuihin kelpaamattomana ja samalla väheksymme, toistemme mielipiteitä. Sillä toiset näkevät sinut, ehkä kauniinpana voimakkaanpana ja täydellisenpänä kuin mihin itse pystyt. Onko hän huono ihminen, kun näki sinussa hyvänä jotain, mitä itse et arvosta? Kuuntelemme hänen sanojaan ja opimme, tai emme, jotain, tai emme mitään. Nostamme jonkun jalustalle ja hetken päästä näemme, että jalustaa horjuttaa joku, joka on erimieltä kanssamme, aina on joku, joka näkee asiat toisin kun me. Toisin kuin minä. Minä halveksin itseäni nyt, pidän itseän mitättömyyden multihuipentmana ja yybertarpeettomana oliona, jolle voisi ihan aidosti antaa lähtöpassit Tellukselta. Yksi solu jota ilmankin maailmankaikkeus pärjää. 

Mutta jos joku arvostaakin minua soluna? Onko hän väärässä? Pitääkö hänent mitätöidä siksi, että minä en näe, kuule,

tai tunne samoin kuin hän?
Lähes kaikkien, heikoilla itsearvostuksen tunteen omaavilla ihmisillä, on sama käsitys itsestään, meitä ei tarvita me olemme mitättömiä, Vain kuolleita turhia soluja. Miksi? Mikä jostakin solusta, teki tarpeettoman ja turhan? Mikä antoi jollekin osalle aivojani, oikeuden moittia minua turhaksi? Mikä antoi sinulle oikeuden, moittia sinua turhaksi, tai mikä Jumalainen voima oli se, joka antoi kenellekään oikeuden sanoa, mitään toimintaa turhaksi? 

Geenimanipulaatio? Siinä missä eläimiä "rakennetaan" tieteen avulla uusiksi, rakennetaan uusi ihmisrotu ja jalostetaan täydellisiä olentoja universumin täytteeksi ja vallankäyttäjiksi. Millainenhan se täydellinen maailmankaikkeus sitten oikeasti on? Jos se ei ole meidän mieleisemme nytkään, niin miten me osaisimme sitä koskaan muokata oikeaksikaan, kun enimmäkseen osaamme vain julkituoda sen, mitä emme arvosta itsessämme, emmekä muissa? 




Positiivisuus on kuollut, universumimme on täynnä vääränlaisia olentoja, mihinkäänsopimattomuutta ja typeryyttä. Vallassa oleville on tärkeänpää pipertää patalappudirektiivejä ja villasukkaveroja, kuin pohtia sitä, millä tavalla nykyisen maailman köyhydestä noustaan, tai kuinka riittää ruoka, kun liian käppyrät porkkanat ja vanha ruoka kärrätään kaatopaikalle? Ilmaista tavaraa ei ole olemassakaan. Positiivisuus on kuollut ja kaikki järki älymmystön päästä kuollut, tai paleltunut pahana talvena, sillä kukaan päättäjistä ei näe muuta kuin oman napansa, kukaan maailman ihmisistä, ei näe kuin oman napansa ja se on täynnä nöftää. 

Poistakaamme siis Nöftä ja Navat. Kaiken pahan alku ja juuri. Kaikki maailman niskan naksauttajat ja jäsenkorjaajat töihin ja oikaisemaan ihmisten ruoto, sillä katse on saatava siirrettyä ihan toisaalle.

Vaikka oman sydämen tienoolle ennemmin, sillä sinne kukaan ei ole itseään katsonut aikoihin. En minäkään. Se on jäänyt mailman jalkoihin niin usein, että on "parenpi" olla huomaamatta kuinka murskattuja toiveita täynnä se onkaan.



Pessimismiin vajonneena ~W~

Lupa...

Kuinka kauan on lupa räytyä, kun elämä on vastustanut ja unelmasi ovat sortuneet, olet todella joutunut suohon, josta ylös pääsy vie voimasi vielä viikkojenkin päästä. Tiedät itse, että olet tehnyt jo kaikkesi, eikä sekään riitä. Olet edelleen surusi sisällä ja se koettaa hukuttaa sinua. Kuinka kauan on lupa potea?

Miten kauan podetaan lähimmäisen menetyksen tuskaa? Kuinka kauan saa toipuma-aikaa sydänsuruista, kun puoliso jätti? Kuinka kauan paikkakunnan muutoksen aiheuttamaa shokkia, tai lapsuuden traumoja, voi potea, ilman, että aletaan katsoa oudosti? Mitäpä jos, suru jota tunnen, ei ole sanoin selitettävissä? Jos en kykene nimeämään vieraalle, että suren unelmieni kuolemaa? Hän tarvitsee kysymyksen, mikä oli unelmasi? Mikä sen Tappoi? Oletko varma, että se kuoli? Ja kun kaikki nämä on saaneet vastauksen, on hänellä loistava esimerkki tilanteesta, joka on käyny hänelle, hänen tuttavalleen, hänen tuttavan tuttavalle, tai hän vain sattui juuri lukemaan "tarinaani liittyvän tarina". Sama juttu Ja DADAA se tyyppi selvisi siitä kun herkesi miettimästä liikaa...

Kiitos..
Tosi lohduttavaa... ja rohkaisi, olemaan hiljaa, surun keskellä liikkumatta, omissa oloissa ja kertomatta kellekkään mitään. Mene pois.


Mikä ei tapa se vahvistaa. Kaiken koetun perusteella maailman täytyisi olla vahvoja ja särkymättömiä ihmisiä täynnä. Minunkin pitäisi olla sellainen. Vahva ja kestävä, kaikesta selviytyvä. Mutta tässä olen, odottamassa, että syksy ja talvi taittavat niskani tänäkin vuonna, oman mielensä mukaan.

Miten tuskan täyttämä vuosi tämä onkaan ollut. Miten saman aikaisesti myös opettava, sain lahjan joka otettiin pois, mutta hetken aikaa minulla oli ihan toisenlaiset odotukset elämältä. Hetken aikaa minulla oli ihan kaikki, käden ulottuvilla. En kai tajunnut mitä minulla on, muutoin kuin siten, että sitä oli luovuttava. 


Sanokaa minulle miten kauan on toivuttava, ennenkuin on valmis rakentamaan itsestään uuden identiteetin ilman, itseväheksyntää omasta kyvyttömyydestään. Jos olet pelkojesi kanssa elänyt jo kauan, ja lopulta, se on muodostunut karuksi tosiasiaksi, jonka kanssa sinun vain pitää elää ja selviytyä, kauanko siihen saa sopeutua, itkemällä, huutamalla, purkamalla pyhää vihaa, tuntemalla itseinhoa ja repimällä sieluparkaansa vielä lisää, kertomalla kuinka riittämätön ja turha on ilman niitä kuuluisia ihmiskunnan kunniamerkkejä.


Jos sinulla on minulle sanoa joku aika, jonka jälkeen minä olen jälleen oma itseni, muutamaa uutta arpea lukuunottamatta, sinä olet kyllä nero. Sillä minä en tiedä miten kauan sydämen särkymistä voi parantaa. Minä en tiedä kuinka kauan Unelmista luopuminen tuottaa tuskaa. Minä en tiedä kauanko kenelläkin ihmisellä kestää toipua, kärsimistään kolhuista.

Minä podin loukkaantunutta jalkaani lähes kaksi vuotta, toivuin vuosia sitten tehdyistä leikkauksista muutamassa päivässä, mutten lapsuuden aikaisista haukkumasanoista vieläkään. Nyt minä luovun unelmista. En tiedä hymyilenkö minä sinulle huomenna, tai ensi viikolla, mutta tänään minä en sitä tee. Olen kuoleman väsynyt ja surullinen. Niin täynnä vihaakin etten tienyt,

että osaisin moista vihaa edes kokea. Ja tunnen sen kaiken itseän kohtaan, sillä minä epäonnistuin taas. Kaiken tämän keskellä minä toivon, etten sanoisi ystävilleni mitään, mikä loukkaisi heitä.Voisitko siis ystäväni tehdä minulle palveluksen ja antasit minun surra ilman, että väheksyt tunteitani .

Minulla ei ole sinun kykyjä selviytyä sinun taisteluistasi ja minun oma taisteluni, surujeni kanssa on kesken. Älä luule, että niitä voi verrata keskenään ja että ne olisi tasapainossa, sillä ne ei ole. Älä etsi minulle esimerkkejä, lohdunsanoja, äläkä laastareita, sillä olen aivan liian kuuro kuulemaan niitä ja liian voimaton etsimään haavoja itsestäni. Teen sen toiste, ehkä huomenna, tai viikon päästä, mutten nyt, enkä sinun mieliksesi. En siksi että, kummin kaiman siskosi toipui samankaltaisesta tilanteesta nopeammin.

Jos et kestä minua nyt, surusta voimattomana,  En taida tarvita sinua ollessani vahvakaan. Jos kestät, niin kestät. Kiitos siitä.



                                      Unelmiensa tyrmäämänä ~W~


                           

Lehtikauppias

 Jos rakas lehtikauppias haluat saada myydyksi lehtiä, ihan muutama vinkki Sinulle.



1. Äläpuhuhengittämättäyhteenputkeeen5minkerrallasilläjosenvoipuolustautuamuutoin (esin tunkemalla lauseita puheenpulputuksen väliin) lyönluurinkorvaasi.

2. ÄLÄ HUUDA!! korvani on kiinni puhelimessa, jos huudat, se rikkoo tärykalvoni.

3. Älä KIMITÄ JA HUUDA. Tämä koskee etenkin heleä äänisiä tyttöjä nuoruutensa innossa. En ole kuuro, en typerä enkä kovikaan kestokykyinen kimakoille pilleille. Pienennä volumea! Hillitse intoasi.

4. Älä ole monotooninen robotti. Ota purukumi pois suustasi. Älä mässytä maiskuta, tai syö sormiasi puhuessasi. Koeta puhua selkeästi artikuloiden ja painottaen tärkeitä pointteja, muista tauottaa puheesi ja anna myös ASIAKKAAN osallistua keskusteluun.

5. Jos kysynyt,  odota, että sinulle vastataan.
 Otetaanpa esimerkki: 
                                         Lehtikauppias (tämä olet sinä): Hei asiakas, onko hetki aikaa?
                                         Asiakas: Eipä ole nyt, pahoittelen.

6. Jos asiakas vastaa näin, KUUNTELE ja YMMärrä, hänellä ei ole aikaa sinulle. Lopeta puhelu ja soita seuraavalle asiakkaalle, joka voi vastata -Kyllä, minulla on aikaa.

7. Jos asiakkaalla on aikaa, se ei tarkoita, että seuraavan 5min voisit taas kimeällä äänellä huutaen, kiljua ilman välihengityksiä asiaasi suoraan paperilta lukien, sillä huhuu, asiakas täällä langalla edelleen, "enymmärräsanaakaanpuheestasiilmanvälimerkkejäjataukoja"

8. Sinä tiedät mitä myyt, minä en. Näe hiukan vaivaa ja väännä ratakiskoa mukavamman muotoiseksi. Olet puhelimessa, en näe kasvojasi, mutta kuulen huokailusi ja tuskailusi. Kyselemiseni ei ole tyhmyyttä, vaan tahdon tietää, mitä minulle kauppaat, arvon nuori lehtimyyjä. Harkitsen siis tässä vaiheessa tilaavani tuotteesi, Kauppaa se minulle vastaamalla kysymyksiin.

9. Edelleen kun kyselen, anna minulle vastauksia ja anna puhetulvan välissä aikaa tehdä kysymyksiä, jos en ole mieltynyt saamiini vastauksiin minulla on oikeus kieltäytyä. Hyväksy se ja soita seuraavalle.

10. Jos pidät työstäsi se kuuluu äänestäsi, jos et, sekin kuuluu äänestäsi. Samoin kuuluu asiakkaan äänestä onko puhelusi ajoitukseltaan hyvä vai huono, jos asiakas hönkäisee hengästyneen haloon puhelimeen hän ei välttämättä tahdo puhua kanssasi lehtikaupasta vaan lultavasti lenkkeilee tai harrastaa hävyyttömyyksiä esim. pakenee poliisia, tai verokarhua. soita toiste uudelleen.

11. Älä kauppaa humalaisille tai selostamasi jutun  unohtaneille mummoille ja paapoille MITÄÄN, he ei muista tapahtunutta he ei tahdo lehtiäsi, mutta he saavat sen ja laskun silti ja unohtavat maksaa ne.

12. Älä merkitse minun tilanneen Mitään, jollen todella ole tilannut jotain, minä muistan että löin luurin korvaasi kuunneltuani riittävän pitkään, tauotonta kimittävää innokkuuttasi siitä, että Teillä on nyt mahti tarjous vain minulle. Et muistanut edes kuunnella sanoinko mitään kun kysyit että olenko minä henkilö se ja se. Ei en ollut Se ja Se. Luit kysymyksesi suoraan paperilta ja unohdit  että Senjasen kohdalle, piti muuttaa ASIAKKAAN NIMI



                                               Ystävällisin terveisin Senjasen Wiltsu

Aikanaan...

Minä istun kallion kielekkeellä,

alas on matkaa, ylös on matkaa.

Suuntaan, tai toiseen, 

tarvitaan voimia.

Jyrkkä rinne alas.

Olisin tasangolla,

aavalla aukealla ja 

saalistaisin heinikon seassa, 

saisin saaliiksi gnuun,

tai upottaisin hampaani 

seepran peppuun.

Jos kapuaisin alas...

Jyrkkä rinne ylös,

maksaisi kyllä vaivan,

kiipeäisin lähelle taivaan.

Koskettaisin pilviä,

siveleisin tähtiä harjallani ja 

tassuuni sieppaisin kuun,

auringon ja metsästäjän, 

jota jousimieheksi

kutsutaan.

Jos kapuaisin ylös...

Minä istun kielekkeellä,

korkeammalla, kuin yksikään leijona,

korkeammalla, kuin kukaan tasangon asukki,

Ylhäisenä, siivet selässäni tuntien,

Minä olen.

Mikä minä olen?

Aave?

Ajatus?

Valaistunut villieläin.

Mikä sinä?

vatvoessasi vaihtoehtoja,

Ylös...Alas...

Sinne...Tänne...

Vai hiljentyäkkö tähän?

Katsoa auringon nousut,

laskut ja pilvien liikkeet,

Sanoa kiitos saavutetulle.

Hyvästi, jo eletylle.

Kehrätä auringon lämmössä,

nyt ja tässä.

Sade tulee savannille aikanaan.

~W~

Puolensa ja puolensa.

Maailma on tällä hetkellä ristiriitainen paikka. Ihmiset alkavat tulla esiin kuoristaan ja julistaa mielipiteitään suureen ääneen. Kiusaamisen vastaista toimintaa ja rasismin vastaista toimintaa. Tasa-arvoisuuden puolustajia ja  edellä kävijöitä tulvii median sivulle koulun penkeiltä ja eduskunnan syvistä riveistä.

Upeaa, aivan mahtavaa suorastaan. Jokainen sanoo kantansa suureen ääneen. En väheksy häntä, joka on kanssani erimieltä, sillä hänellä on oikeus hänen mielipiteisiinsä, ne on hänen totuutensa, vaikken itse hänen mielipiteisiinsä yhtyisikään. Mutta se, että saa sanoa mielipiteensä ja julistaa näkemyksiään äänneen, tullen kuulluksi ja hyväksytyksi. SE on sitä mitä toivoin, jo omassa lapsuudessani, tapahtuvaksi.

Ei hymähtelyä ja vähättelyä siksi, että sattumalta olin pienenpi ja kovaäänisenpi, helpommin kärähtävä ja näin ollen myös se helpoimmin ohitettava tapaus. "Tuohon ei pidä kiinnittää huomiota, se meuhkaa aikansa ja luovuttaa sitten, ei sille puhua voi."

Huomaakohan kukaan hymätelijöistä, että nykyään tapahtuu ihan julkisesti saman kaltaisia asioita. Ihmiset kiehaantuu samoista syistä, kuin minä aikoinani ja saavat aikaan hienoja juttuja, heitä kuunnellaan, eikä heitä voi hymähdellä hiljaisiksi. Nykyään ihmiset pitävät puoliaan, eivätkä anna kenenkään tehdä itseistään uhria.  Hyvä te, kanssa veljet ja sisaret, jotka omaatte ajatuksia ja taitoja tekoihin. Pus ja muiskis teille.

Toki täällä on myös edelleen niitä, jotka eivät hyväksy erilaisuutta, tavallisuutta vierasmaalaisuutta, suomalaisuutta, maalaisuutta, eikä oikeastaan mitään muutakaan, mutta heidän on yllättäin vastattava käytöksestään, heille, joita koettavat sortaa ja alistaa. Pitkään hiljaa, vain sisällään erimieltä olleet ihmiset, asettuvat puolustamaan heikonpiaan ja nousevat parrikaadeille apua tarvitsevien puolesta. He saavat aikaan paljon. He tekevät uutta maailmaa ja pakottavat näkemään maailmaa uusin silmin.

Huonoon kohteluun ei tarvitse alistua, eikä mielipiteen sanominen ääneen, varsinaisesti tapa, tai heikennä sinua, vaan herättää keskustelua. Tuomita ei tarvitse vaikka toinen olisikin eri mieltä. Erot ajatuksissamme tai olemuksessamme, ei tee meistä toinen toisiamme heikonpia, tai vahvenpia, vaan rikastaa maailmaamme. 

Me olemme vahvoja yhdessä ja erikseen ja jokaisen ihmisen mielipiteille ja ajatuksille on olemassa oma paikkansa.

Riemastuin todella siitä, että tarjoilija Sauli Fay kertoi tapahtumaketjusta kahvilassa. (Suosittelen lukemaan ko kertomuksen hänen FB sivultaan, linkkiä en saanut toimimaan.)

Pilkon tilanteen ihmisiin.

Tavis-Rouva 50v. Sanoo "julkisesti" mielipiteensä kehitysvammaisista. Mielipiteen sanominen ääneen on plussaa, vaikken hänen mielipiteeseen yhdykään.

Rouvan ystävä: kuuntelee mielipiteen, vaikkei hänen mielipiteensä asiasta tulekkaan esille, kuuntelu on plussaa.

Nuori liikuntarajoitteinen Tyttö, joka on haukunnan ja mielipiteiden kohde. Hän ei järjestä kohtausta, eikä oletettavasti myöskään tuomitse tuomitsijaansa, vaikka on mitä varmimmin ollut samassa tilanteessa ennenkin. Iso plussa ja ämpärikaupalla myötätuntopisteitä. Minusta tämä tyttö on täällä hyvästä syystä ja ansaitsee kaiken hauskan, hyvän ja ihanan elämässään.

Kahvilatyöntekijä, kohtelee tyttöä ystävällisesti ja avuliaasti, tasa-arvoisena ja hyväksyvästi, plussaa. Kuuntelee ja seuraa tilannetta ympärillä, plussaa. Ajattelee ja miettii miten toimia, huolehtii työstään ja vaatii oikeutta kaltoinkohdellulle, plussaa. Toimii tilanteen ansaitsemalla tavalla, ja poistaa mielestään väärin toimineen kahvilasta, kohdellen ko. tapausta, tapauksen ansaitsemalla tavalla. Kieltäyttyy muuttamasta mieltään tilanteessa, jossa hän on valinnut puolensa. Plussaa. Näkee myös sen vaihtoehdon, miten olisi ollut parenpi toimia. Tunnusti, että olisi voinut toimia toisin, pyysi anteeksi toisen virheitä ja pahoitteli omaa tahdittomuuttaan julkisesti. Enemmän kuin koskaan keneltäkään voi vaatia plussaa.

Tämä on vain yksi minuun vaikutuksen tehnyt "mediahaloo" muiden "media haloiden" joukossa. Yksi kertoja ja näkökulma, monen ihmisen yhteen törmäyksessä. Näitä tapahtuu päivittäin mutta, valitettavasti, vain jotkut tilanteet saa niin paljon huomiota, että niistä tehdään THE Juttu.

Maailmassa on paljon hienoja upeita sankareita, ritareita jotka puolustaa heikointa, eikä he saa siitä ansaittua huomiota, mutta ihanaa, ihanaa, että nykyään sinne "sotaa-pahaa-kuolemaa-valtaa-vääryyttä"- uutisoinnin väliin mahtuu  Oikeudenmukaisuuden vaatimuksia ja tilanteita, joissa joku toimillaan on aikaansaanut ajatuksia herättävää keskustelua.

Meidän rakas maailma tarvitsee ravistelua, meidän oma käytoksemme tarvitsee ravistelua ja toden totta me tarvitsemme muistutuksia ja ravistelua.  Miten haluat sinua kohdeltavan? Ei kukaan tiedä miten sinua saa kohdella, jos et anna rajoja. Kuinka itse kohtelet toisia, siihen käytökseen on aina varauduttava itsekin. Jos olet rakastava ja salliva, yleensä saat sitä itsellesikin, mutta toisinaan vastaasi kävelee ihminen, joka ei rakasta eikä salli. Annatko hänen kävellä ylitsesi, tai jonkun toisen yli, jos et voi puolustautua, toivotko itsellesi ritaria vai odotatko koko joukon hyökkäävän sinua vastaan?

Älä alistu. Älä anna alistaa. Ajattele ja puolusta,

tapoja on monia ja maailma tarvitsee ritareita. Rinssi ja Rinsessa Rohkeita.

Sellaisiakin, jotka sanoo välillä ruman sanan, rumasti sanoneille, aikuisillekin ihmisille,

sillä suuressa viisaudessaan, edes täysi-ikäiseksi katsottu ihminen, ei ole aina niin kartalla käytös/järjestyssäännöistä. Ei kaikki nuoret ja lapsetkaan mutta jep, mehän heitä käsittääkseni kasvatamme, me aikuiset. Omalla käytöksellämme, niin omia lapsukaisiamme, kuin naapurin mukuloitakin. 

Ja ei kannata vetää "eihän mul oo mukuloita suojapukua" ylleen. Liikun julkisella paikalla, hengitän samaa ilmaa naapurin penskojen kanssa, sisarusten ja sukulaisten mukeloiden kanssa. Olen tiedostamattani ja tahtomattani roolimalli. Toimikaamme sen mukaan, miten tahdomme omien lastemme toimivan, tai miten tahdomme tuntemattomien nuorten meitä kohtaan toimivan. Ja jep miten tahdomme aikuisten toimivan meitä kohtaan. Aikuisuus on suhteellinen käsite. 

Minä en halua olla aikuinen, jolla on ahdas ajattelutapa, mutten myöskään aikuinen, jonka yli voi "isompi egoiset" huoletta jyrätä. Puolustaudun, jos siihen on syytä ja puolustan myös heikonpaan asemaan jäänyttä. Tiedän hyvin, että se herättää paheksuntaa. Mutta luulenpa, että teidän ja meidän, on vain kestettävä tämä.

Rakkaudella Wilhelmiina.

Kutsu Minua.

Minä olin tämä tyttö, 

toisella luokalla koulussa.

En tiedä miten sinä hänet näet,

mutta minä muistan tuon päivän näin.

Minä olin väsynyt kuten

 useanpana aienpanakin päivänä.

Koulu kieppui silmissäni. 

Toiset oppilaat tuntui meluavilta ja häliseviltä.

Päässä pyöri ja kaikki oli silkkaa kohinaa.

Halusin nukkumaan mutta päivä oli tärkeä.

Piti olla paikalla, kun oli luokkakuvaus päivä.

Koulumuistoja tulevaisuuteen.

Oltiin menossa penkeille istumaan

 ja joku luokkatovereista ärähti, ettei

 hän mene istumaan tuon oudon mulkosilmän viereen.

En muista kuka ärähtänyt oli, 

mutten tahtonut tuon vuoden luokkakuvaa.

Tämän kuvan opettajani lähetti äidilleni,

 kun kuuli, että olen sairastunut vakavasti

 ja joutunut sairaalaan.

Koulukiusaaminen ei ole uusi juttu.

se ei ole viimevuoden muotia, eikä edes sitä ennen.

Jo minun mummini ja pappani saivat tuta koulukiusaamisen haasteet.

Syyt ja kiusanteon tavat ja kiusaajat vain muuttuu.

Aihe on minulle henkilökohtainen ja vaikea, kiusaaminen kesti koko peruskoulun ajan 

ja jatkui työelämään päästyäni ns."jalostuneemmassa muodossa". 

Vanhoja asioita ei kuulu kantaa ikuisesti taakkanaan, 

niistä pitää päästää irti. Tavallaan niistä pitää olla myös ylpeä, 

Minä selvisin monesta sopasta.

Välillä vaan tuli palovammoja, kun keitettiin liian kovalla liekillä.

Ja opin sivaltamaan samalla säilällä, millä minua sivallettiin,

minä osaan käyttää sanoja,

ääntä ja rivienvälejä hyödykseni nyt aikuisena.

Tarkoittamattani sitä solvaukseksi, tai kiukun merkiksi minun äänenpainot

ja sanat löytää korvissasi ja silmissäsi merkitykset, 

jotka sinä haluat kuulla, sellaisenkin merkityksen, joita et kenties tahdo kuulla.

En silti edelleenkään tahdo kenellekkään pahaa,

Osa minusta on edelleen tämä tyttö.

Olen nyt neljänkymmenen, En käynyt lukiota, vaan opiskelin käsityöntekijäksi,

vaihdoin saparot keesiin,

lappuhaalarit leggareihin, tai muihin tilanteeseen sopiviin asusteisiin.

Vastustan edelleen kiusaamista, niin koulussa vapaa-ajalla kuin työpaikoillakin.

Inhoan valokuvausta, jos olen itse kameran edessä.

Olen edelleen Outo ja silmänikin on entisellään.

Kiitos ystävieni ja oman vahvan itseni

osaan nauraa ja itkeä,

Uskallan sanoa mitä ajattelen

ja olla olemassa.

Pyydän, anna minun riittää itselleni.

Älä murskaa enää, ketään muutakaan.

Kutsu minua voittajaksi T Miia Wilhelmiina

Hyvä tyttö? Paha tyttö? Riittävä tyttö?

Oletteko huomanneet, miten paljon maailma ja ihmiset sen mukana, on muuttuneet?

Niin siis juuri mekin, sinä ja minäkin. Minun ei tarvitse verrata nykypäivää kuin viiden vuoden takaiseen ja tunnen asioiden muuttuneen niin monin tavoin. Joissakin asioissa huonommaksi ja toisissa paremmaksi, omissa silmissä yhdellä tavalla ja toisten silmissä toisin. Asenteissakin.

Emme huomaa niitä niin helposti sellaisissa, joita katsomme liian läheltä, emmekä niissä, joita katselemme liian etäältä. Mutta huomaamme yleensä, ainakin omien ajatustemme muutokset. Minä luulin vuosia, ettei mikään minussa, tai minun elämässä muutu ja jollain tapaa tuo luulo pitikin paikkansa. Ja se muuttumattomuus ahdisti.

 Minä en huomannut omia muutoksiani, ennen kuin joku tuli ja osoitti, niitä vanhan minun asioita, jotka hän oli laittanut merkille silloin, kun vielä tiesi minut. Sain yksityiskohtaista tietoa siitä, millainen hänen mielestään olin. Olin hämmentynyt kuulemastani, kun en tunnistanutkaan, hänen muistamaa minua ollenkaan itsekseni. Minä en tiedostanut olleeni tuon kaltainen ja aikojen kuluessa, tuo minä katosi. Se oli hänen muistiin tallentunut luonnos minusta, tuolla ohikiitäneellä hetkellä. Minulle sitä ei enää ollut. Minä tiedostin sillä hetkellä tämän, mutta hän ei sitä käsittänyt, koska hän ei ollut nähnyt, eikä oppinut tuntemaan muunlaista  minua, kun tuon kuvan, jonka oli silloin luonut. Vuodet oli tehneet tehtävänsä ja kahdesta, toisilleen tutusta ihmisestä, tuli lähestulkoon ventovieraat. Tavallaan se oli surullista ja samaan aikaan mielettömän kiinnostava, uusi käänne. Jos meistä molemmista löytyisi seikkailumieltä, voisimme vuosien jälkeen löytää aivan uuden, kiinnostavan ihmisen. Tai sitten jatkaa matkaamme, luullen kaiken pysyvän ennallaan ja näin paluu vanhaan, voi tapahtua aina ja aina uudelleen, kun tulemme kohdikkain.

Minulle se vanhaan paluu, ei vaan jatkossa tule olemaan niin helppoa, sillä heräsin huomaamaan muutokset itsessäni. En ollut innokas ruokkimaan, tuota vanhaa mielikuvaa, se tuntui vieraalta. Taisin havaita muuttuneeni vuosien aikana, niin erilaiseksi, ettei nuo kuvat entisestä minusta, istunut enää nykyiseen minääni millään tavoin. Kertoessasi hänestä voisin melkein luulla, että olet sekoittanut minut ihan toiseen ihmiseen. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä se kuva on sinun todellisuutta, mutta ei enää minun,  koska minä "en jäänyt valokuvaasi",vaan jatkoin muuttumista tiedostamatta, millaista kuvaa sinä edelleen minusta kannat.

Monet kuulemani näkökulmat minusta, hämmentää jo sinäkin mielessä, että vuosien ajan on nonstoppina syötetty ja juotettu tiettyä kuvaa siitä, millainen olen ja millainen pitäisi olla ja millainen en ole, vaikka pitäisi. Millainen olen AINA, vaikkei pitäisi. Taas se sama "Kumartaa-pyllistää-efekti". On hankala, näin monien ihmisten ympäröimänä, tietää, ketä pitäisi miellyttää, jos miellytettävän ihmisen, on oltava itsensä ulkopuolinen. Kaikkia kun ei voi miellyttää. Ja raskaaksi käy ihmisen elo, jos aina ja kaikkialla, olisi miellytettävä kaikkia muita, paitsi omaa itseään. Ja jos tapaan jonkun vuoden, tai kahden välein ja hän näkee jokaisella kerralla, vain minun virheeni, luulen, että tapaamiskertoja voi harventaa entisestään. Ainakaan hänen mielyttämisen vuoksi muuttuminen, ei tunnu tarpeelliselta,  olkoon vaikka itse maailmojen kuningas.

Olen kuullut myös ihania kommentteja elämänkumppanistani, eli Minusta, Wilhelmiinasta. Olin mm. yksi harvoista "kerhotädeistä", jonka kanssa oli mukavaa ja joka sai porukkaan jonkinmoisen otteen. Olin niihin aikoihin 15-26v. Kun näitä ihania, ex-kerholaiskakaroitani kuuntelin ja katselin nyt, aikuisena, hämmästynein silmin, jouduin tunnustamaan heille, että niinä aikoina mietin sitä, kuinka he olivat aivan ihanan kamalia ja olin mielestäni aina, aivan hukassa heidän kanssaan. Vaan Oi kuinka minä silti niin pidin heistä. Ja nautin siitä, että ipanat kerta toisensa jälkeen tuli ripitettäväkseni ja ohjattavakseni. En ilmeisesti ollutkaan niin kurja. Kun heitä vielä tuli, kerta toisensa jälkeen, enenmmän ja enemmän näihin kerhoihin. Ihania mukuloita. Ja tunsin itseni heidän kanssa aikuiseksi ja tärkeäksi. Hyödylliseksi, mitä monien seurassa, en kokenut olevani.

Näiden ihanien "iki-mukeloiden" ihmetellessä sitä, kuinka voin aina olla yhtä iloinen ja pirteä, pohdin hulluna kuluneiden kymmenien vuosien masennusputkea ja ikäkriisejäni ja muutosta kehossani ylisatakiloiseksi ja siitä ali sata kiloiseksi. Pirullista ponnistelua takaisin siedettävään kehomalliin ja takaisin ihmistenilmoille, liikkuvien ja hengissä olevien kirjoihin. Minä tiesin matkani tähän päivään, he eivät, mutta heillä oli minusta kaunis ja ilahduttava kuva. En tunnistanut itseäni siitä, mutta oi kuinka mielelläni haluan tutustua, tuohon tuntemattomaan ja mukavaan minuun. Tulla sellaiseksi uudestaan. Tiedän, että heidän matkallaankin on ollut supermuutoksia, joista en tiedä. Silti minun silmissäni he ovat, Upeiksi aikuisiksi kasvaneita, Supernaisia ja Supermiehiä. Ja tunnen heistä aivan valtavaa ylpeyttä. Ja tälläinen kuva heistä on säilyttämisen arvoinen. Minun penskoja, kakara-palleroita. Heistä tuli täydellisiä ja he kasvavat edelleen, yhtä suuresti kuin minä, elämä opettaa heidät siivilleen. Voimakkaiksi kotkiksi, taitaviksi taivaiden vallottajiksi.

 Nuo kakara-pallerot ja monet muut elämäni hipaisut, ovat tulleet vastaani ja kertoneet ,että ihailevat minua, iloista ja pirteää luonteettani ja sitä, että jaksan aina kannustaa. Tuollainen tieto on kun kannustukseksi minullekin. Tuollaisen kuvan annan mielelläni itsestäni eteen päin.

Toiset kertoo, että minun kanssa voi jutella, ihan mistä vain ja se on niin helppoa. Usein tämä kaikki, on niin suuressa ristiriidassa siihen, millaisena minä itse ja monet minun lähelläni, minut näkee? Voisiko olla niin, että meitä kaikkia riivaa jonkinlainen valikoiva näkö, hämärä sokeus, kuvamuisti? Säilytämmekö liikaa epäonnistuneita kuvia muistimme albumeihin. Ja pidämme liian tiukasti kiinni siitä kuvasta, jossa irvistämme ilkeästi, tai potkaisemme, suutuspäissämme, hiekkaa toistemme silmiin.  Ehkä sisällämme on kenties sekä enkeli, että demoni, jotka vuoronperään ovat vallassa ja joita me muistoillamme ruokimme. Paremmin ruokitun, vallassa olevan silmin, korvin ja tahdolla, me sitten itseämme ja toisiamme arvostelemme.

Taidan ihan itseni vuoksi ottaa ja kohdata, oman sisäisen demonini. On aika lakata ruokkimasta sitä ja karkoittaa se pois minun sisältäni ja lähettää enkeleille Valohoitoon. 

Kaikki ne ihanat, ystävälliset kommentit ja rakastavat sanat, ovat nimittäin lämmittäneet mieltäni ja sydäntäni, enemmän, kuin yksikään moite koskaan, näinä pitkinä vuosina. Minä tahdon mieluummin uskoa olevani riittävä tälläisenään, kuin kuulla, edes sisäiseltä ääneltäni, missä kaikessa olen epäkelpo.

         Hyvää matkaa valoon, Suurella rakkaudella ja kiitollisuudella. ~W~ 

 SE Piitu tyyppi vuodelta nakki ja makkara.

Vesimelooni

Ihana ihana Vesimelooni. Tänä kesänä niitä on tullut nautittua muutama. Virkistäviän ihania janon ja nälän sammuttavia meloonisalaatteja, tai meloonia raejuustolla, tai ihan vain pelkkää meloonia. Valitsen aina, sen soppelisti pään kokoisen ja hauskimmasti kopisevan meloonin. Mahtuu mukavasti jääkaappiin ja pysyy näin ollen pidenpään hyvänä.

Tuossa alkuviikosta toin taas yhden melooni pään kotiin, silittelin nuppia ja tein sille tilan jääkaappiin. Sitten alkoi mehun keitto ja kaapissa tuli hitusen ahdasta. Kaikki mahtui kyllä, mutta tiiviisti. Aamulla hiukan varomattomasti ja tämän täyteyden unohtaneena tempaisin oven aukin ja hurlumpsis, meloonipää mätkähti lattialle. Tavallaan ei tapahtunut katastrooffia. Melooni vain halkesi kahtia ja sisältö oli muussina kuoren sisällä. Leikoin meloonin pieniksi ja laitoin kulhossa jääkaappiin.

 Lähdin myöhemmin pyöräilemään, vatkuloin ajatuksiini vaipuneena ihanan kesäisissä maisemissa ja nautin olostani. Onnellinen olo. Todella. Seuraavana päivänä uusi pyörä lenkki ja taas niin hyvä mieli asiasta. Lähes 50km pyöräilyä. Yhdelle pyöräpätkälle sain vielä seuralaisikseni yhdeksä moottoripyöräilijääkin ja nauroin onnessani, kun tuntui huumaavaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, vaikkei minun Sininen Enkelini, minua kummenpaa pärinäkoneistoa omistanutkaan.

Tuli päivän pyörätauko ja tänään ampaisimme Naapurin Rouvan keralla taas matkaan. Mukavaa seuraa ja hauska tie ajettavaksi, miksiköhän ei ole tullut enenpää vatkuloitua? Rupattelukin onnistuu ihan mukavasti.

Pyörälenkin jälkeen, tajusin yht'äkkiä asian, joka tällä viikolla on muuttunut. Hyppään yleensä pyörän satulaan ilman kypärää. Olen saanut kuulla siitä eräänkin kerran huomautuksia ja vaikka kuinka, olen asian koettanut sisäistää ja ottaa sen kypärän päähäni, se on olevinaan liian kuuma ja liian tukahduttava kapine päässä pidettäväksi.  Tänään tajusin, etten ole meloonipään putoamisen jälkeen, vatkuloinut metriäkään ilman kypärää.

Ihan suosittelen, miellä päänuppisi vesimelooniksi ja kokeile, mitä meloonille tapahtuu, jos se vain putoaa metrin korkeudesta maahan.


                           Eipä muuta tällä erää. Vatkuloinnin ilolla ~W~ ;o




)

Matkalla.

Tänä iltana sydämeni tuntuu olevan surusta raskas. Omia henkilökohtaisa suruja kannan sisälläni, niistä on tullut minulle sielun voimaa. Mutta toisten suru on raskasta. Kulkiessani viime päivien läpi, olen kuullut ohimenneistä suruista, läheisten menetyksistä, tai odotuksesta, jossa ystävistä, tuttavista ja täysin vieraista ihmisistäkin, osa elää. Siinä viimeisen henkäyksen odotuksessa. Voimia teille, odotitte sitten itsenne, tai läheisenne henkäystä.

Muistakaa nauttia ja rakastaa niistä henkäyksistä jokaista. Muistakaa myös nauttia siitä, että olette ainutlaatuisella matkalla läheistenne kanssa. Ette matkalla seikkailuun, vaan jo nyt, kaikin tavoin seikkailussa sisällä. Rakastakaa sitä seikkailua ja niitä ihania sankareita, joita te kaikki olette omassa seikkailussanne. Päämäärästä viis matka on tärkein. Sen mittaa ei voi koskaan etukäteen tietää, vaikka aamustasi lähtisitkin selkeällä päämäärällä liikkeelle. Tie vie ja mutkittelee, nauti siitä kiireettä, joka hetki, koska seuraava pysähdys voi ollakin aivan uuden seikkailun alku.

Elämä ei lopu, se vain muuttaa muotoaan.

Vaikka sydämeni tuntuu surusta raskaalta , heidän vuoksi, jotka ovat menettäneet rakkaitaan, kadottaneet ystävänsä, ja odottavat tietoa rakkaansa voinnista. Se ei ole voimattoman raskas, se on jännittyneen odottava ja toiveekas. En pysty ottamaan teidän surujanne, taakkaanne teidän harteiltanne. En edes tahtoisi tehdä niin vaikka minulle annettaisiin siihen voimat. Tarvitset nämä kokemukset itsellesi jostain syystä. En oikeastaan edes tiedä, miten voisin teitä lohduttaa, sillä sanani ovat "vain" sanoja. En kykene "osaanottamaan" kuten ihmiset usein "osaanottavat". Kun menetämme hänet, rakkaan läheisemme, suru on ja sen täytyy antaa olla, antaa tulvia ulos silmistä ja huutona kurkusta, se on ja niin täytyy olla. Kaikki on tapahtunut syystä, käsittämättömästä syystä, sen hienoimmat yksityiskohdat selvinee aikanaan, jos niin on tarve, mutta nyt surutyö on se, mikä vaatii kaikki voimasi, puhdista sillä mieltäsi ja sydäntäsi, kaipaa ja huuda, tai sure sydämessäsi, mutta käsittele se suru, älä väheksy, vaan käy se läpi omalla tavallasi. Läheisesi on turvassa seuraavassa seikkailussaan, mutta sinä menetit hänet tästä seikkailusta. Sen hyväksyminen vaatii aikaa. Anna sitä itsellesi.

Sinultakin, joka olet jo tietoinen omasta pois menostasi, lähdön hyväksyminen vaatii aikaa. Anna sitä itsellesi. Ja anna itsesi rakastaa sitä aikaa, mikä on, myös surun ja kaipuun, kipujen, vihankin täyttämää. Sillä se on tässä, sinun käytettävissäsi juuri nyt.

Maailma on, mutta ei yksin tässä, vaan niin moniulotteisena kiedottu ympärillesi satoina ohuina harsoina. Sinä olet rakastettu, Sinä, joka astuit seuraavien harsojen ohi. Sinä olet rakastettu, Sinä, joka jäit katsomaan, kuinka harsot edessäsi vielä värähdellen liikkuvat, menettämäsi ystävän jäljiltä. Ennen pitkää, kun vuorosi on, menet perässä, naurat suruillesi, joita kannoit sisälläsi itsesi, tai heidän vuoksi, jotka "menetit". Hehän ovat tässä. Rakastavina ja täydellisen elossa, kauniina sieluina. Emme me ketään menetä, tähän elämään vaan kuuluu voimakkaat tunteet. Eletään ne ja vahvistutaan niistä, opitaan ymmärtämään, niin itseämme, kuin toisiamme ja hyväksymään se, ettei kaikki käy tuntojaan läpi saman kaavan mukaan. Jokaisella maailmankaikkeuden solulla, on omanlaisensa tehtävät ja taidot. Niiden opit saa vain elämällä, nekin hetket, jotka haluaisi usein jättää kokematta, ummistaen silmät ja sanomalla "minä en elä nyt tätä."

                    Seikkailun voimaa ystäväni, tuntematon ja tuttu kanssakulkijani, omavereni ja elonjäämiseen                           auttaneen vereni lahjoittajat. En aina ymmärrä, kuljen silti samalla tiellä,




                                   Hämmetyneenä ja elossa seikkailussani.                                                                 ~W~

Olet rakas, iloni ja valoni.

Aurinkoinen ja kaunis sunnuntai aamu, huoneistossa kehrää kaksi kissaa,ikkunasta kantautuu heräävän kylän äänet. Heleä heinäkuun loppu, tuoksuu avoimesta parvekkeen ovesta, sieltä tulvehtii huoneistoon myös aamun raikas, viilentävä tuuli.

Olen istunut hereillä jo kauan ja miettinyt maailman menoa. Ystäviäni joiden seurassa vietin hauskan edellisillan, ystäviäni, joita en ole tavannut vuosiin ja niitä ystäviä, jotka ovat jo siirtyneet tähdilleen taivaalla, matkanneet maailman ääriin ja takaisin. Heitä, joille ei koskaan tullut sanottua, "olipa ihana tavata ja mukava jutella. Olet ihana ihminen ja on kunnia tuntea sinut." Ajatusteni kehrä tällä radalla, ei ollut ensimmäinen.

 Minä olen tainnut usein jättää asioita sanomatta ja tekemättä. Olen vain kävellyt pois. Unohtanut viestittää itsestäni ja kysyä kuulumisia. Toisinaan teen niin tarkoituksella, koska tunnen olevani sinulle raskasta seuraa. Toisinaan teen niin, koska tunnen sinun olevan raskasta seuraa. Se ei silti tarkoita, että olisin vähemmän ystävä. Se tarkoittaa myös sitä, että olen itsenikin ystävä ja tarvitsen voimaa myös itselleni. Jotta jaksaisin taas olla ehjä sinullekin. Myöhemmin, ei silloin kun itsekin olen surusta raskas. Kadotamme vai kunpikin voimamme.

 Aloin kirjoittaa tätä kirjettä ajatellen sinua ystäväni. Olet minulle tärkeä ja rakas. Toisinaan on mukava kuulla sinun kysyvän minulta mitä kuuluu, varsinkin jos kysyt todella niin, ettet seuraavassa hengen vedossa kaada, kuuntelematta mitään, koko omaa taakaasi minun harteilleni. Totta, minäkin teen nii toisinaan. En ilkeyttäni, kuten en sinunkaan usko tekevä, vaan siksi että olemme ihmisiä. Toisinaan kuuroja, tunteettomia ja sokeita toisillemme.

 Olen pahoillani siitä, etten aina ole ehtinyt ajatella. Ettei kuulumisten kyseleminenkään toisinaan tunnu hyvältä, tiedän sen nyt, kun olen kohdannut hämmentäviä tilanteita päivittäin, eikä niihin tunnu löytyvän sanoja. Pelkkä -"kiitos hyvää" Ei ole enää pitkiin aikoihin, tuntunut riittävältä, eikä todelta, useimmiten enenpään kuunteluun sinulla, tai minulla ei tunnu olevan aikaa. Siksi nyt kirjoitan tätä kirjettä sinulle ystäväni.

Olen pahoillani kun en aina ole sinua varten. Annan anteeksi sen, ettet sinäkään ole aina minua varten. Olen kiitollinen niistä hetkistä kun kohtaamme toisemme, sillä ymmärryksen tasolla, jossa tunnemme ja kuulemme näemme ja rakastamme, itseämme ja toisiamme. Tasa-arvoisina ja tasapainoisina olentoina kaikkivaltiaassa itseydessämme. MEINÄ. Valontuojina ilossa ja rakkaudessa, sillä sellaisia me olemme, kun hymyilemme ja ilahdumme sydämessämme toisistamme ja itsemme ymmärtämyksestä. Rakastan sinua, rakastan itseäni. kokonaisena, ehjänä ihmsenä. Ilman minua en olisi tässä, ilman sinua en olisi tässä. En ilman tekojamme, joita teimme itsellemme ja toisillemme. Minä kuolin sisältäni hieman, menetin elämän, ymmärtääksen tämän.

En olisi tässä, ilman minua, menetystäni, kokemuksiani, en ilman vihaa, kipuja, suruja, tuskaa, loukkauksia. En ilman mykkiä hetkiä, pysähtyneisyyttä, en ilon kyynelittä, enkä huutonauruitta, en ilman riemua elämän hulluudesta, en ilman sinua. Maailman kaikkeus toi kaiken tarvitsemamme eteemme, juuri silloin kun kuului. Miten ihastuttavan vahvoja, herkkiä ja repaleisten arpien peittämiä, mutta ehjiä sieluja, meistä tuleekaan, jokaisen aamun valossa. Kuinka kauniisti, jokainen ilta peittelee meidät levolle, päivän tapahtumista uupuneina ja me tunnemme nämä tunteet. Vihan, katkeruuden, surun, hyväksynnän ja ymmärryksen menetyksistä, rakkauden kokemuksesta. Rakkauden sateenkaaren tunteet, myös niillä mustilla raidoilla. Miten paljon oppia olemme saaneet päiviimme, viikkoihimme, vuosiin, jotka jo ohitimme. Minkä unohdimme kertaamme ja niin maailma pyörii ympyrää, jotta muistaisimme sen. Me elämme.

Elämämme oli alusta loppuun suunnitelu. Se on minulle sitä edelleen, kumpa muistaisin, oliko loppu onnellinen minun kirjassani. Olet rakas. Olet rakas ystäväni. Olet rakas elämäni. Täynnä mysteerioita, joita en millään ymmärrä. Hurmaavia hetkiä pyöräretkellä. Tuulen tuivertaessa kasvoilla, naurun noustessassa vatsanpohjasta asti ja tuulikyynelten tulviessa poskille, hampaan kolot kärpäsistä täyttyen. Ihana elämä. Rakasta sitä ystäväni, silloinkin, kun en ole sinua siitä muistuttamassa. Tee itsestäsi ehjä surujesi keskellä. Sillä tiellä minäkin kuljen, melkein vieressäsi kyyneleitä vuodattaen ja surren pientä menetettyä sydäntä. Iloiten, että se hetken sykki sylissä. Rakastaen kunniaa olla sitä kasvattamassa, omaan lentoonsa. Ollen onnellinen vapaasta tahdosta, joillainen meillä kaikilla on. Kuolin, jotta muistin tämän,  Kuolin, jotta oppisin rakastamaan minua MEINÄ..Piti kuolla muistutukseksi, että MEINÄ olemme valona ja ilona. Eikä silloin kuljeta yksin ja pimeässä.  

                   

                    Pyydän anteeksi. Annan anteeksi. Kiitos. Olet rakas, valoni ja iloni. ~W~